Tällä kertaa sallikaamme meidän porautuvan yhdelle erikoisosaamisistani: valehtelu.
Kovaan ääneen julistaen lupasin (tai varoitin) jo blogini alkutaipaleilla että tulisin valehtelemaan kirjoitteluissani rutkalti. Pokkana ja päin ruutua, oli ajatuksena. No, nyt olen saanut vain huomata että se taisikin olla tähän asti päästämistäni tekstuurisammakoista se toistaiseksi kaikkein isoin ja rupisin, sillä olenkin yllättänyt jopa itseni siinä kuinka vilpittömästi olen loppujen lopuksi täällä julkisen silmän alla, niin tutuille kuin tuiki tuntemattomillekin lukijoillleni, vetänyt pimennysverhoa alas sielunmaisemaani ja tunne-elämääni koskevien salaisuuksien edestä. Voisin väittää, että melkein rehellisesti!
Voi olla että olin varautunut siihen, että itsesensuurin nimissä joudun silloin tällöin hieman sepittämään totuuksia uudennäköisiksi, tai roiskimaan tylsien ja harmaiden tosijuttujen pinnat peittoon räikeillä ja kiehtovilla valheiden maaliväreillä! Pitämään hieman takaovea auki siis, jotta pakoreitti olisi varma mikäli sellaista tarvitsisin. Vaikeisiin aiheisiin porautuminen saattaa kuitenkin viedä hännän koipien väliin, ja koko homma on helpompi vesittää fiktiolla. No, se on onneksi oikeutettua. Ehkä arkailin ja olin epäluuloinen, koska olin ryhtymässä johonkin jota en ollut koskaan kokeillut. Olenhan vain ihminen minäkin.
Mutta palatakseni alkuperäiseen lupaukseeni valehdella. Valehtelua on siis tapahtunut, mutta en osaa enää tarkkaan sanoa kenelle olen valehdellut ja millä tavalla. Valehtelin valehtelemalla että valehtelisin niissä tulevissa kirjoituksissani, jotka ovat nyt jo menneitä, mutta valehtelinkin vain itselleni näin väittäessäni? Ja jos näin on näin on käynyt, olen onnistunut huiputuksessani mitä fantastisimman nerokkaimmalla tavalla!
Elämäni norsuna
Minulla on ollut aina jopa vittumaisen hyvä muisti. Muistan liiankin sanatarkasti mitä kukakin on sanonut tai tehnyt. Muistan sellaiset asiat hyvin tarkkaan, joihin kiinnitän minkäänlaista huomiota. Ne voivat olla vuosilukuja, nimiä, jotain mitä muut muistavat väärin ja jota voin oikaista, tai milloin mitäkin jonninjoutavaa triviaa. Minulla on tietopankissa julmettu määrä dataa elämäni varrelta, ja se on siellä lähes tallelokeronvarmassa säilössä siltä varalta jos sitä tarvitsee sieltä kaivella käyttöön ehkä jostakin syystä.
Riippakivenä tässä on että koska muistan liian hyvin kaiken, muistan sen myös tunnetasolla. Muistellessani elämääni saatan uppoutua muisteloinhin niinkin kertakaikkisesti että alan huomaamattani elämään näitä tilanteita uudelleen mielessäni. Eikä siinä mitään vikaa silloin olekaan muistellessani mieluisia asioita, mutta valitettavasti ikävät muistot kertautuvat ajatuksissani välillä hieman liiankin inhorealistisella konkreettisuudella. Muistan kaiken ilkeän, mitä muut ovat minulle tehneet sekä muistan elävästi jokaisen häpeän hetken, jotka ovat läksyttäneet minua omista virheistäni. Tämä on melko kova hinta hyvistä muistinlahjoista, enkä ole koskaan oppinut tai malttanut opetella unohtamaan.
Norsunmuistini on melko mainio apuväline valehtelun vaikeassa taiteen-
ja tieteenlajissa. Sillä muistaessani sepittelemäni tarinat
yksityiskohtiaan myöten, pysyvät ne muuttumattomina pitkälläkin
aikavälillä sekä ollessaan kohdistetut eri henkilöille. Tai no, suht muuttumattomina. Tarpeeksi.
Olen myös todella usein muistanut ettei monellakaan ole yhtä hyvä muisti kuin minulla. Tätä pidän tietenkin etulyöntiasemana. Tämä antaa minulle mahdollisuuden valehdella hieman vapautuneemmin ja huolimattomammin. Eivät he kuitenkaan muista mitä minä olen sanonut. Ja jos, niin voin itse valehdella etten itse muista millaista palturia olen milloinkin syöttänyt. Koska ihmisillä on keskimäärin suht huono muisti, niin miksen voisi joskus väittää etteikö minullakin?
Totuuden monet kasvot, ja valheiden lukemattomat naamiot
Voidaan teoriassa ajatella, että on vain yksi vankka ja muuttumaton Totuus. Mutta sen voi nähdä lukemattomista eri suunnista lukemattomilla eri tavoilla. Tavoilla, joista yksikään ei vastaa sitä Yhtä Ainutta tositotuutta täysin yksi yhteen. Totuudella on tuhannet kasvot. Kukaan ei voi nähdä sitä kokonaan, mutta jokainen jotain palasia. Kukaan ei voi kertoa sitä kokonaisuudessaan, mutta varmasti osan siitä.
Valheet ovatkin siksi paljon totuutta kiehtovampia, koska ne naamioivat nuo kasvot vieläkin lukemattomammilla tavoilla. Välillä valhe on tiedostettu, mutta aina ei. Välillä sillä ajetaan omaa etua, toisinaan valkoisilla valheilla on parempi varjella valonarkoja faktoja. Välillä sillä vältellään pelkurimaisesti vastuuta, välillä sillä panetellaan ja haetaan hankaluuksia tieten tahtoen. Sitten ovat myös lupaukset, jotka eivät sanomisensa hetkellä ole vielä sen enempää totta kuin valhettakaan. Vasta lupauksen täyttyminen tai vastaavasti sen rikkominen määrää sen, miksi tuo lupaus tulee jäämään.
Valheessa on myös mielenkiintoinen jippo. Se perustuu aina totuuteen. Valhe on aina totuuden väännelmä, vastakohta, muunnelma, liioitelma tai vajari. Valhe tarvitsee totuuden ollakseen olemassa. Valhe ruokkii itseään totuudesta ravitakseen itsensä mahdollisimman elinvoimaiseksi totuuden irvikuvaksi ja synnyttääkseen itsestään uusia totuuden epämuodostuneita lehtoäpäriä. Totuus on valheen välttämätön aisapari. Valhe on riippuvainen totuudesta.
Totuus sen sijaan ei tarvitse valhetta aisaparikseen ollakseen totuus. Koska totuus on totta ja vain totta jo itsessään. Totuus ei myöskään kärsi siitä miten valhe sitä nakertaa. Vaikka totuutta ei pääsisi näkemään ja kuulemaan pienimmänkään murusen vertaa, on se silti vankkumaton ja kaikesta riippumaton. Totuutta ei voi väännellä eikä muovata. Totuudesta ei voida ottaa pois eikä siihen voi mitään lisätä. Totuus on pilkankin ulottumattomissa, koska se vain on ja sillä sipuli.
Käytännön tasolla valheissa on yksi melko paha valuvika: ne eivät voi koskaan olla täydellisiä. Ja epätäydellisiä ne ovat vain siksi koska ne eivät ole totta. Ja palaten norsunmuistiini millä juuli retostelin, niin vaikka muistaisin valheeni kuinka hyvin ja tarkkaan hyvänsä, jää niihin vääjäämättä edes joitain mustia aukkoja ja sokeita pisteitä tuomaan kaaosta ja ristiriitaisuuksia jotka huojuttavat koko korttitaloa. Ja tällainen luo aina oman riskitekijänsä sille että valhe paljastuu. Ennemmin tai myöhemmiin.
On mielenkiintoinen paradoksi, että valhe on todellisimmillaan valhe vain niin kauan kun sitä pidetään totena. Mutta kun valhe paljastuu valheeksi, tulee totuus sen valheellisuudesta ilmi ja näin ollen koko valhe näivettyy siihen paikkaan. Välittömästi. Se aivan kuin kivettyy kuin antiteesiksi totuudelle, jääden samalla muistomerkiksi siitä että totuus jyllää aina. Epämääräinen todeksi luultu möykky saakin valheen selkeät raamit itselleen ja se nöyrtyen kesyttyy asettumaan omaan osaansa. Siitä tulee totta että se olikin vain valetta.
Luottamuksesta
Käytännön elämässä valehtelun kanssa epäpyhässä liitossa itsestään selvästi kulkee luottamus. Luottamus lienee kaikkein tärkeimpiä tekijöitä tekemään ihmissuhteista tai ylipäänsä vuorovaikuttamisesta millään tavalla hedelmällistä tai mielekästä. Luottamus on harmoninen, kevyt ja totuudellinen olotila, jonka vallitessa kaikki on selkeää.
Liian hyvää ollakseen Totta, eikö? Ei minusta. Ei oikeastaan, mutta antakaas kun selitän...
Putkiaivoisesti ajateltuna valehtelemattomuus kaikissa muodoissaan on osoitus luotettavuudesta. Kun kaiken sanoo niin kuin se on ja pitää kiinni lupauksistaan, voi elellä kohtalaisen hyvällä omatunnolla ja vapaana karmaisevista karmisista seurauksista. Vapautettuna elämän oppikoulun ankarimmista jälki-istunnoista. Varmasti aivan totta. Rehellisyys maan perii.
Mutta siltikin on kummaa kuinka vaarallisina pidetään ihmistä joka puhuu aina totta. Siis sellaista joka ei pätkääkään kainostele eikä pidättele. Tällainen ihminen halutaan pitää itsestä kaukana, tällaiseen ei uskalleta luottaa, vaikka itsestään selvästi hän olisi täysin kaiken luottamuksen arvoinen. Puhutaan liiasta rehellisyydestä, ja sellainen menee aina jotenkin överiksi. Tällainen suorasanaisuus vaatii paljon rohkeutta. Ja koska pelkuruus on inhimillistä, koemme absoluuttisen rehellisyyden jotenkin uhkaavana.
Itse päästelin etenkin nuorempana nulikkana paljon jos jonkinlaisia sammakoita suustani, ja usein valehteluni tapahtui spontaanisti tilanteen keskellä. Hätäännyin ja päästin sitten jotain suustani pelatakseni tilanteen siinä hetkessä. Seuraavassa hetkessä tajusin mitä olin sanonut, ja peruin sanani heti perään. Vaikutelma sekopäästä oli näin lienee varmistettu. Kuitenkin, koska tiesin ettei ihmisillä keskimäärin tunnu olevan kovin kaksinen muisti, saatoin lepytellä itseäni otaksumalla että asia kyllä unohtunee nopeasti ja saan sen myötä anteeksiantoni. Ja pääsin toistamaan hölmöilyjäni ja ottamaan kantapään kautta lisäopetusta vastaan jo seuraavassa käänteessä.
Olen myös oharoinut sovittuja tapaamisia varmasti sadoittain, antamatta niille mitään selitystä. Syyt ovat olleet tavallisimmin pommiin nukkuminen, ahdistus, masennus, krapula tai kaikki mainitut yhtä aikaa. Sellaisia joista ei itse tilanteissa kyennyt hiiskumaankaan. Rehellisyys näistä asioista olisi vaatinut enemmän pokkaa ja voimia kuin mitä heikossa hapessa olevalla on kapasiteettia. Muistan ahdistuneisuudestani sen, miten en kestänyt edes ajatella itseäni muiden hypoteettisissa silmissä. Muistan vain että nukuin tuolloin todella paljon, enkä muusta jaksanut liiemmin välittää. Samaan aikaan toisaalla: Vaikutelma petturiluonteisesta kusipäästä varmistettu.
Tuntemattomien joukossa puolestaan olen saattanut valehdella milloin mitäkin ihan vain viihdyttääkseni itseäni. Minulla on aina ollut hieman oudot huvit, joten esimerkiksi sekavia puhumisen esittäminen, tai jonkinlaisen yht'äkkisen perustelemattoman (ja tosiasiassa edes olemassaolemattoman) mielihalun väkivaltaisiin tekoihin ilmaiseminen, ovat olleet minulle tavallista omaa viihdettä. Kerran ilmoitin kesken kaiken puitteni takaa muulle porukalle että minun tekisi mieli viiltää teidät kaikki mattoveitsellä auki, nilkasta päälakeen. Halusin nähdä miten ihmiset reagoivat, ja huvittua siitä itsekseni. Tällaista olen harrastanut lähinnä kännipäissäni ja hävennyt seuraavana päivänä, mutta myönnän silti että näissä tilanteissa on ollut oma hulvaton komiikkansa. Vaikka tietenkään mitään tarpeellista tai varsinkaan järkiperäistä tällaisessa toiminnassa ei missään nimessä ole ollut. Vaikutelma friikistä jätkästä varmistettu.
Suvussamme on yksi toinenkin hieman huithapelimpi tapaus, joka on silti onnistunut jollain ilveellä sekä pääsemään sellaiseen statukseen että pitämään sitä yllä, jossa kaikki mitä hän luontaisen humoristisella verbaaliikallaan, mutta kuitenkin itsevarman jämerästi sanoo - on aina totta. Hän on joko luonnonlahjakkuus puhumisen taidossa, tai sitten tämä viirailevan terävä verbaliikka on tarkkaan ja vaivalloisesti opeteltua ja harjoiteltua. Hän sanoo aina asiansa suoraan ja painavasti, jämptisti halki poikki ja pinoon.
Tarkkaavaisempi kuuntelija voisi havaita että vähintäänkin silloin tällöin mies suoltaa suustaan aivan silkkaa paskaa, mutta koska hän osaa esiintyä olevansa niin sataprosenttisen varma asiastaan, niin täytyyhän hänen silloin olla oikeassa. Sanallisella ja eleellisellä ilmaisulla kun on niin helppo harhauttaa, vaikka sitten olisikin niin ettei mies itsekään tiedä mistä puhuu. Voi toki olla että hän uskoo itse omat juttunsa, mutta sitä en voi varmaksi sanoa koska en ole hänen päänuppinsa sisäpuolella asti koskaan vieraillut. Tarkkaavainen sivustaseuraaja saattaisi myös huomata, kuinka paljon hänen sanomassaan on kuitenkin tunnetta selvän faktan tilalla. Mutta myötäelävää kuulijaa vedetään höplästä kilometrin verran siinä samalla.
Ja ironista kyllä, on samainen henkilö myös täysin kykenemätön pitämään kiinni lupauksistaan. Ilmeisesti tottunut lupailemaan asioita hieman hutiloiden, hassaamatta näille sen enempää ajatuksiaan ja posottellen vain elämäänsä eteenpäin. Tilanteesta toiseen ja sen enempiä niihin keskittymättä tai niitä mietiskelemättä. Kaikki suvussamme tietävät ja tunnustavat hänestä tämän piirteen, ja ovat siihen jo tottuneet. Vitsiäkin väännellen, että katotaanpa nyt näkyyköhän koko miekkosta paikan päällä sitten kun sovitujen tällien kellonlyömä koittaa. Eikä miekkonen itse ohareitaan tai myöhästelyjään selittele vaan ne jäävät mysteeriksi.
Käytin näitä elävän elämäni esimerkkejä hienoisena aasinsiltana seuraavaan ajatukseeni. Vaatiiko luotettavuus aisaparikseen valehtelemattomuuden tilanteessa kuin tilanteessa ja tarkoittaako valehtelu vääjäämättä myös epäluotettavuutta? Käytännön elämä osoittaa sen, että kuvio on helposti paljonkin monimutkaisempi mitä luulla saattaisi.
Ihmiset ovat aina vajavaisia elämisen kyvyissään ja taidoissaan, joka tuokin melkoista säpinää arkipäivään. Yhdelle rehellisyys on ehdoton vaatimus, toiselle taas se voi välillä olla vähän liian raadollinen kokonaisena nieltäväksi. Herkimpiä täytyy säästellä kammottavimmilta faktoilta aivan kaikkinensa, sen sijaan mieluummin vaikka maalailla pumpulikin kukkasilla jottei heidän onnellisuutensa varmasti järkkyisi. Vainoharhaisimmatkin lienee sitä tyytyväisempiä, mitä vähemmän he tietävät koska totuus on aina heitä vastaan.
Kun toisen ihmisen oppii tuntemaan ja hänen käytöstään hieman lukemaan, muuttuu hänen sanojensa paikkansapitävyys hieman vähemmän tärkeäksi. Sitä ikään kuin oppii suhtautumaan tähän ihmiseen pienellä terveellä varauksella, katsomaan kriittisiäkin kohtia sormien läpi ja hyväksymään siellä möläyteltyjen epätotuuksien ja oharoitujen lupausten takana piileskelevän ihmisen josta silti välittää kaikesta huolimatta.
Tällainen luottamus taas rakentuu itsestään sitä mukaa kun ihminen oppii tuntemaan omaa itseään ja pääsemään lähemmäs harmoniaa omassa elämässään ja sisimmässään. Elämä ei kuitenkaan ole pelkästään sitä mitä ympärillämme tapahtuu, vaan hyvin olennaisesti mitä siitä itse teemme. Voimme todellakin valita sekä luottaa että olla luottamuksen arvoisia, ja eettisesti ajateltuna niin tehdessämme emme varmasti tee väärin. Emme, vaikka silmäämme välillä vähän kuseksittaisiinkin. Helppoa tämä ei toki ole, mutta mitkään jalot asiat tuskin sitä ovat.
Sosiaalisissa kanssakäymisissä olen viime aikoina kiinnittänyt paljon huomiota siihen, kuinka paljon ihmiset juoruilevat asioita joista eivät oikeasti tiedä mitään. Ja hyvin usein mielipiteet ja tosiasiat vaihtavat päikseen paikkaa. Tällainen luo perusteetonta yleistä epäluottamusta ja tekee asioista vaikeampia kuin ne oikeasti ovat.
Tämän oivallettuani aloin itse pyrkiä vähentää juoruilua itse. Ehkä seurauksena en osallistu keskusteluihin yhtä aktiivisesti kuin ennen, vaan siirryn kuuntelijan pallille. Tuttavaverkostossani jos yksi puhuu toisesta pahaa, mutta minulla taas ei ole tästä toisesta huonoa sanottavaa, voi syntyä inhottava pattitilanne. Eikä pelkästään inhottava, vaan myös tympeä ja täysin turha.
Tästä syystä, pyrin mieluummin siihen että muodostan suhteeni ihmisiin kokonaan sillä perusteella mikä on oma kokemukseni. Minua on joskus varoiteltu millon kenestäkin, välillä läheisestä ystävästäkin, mutta en voi sallia itseni tekevän mitään johtopäätöksiä mikäli minulla ei ole mitään epäluottamuksen aiheuttajaa kokemuskirjossani. Juorut kuittaan kuulluiksi, mutta jätän ne mieluiten omaan arvoonsa. Ja hanakimmin ihmiset tapaavat puhumaan paskaa sekä ihmisistä ketkä he tuntevat lähimmin ja niistä joita he eivät edes tunne. Kärkkäimmin paskaa puhuvat ihmiset, joilla on eniten itsellään vakavia ongelmia elämässään ja ovat pahimmin hukassa sen kanssa. Joten tämän sopan hämmentämiseen en haluaisi osallistua millään tavalla.
Mitä harmonisemmaksi elämä rakentuu sisäpuolelta päin, sitä vähemmän läheistemme ja sivullistemme vajaavaisuus on meiltä itseltämme pois. Opimme hyväksymään epätäydellisyyttä. Luottamus on molemminpuolista työtä, ja vaatii joskus myös sen että toikkaroijallekin annetaan vähän löysää siimaa. Se on uskaltamisestakin kiinni. Jos esimerkiksi tiedän jostakusta, ettei hän aina puhu totta tai pidä kiinni lupauksiaan, olen tavallaan jo askeleen edellä. Ja jos kerran tiedän hänestä tämän - voin luottaa häneen.
Tietäessään mitä ihminen oikeasti on, ei tarvitse enää kiinnittää niin paljoa huomiota siihen mitä hän ehkä tekee.
