Kolmannen vuosituhannen kolmastoista vuosi lähenee loppuaan. Joulun ja vuodenvaihteen aikaan minulla on tapana ynnäillä summa summariumia kuluneesta vuodesta ja sen tuomista kokemuksista. Todeta sen aikana läpikäyty kehitys ja taantumus. Vertailla sitä ehkä edellisen vuoden joulukuun loppuun.
Minulle vuosi '13 oli hyvin koetteleva. Aivan kuin tuo epäonnen ja kuoleman luku 13 olisi todentanut itseään tuon tuosta. Sain olla monta kertaa huolissani välillä läheisteni, välillä oman terveyteni puolesta, arkiset vastoinkäymiset patoutuivat isoiksi ryppäiksi, ja näitä sumppuja mahtui yhteen vuoteen kohtuuttoman monta. Eikä mikään tympäise minua enempää kuin arkeen ja materiaan liittyvät vastoinkäymiset. Jostain syystä ne ovat kuitenkin (vielä) melkoinen välttämätön paha elämässäni, mutta en usko että ne olisivat sitä absoluuttisesti. Tiedän ihmisiä jotka pärjäävät ilman paljoa rahaa, autoa tai paskaduunia, ja tulevat silti toimeen. Ovat jopa onnellisia.
Kaiken tämän keskellä tiedostan taantuneeni pienisieluisemmaksi ja itsekeskeisemmäksi. Jatkuva negatiivisten tunteiden vallassa oleminen tylsistyttää järjen leikkaavaa terää ja himmentää ymmärryksen ja oivalluksen kirkasvalolampun loistoa. Todellisuus vääristyy pelkkään vitutuksessa vellomiseen sen sijaan, että kohtaisi tosiasiat tosiasioina antamatta niiden lannistaa. Alan muistaa taas miksi paras ystäväni haukkui minua joskus ennen ankeaksi. Joten, mennäänpä hetkeksi ankeilun syvään ja typerään maailmaan...
Olen kuluneen vuoden saanut potea paljon vihaa, kateutta, mustasukkaisuutta, masennusta, inhoa, surua, kaipuuta ja lähes jokaista negatiivista tunnetta tai mielentilaa mille vain on nimi annettu. En ole pystynyt näistä asioista avautumaan mihinkään suuntaan, koska ongelmallisinta on sen tyhjyys. Tyhjästä on paha nyhjästä. En osaa kertoa siitä mitään koska ei ole mitään mitä kertoa. Silti se on olemassa (jollain hyvin absurdilla tavalla) ja syö sisintäni. Tiedän ettei elämäntilanteeni ole millään äärimmäisellä tavalla epätoivoista tai epäonnistunutta, mutta silti tyhjyyden ja turhuuden olo on pahimmillaan kohtuuttoman raskasta siedettävää. Ehkä juuri siksi, koska sille ei ole mitään järkevää syytä. Ja kuten olen aikaisemminkin kirjoitellut, pahin ongelmani on lienee yksinäisyyteni. Mutta siitäkään en osaa sanoa onko se syy vai seuraus.
Olen pohdiskellut itsemurhaa tai sellaista teoreettista rinnakkaisnykyisyyttä maailmassa jonne minua ei olisi syntynytkään. Yksi tuttavani riisti itseltään tänä vuonna hengen, ja sekin pisti miettimään aihetta moneltakin kantilta. Ja aivan liian paljon olen muistellut ikäviä asioita menneisyydestä. Asioita, joille ei voi mitään tehdä ja joiden vatuloiminen ei mitään hyödytä. Ja nyt palatkaamme ankeilusta takaisin maankamaralle.
Myönteisimpinä hetkinäni - käytännössä aina heti rankan treenin päätteeksi kun veri virtaa kiivaasti niin päässä kuin varpaassakin - ajattelen näitä tunteita ja niiden olettamiani aiheuttajia paljon skarpimmin. Yritän käännellä ja pyöritellä asioita puolin ja toisin. Tunnistan ja nimeän niitä, sekä kehittelen ongelmille erilaisia ratkaisumalleja. Ja ennen kaikkea, tunnistan näiden ikävien tunnesykäysten tärkeän roolin. Mielestäni negatiivisten tunteiden kaikista tärkein rooli on toimia siirryttäjinä pois ongelmasta. Esim. jos parisuhde on päin vittua, tietyt tunteet ilmaisevat sen että asialle on tehtävä jotain sen korjaamiseksi. Jos läheinen ihminen kuolee, tulee suru ja hämmennys kertomaan ehkä tarpeen olevasta prosessoinnista kuolemaan liittyviä kysymyksiä kohtaan. Kuitenkin vain tilapäisesti ja ohimenevästi. Sitä voisi verrata paranevasta taudista toipumiseen.
Pitkittyessään näistä tunteista ja mielialoista kuitenkin tulee hitonmoisia kahlitsijoita, joten on tärkeää ettei niihin jäisi rypemään tarpeettoman pitkiksi ajoiksi. Mainitsemani tunnetilat vilkuttavat hätävaloa lähettääkseen sisäiseen hälytyskeskukseemme viestiä että NYT on aika TOIMIA.
Pysähdyin juuri hetki sitten mietiskelemään, etten ole hyvänen aika koko
kuluneen vuoden aikana antanut itsestäni ulospäin oikeastaan mitään. Lähes kaikessa mitä olen tehnyt, oli se sitten passiivista vetelehtämistä tai
kuinka aktiivista rehkimistä tahansa, olen kuitenkin ollut se
vastaanottava osapuoli. Katsellut elokuvia, lukenut kirjoja, opetellut rämpyttelemään
deltabluesia yksin kotona, idlannut netissä (aivan liikaa!), käynyt
joogatunneilla oppimassa uusia temppuja ja ihmisten ilmoilla ollessani ympärilläni tapahtumat ovat kuin monitorista katseltuja. Olen ollut paikalla, mutten mukana.
Kuitenkin, kaiken paskan keskellä olen valmistellut itseäni ja asioita seuraavaa vuotta varten. Eikä tulevan vuoden näkymät itse asiassa ole lainkaan pöllömmät. Heti alkuvuodesta alkaen ja pitkin kevättä tulen mm. ottamaan kitaran kouraani ja painelemaan jälleen lavoille räimimään parinkin eri bändin riveissä. Kumpikaan eivät ole omia bändejäni, mutta kuitenkin sellaisia joissa mukana oleminen on minulle mieluisaa, innostavaa ja voimaannuttavaa. Loppuvuodelle on myös sitäkin suurempia suunnitelmia jo ilmoilla, mutta niistä en kiusallanikaan vielä hiisku.
Uudenvuodenlupaukseni on palata takaisin ulkomaailmaan. Olen nyt kaksi vuotta kitkenyt elämästäni kaikenmoista rikkaa pois, ravinnut maaperää ja istuttanut siihen uusia siemeniä. Kaikessa kyynisyydessänikin olen silti toiveikas, että jokin tulee vielä puhkeamaan kukkaansa tai alkaa kantamaan hedelmäänsä jo tulevan vuoden aikana. Pohjustustyö on ainakin ollut sen verran perustavanlaatuista että syytä olis. Olen saanut huomata, että ollessani "kylillä" olen sittenkin tyytyväisimmilläni ja minulla on ihmisten ilmoilla ihan mukavakin olla vaikka introvertiksi ja sosiaalisesti rajoittuneeksi hulluksi itseni niin helposti profiloinkin. Olen nyt viettänyt monta monituista viikonloppua poissa kotoa ja omista oloistani ja kokenut että sellainen suunta elämässä yleensäkin tekisi varmasti hyvää.
Aion seurata erään retriittitoverini innoittavaa esimerkkiä ja kirjoittaa itselleni kirjeen, jonka sitten avaan ja luen vuoden päästä.
2014 here I come!
