Joogaharjoitus päätetään aina śavāsanaan, loppurentoutukseen, sanatarkasti mutta kuitenkin vapaasti suomennettuna kuolleen ruumiin asentoon.
Kuolemasta ja kuolemisesta minulla on oma erillinenkin tekstinsä työn alla, joten tämä toimikoon jonkinlaisena preludina sille. Luopuminen, luovuttautuminen ja antautuminen ovat astuneet elämääni aivan uudella tavalla hiljattain, joten myös uudenlaisia ajatuksia on noussut pintaan. Tästäkin riittää varmasti kerrottavaa kunhan minulla on aikaa istahtaa kirjoittamaan siitä lisää, mutta nyt sen sijaan takaisin asiaan..
Ajatukset poukkoilevat loppurentoutuksen aikana monesti kaikenlaisissa ajoissa, paikoissa ja asioissa, yleensä tympeänkin arkisissa sellaisissa. Olen kuitenkin monta kertaa myös mennyt syvemmälle. Olen asanan nimeä kunnioittaen vienyt ajatukseni kuviteltuun kuoleman kokemiseen.
Ensin hidastan hengitykseni mahdollisimman hitaaksi, kuitenkaan väen vängällä pinnistämättä. Jo se auttaa hidastamaan että ylipäänsä keskityn hengitykseen. Jo se auttaa sen pehmentämiseen, pidentämiseen sekä muuttamaan sen virran lailla kevyesti soljuvaksi. Sisäänhengityksellä ajattelen, että se olisi elämäni viimeinen. Kuinka haluan vielä viimeisen kerran maistaa elämän henkeä yhden täyden ja täyteläisen hengenvedon verran ennen sen luovuttamista pois. Uloshengityksellä rentoutan jokaisen jäseneni, antaudun lopullisesti maan vetovoimalle ja sallin sen syleillä ruumistani tässä sen lopullisessa leposijassa. Uloshengitys on myös viimeiseni, ja sen siivittämänä liihottelee kehostani ulos, vapaaksi, kaikki se mikä minut määritti eläväksi. Nyt on tullut aika luopua siitä, ja luovuttaa se kuolemalle, suurella arvokkuudella.
Kehossani tunnen, kuinka elämä pakenee sormenpäistäni kohti kämmeniä, ja hitaasti käsivarsien kautta kohti keskustaa. Samalla elämä hiipuu myös varpaistani säärien ja reisien läpi kohti keskustaa. Elämä on poistunut raajoistani, en enää voi liikuttaa niitä. Ne ovat muuttuneet raskaiksi, vaikkei niillä enää olekaan painoa. Hauraina ja heiveröisinä ne lojuvat maassa raskaina. Ajatuksen on mahdotonta niitä liikutella, eikä elämän lämpö enää tavoita niiden kylmettyviä ääriä.
Rintani käy raskaammaksi liikutella, koska oma voimani ei enää riitä liikuttamaan sitä. Samalla kun se takertuu yhtä tiukemmin ja lopullisemmin maahan, on se kuitenkin höyhenentäkin kevyempi, koska kehoni ei enää tunne painavuutta. Sitä ei voi enää liikuttaa, mutta se en ole myöskään enää minä, joka sitä pitäisi aloillaan. Raajoista jo kaiken itseensä imenyt elämänkeskus alkaa nyt supistua. Hiipua koko ajan pienemmäksi ja himmeämmäksi. Lopulta kokonaan, pois ja olemattomiin.
Silmäniluomeni ovat suljetut, mutta myös niiden taakse kätkeytyvät silmät ovat kiinni. En näe enää päivänvaloa valjastamassa maailmaa minulle kuviensa kautta havaittavaksi, mutten näe myöskään pimeyttä, sillä jopa sen läpeensä syvä mustuuden näkeminen olisi sekin aistimista, ja nämä suljetut silmät kun eivät todella enää aisti. Yhtään mitään.
Äänet vaimenevat ympäriltäni. En säpsähdä enää äkillisiä kolahduksia, eikä korviani viillä kirskuvimmatkaan posliinilautaset tai liitutaulut. Olen tullut kuuroksi maailman hälylle. Lempeät sanat eivät enää ilahduta, eivätkä loukkaavat solvaukset satuta. Kauneimmankaan musiikin suloiset soinnut eivät enää ravitse sieluani, eikä edes meren aaltojen rauhoittava kohina ei ole niin rauhallista kuin juuri tavoittamani hiljaisuus. Edes korvilla kuunneltu täydellisinkään äänettömyys ei voisi olla hiljaisempi kuin tämä paikka, missä nyt olen. Täällä kun ei ole ääntä, eikä äänettömyyttä.
Ympärilläni maailma on lämmin, mutta kehossani olen täysin kylmä. Liike ja elämä eivät enää lämmitä sitä, eikä ulkomaailman lämpö sitä enää elävöitä. En kuitenkaan palele, sillä enää en tunne kylmyyttä enkä lämmintä. Keskipäivän porottava aurinko voisi paahtaa ruumiini karstaksi, mutten silti tunne sen armotonta poltetta. Tai jos pohjoisimman erämaan hanget jäytäisivät nyt syliinsä tuupertunutta lihaani, ei hampaani kalisisi kylmästä tai hiipuva hengitykseni höyryäisi.
Kipua en voi tuntea, sillä tämä ruumis on luopunut siitä. Se on luopunut itsesuojeluvaistosta, sekä tarpeesta selviytyä. Enää ei ole asioita, joista kipu viestisi varoituksena. Terävä ei enää pistä, eikä edes höyhenen hipaisu kutita. Enää ei ole uhkia. Enää ei tarvitse paeta.
Ennen niin vilkkaasti mieleni estraadilla ja mietiskelyni parrasvaloissa keikaroineet ajatukset ja tunteet ovat poistuneet paikalta ja tanssineet pois näyttämöltä, sillä on tullut aika laskea esirippu. Nuo ajatukset eivät enää kuohuta tunteitani, eivätkä kuohuvat tunteeni enää yllytä ajatuksia säntäilemään ja poukkoilemaan päättömästi. Mieleni näyttämö on tyhjentynyt tunteiden ja ajatusten draamasta, komediasta, farssista ja tragediasta. On tullut aika purkaa lavasteet.
Enää en kaipaa mitään, sillä enää ei ole mitään minkä luokse pyrkiä. Ei mitään mitä havitella tai tavoitella. Olen nyt tullut sen luokse jonne olin koko elämäni matkalla.
Elämä kuitenkin vilisee kuolleen ruumiini ympärillä aivan entiseen malliin. Samoin kuten se vilisi läpi ohihujahtavan elämäni, ja ikuisuudenpuolikkaan verran myös ennen syntymääni.
Uusi elämä alkaa täyttää hengetöntä ruumistani. Maan multien madot ja hyönteiset vilisevät lihassani, joka ravitsee niitä. Lihani löyhkä on houkutellut haaskalinnut paikalle nokkimaan silmät pois kalloni ammottavista silmäkuopista, ja ennen mätänemistäni kävivät villipedot jo ahmimassa parhaat palat ahnaisiin kitoihinsa, luunpalasten raksahtelevasti rouhiintuessa niiden hampaissa. Kasvien versot tunkeutuvat jopa luitteni ytimiin, ja rehottavaaa raatoani koristaa pian värikkäät kukkaset ja vehreä nurmi. Kukkien tuoksu houkuttelee perhosen otsalleni, ja kalloni irvileukaiseen hymyyn ikuistuu kaiken elämän ihanuus. Noiden kasvojen viimeiseen ilmeeseen, lopulliseen hymyyn.
