Unelmista totta?

Muutama kuukausi kulunut, ja elämä kantanut taas muutaman askeleen verran eteenpäin. Kesäkuukaudet ovat menneet tuttuun tapaan toiminnantäyteisesti ja mukavastikin. Alkukesällä äkilliset ihmissuhdesotkut putsasivat lopulta pöydän, tuoden pientä asennoitumishaastetta peliin, mutta myönteisesti ajatellen pysäytti ja kannusti kuitenkin ennen kaikkea avaamaan silmiä sekä itseensä että ulkomaailmaan päin kohti uusia uhkia ja mahdollisuuksia. Ja ajoittaiset sosiaaliset draamat ovatkin oiva tapa oppia elämästä uutta, vaihtamaan perspektiiviä, arvioimaan tilanteita uudelleen ja jatkamaan uusin eväin eteenpäin. Elämä on rujonkaunis kokonaisuus, ja tästä aiheesta ajattelinkin jorista pari sanaa tällä kertaa.


"Tee unelmistasi totta!"

Hengailen paljon porukoissa, joissa tätä iskulausetta kuulee paljon. Tämä iskulause myös eri variaatioineen tulee lähes päivittäin vastaan mm. Facebook-uutisvirrassani, kauniiden maisemakuvien taustoittamana ja kannustavien kommenttien ja sydähymiöiden raikuvalla säestyksellä. Olipa konsensus mikä tahansa, työ, arki, juhla, loma, politiikka, henkisyys, taide, mitä tahansa - tavallisimmin vastakkainasetteluun ja vertailuun päätyy (joko tietoisesti tai tiedostamattomasti) jokin konkreettinen vs. jokin abstraktimpi. Tympeä ja tavallinen tämä vs. aidan toisella puolella vihertävä tuo. Tai mikäli ponnistelut ovat jo tuottaneet tulosta, korostautuu eilinen harmaana ja hyljeksittävänä, nostaen nykyisyyden näyttäväksi ja valovoimaiseksi palkinnoksi osoitetusta sisukkuudesta. He antavat kaikesta positiivista palautetta, ja epäonnistuminenkin nähdään onnistuneena yrityksenä.

Eikä siinä mitään.

Minusta ei ole millään lailla ikävää tai paheksuttavaa tuoda esiin positiivista asennetta, jollaisesta tällainen väreilläräiskivä unelmientoteutus-ihanne kumpuaa esiin. Kyynisestä luonteestani huolimatta, luen mieluummin iloisia uutisia kuin ankeita ja pyrin siksi myös viettämään rajallisen sosiaalisen elämäni ja vapaa-aikani mieluiten itseäni positiivisemmassa seurassa. Välittämättä jopa siitä, että näen tässä myös paljon naiiviutta. Onhan naiiviuskin parhaimmillaan jonkinlainen piristysruiske silloin, kun kylmä äly ja rationaalisuus uhkaa jyllätä tukahduttavuuteen asti. En osaa rehellisesti sanoen samaistua useinkaan naiiviin positiivisuuteen ja maailman katseluun pinkkien lasien läpi, mutta tunnistan tällaisen energian hyvät puolet ja niille altistumista vastaan minä en halua harata. Vaikka omat linssini sitävastoin korostavatkin naarmuja ja karkeutta, en tietenkään halua sulkea kauneuttakaan käsityskykyni ulkopuolelle.

Unelmien toteuttamiseen liittynee paljon vapaamielistä idealismia, mutta kääntöpuolenaan levottomuutta, ailahtelevuutta ja malttamattomuutta. Siinä missä materiaalista mammonaa hyljeksittäisiinkin, hairahtaa unelmoija vaarallisen helposti luulottelemaan että carpe diem tarkoittaisi kokemusten ja elämysten itsetarkoituksellista kahmimista ja passin täyttämistä leimoilla. Innostuksen kohteilla on kova imu, ja se tempaisee voimalla mukaansa. Sellaisella intensiteetillä, että kiirehtimisen erehdys tulee tapahtumaan ennen kuin huomaakaan. Ja koska elämme nopeita aikoja pikavauhtikulttuurissa, sumentaa houkutusten kirjo helposti harkinnan. Lienee sen verran tuttu juttu tämänkin lukijalle, ettei tästä tarvinne mainita perustellisemmin.

Unelmien toteuttaminen on usein kauniiseen estetiikkaan kääritty, olkoonkin niin että itse ydin on tärkein. Kauneuden käsite on vaihteleva, mutta jokainen tätä lukeva miettiköön itsestäänselvästi omalla kohdallaan mitä se juuri hänelle tarkoittaa. Unelmiensa täyttäminen on uteliaisuutta nähdä lunastamatonta potentiaalia kaikkialla, niin itsessään kuin ympärillään. Ja jos unelmat täyttyvät, voi aina unelmoida lisää avatakseen eteensä jälleen uudet potentiaalin täyttämät maisemat tutkittavaksi ja valloitettaviksi. Nuo valloittavan ihanat valloittamattomat niityt! Luovuutta arvostetaan ja katoavaisuuden karuutta surraan. He näkevät tässä lunastamattomassa potentiaalissa mahdollisuuden vapauteen ja autuuteen!

He ovat kiitollisia siitä pyyteettömästä, välillä ansaitsemattomastakin rakkaudesta minkä he elämältä saavat. He uskovat elämän pyrinnön olevan tämän maailman pelastus. Heidän huumorinsa on naiivia. He elävät syntyäkseen uudelleen.

He saattavat olla myös käytännön asioissa hieman huithapeleita. Seuraavaksi kuvattujen ihmisten sielunmaisemasta he pöyristyvät...


Inhottava todellisuus

Jaottelen ehkä ihmistyyppejä nyt hieman keinotekoisesti, mutta se lienee tämän kirjoitusen kannalta välttämätöntä. Vaan eipähän siinä, saatanhan tarkoittaa myös edes osittain samojen ihmisten eri puolia ja piirteitä. Sillä jos mikä, niin vastakohtaisuus yhdistää!

Mutta kuitenkin, minulla on myös toisenlaisia ystäviä. He mieltänevät itsensä realisteiksi, ovat käytännön tasolla eläviä ja tavallisesti heillä on asioihin kriittistä silmää. He huomaavat vallitsevissa olosuhteissa puutteita ja vinoutumia. He luopuvat haihattelusta, mutta tarvittaessa kärsivät ja ponnistelevat saadakseen käytännön asiat ja edellytykset hoidettua kunnolla. He valittavat paljon, mutta samalla ovat vilpittömiä pyrinnöissään. He poissulkevat vaihtoehtoja etsiessään toimivinta. He haluavat korjata ensin sen mikä on rikki, ennen kuin alkavat suunnitellakaan minkään uuden rakentamista. He ovat peruspessimistejä. Heille kauneus on katoavaista, väliaikaisessa tilapäisyydessään harmaan lohdutonta.

He puhunevat kamppailusta, tarkoittaessaan ponnistelua. He kutsunevat edellytyksiä velvollisuuksiksi ja näkevät todellisuuden lähinnä monensekavana vastuun kekona. Rajallisuuksina ja rajoitteina. Ongelmien ratkomista, ja ongelman ratkettua saa vain hetken aikaa huokaista ja kerätä voimia jälleen kohtaamaan uusia ongelmia.

Tästä perspektiivistä katsottuna todellisuus on vain epäonnistunut toteutus hyvistä aikeista. Nykyisyys ja etenkin tulevaisuus tukahtuu erilaisiin uhkakuviin, ja elämä käytännön tasolla on vain selviytymistaistelua näitä uhkia vastaan. Siitäkin huolimatta, että tappio on tiettävästi taattu.

He tuntevat pyhää vihaa. Ainoa lohtu on edessä häämöttävä vääjäämätön loppu. Sillä päivä jolloin kaikki loppuu, loppuu myös kärsimys. Heidän ilonsa on sarkastista. He kuolevat kuollakseen lopullisesti.


Olemisen taito

Ylle pakinoidut jutut kertovat ikään kuin koosteen kuvitteellisista kahdenlaisista ihmisistä tuttavapiirissäni. No, kerron teille samalla sen ilmiselvän salaisuuden että kirjoitin koko ajan myös itsestäni. Eräänlaisesta Maailmanlopunhalaajasta.

Jokainen ihminen elää jonkinlaisessa kuplassa varmasti enemmän tai vähemmän. Niin minäkin, ja sekös minua provosoi. Provosoidun siitä, etten useinkaan ymmärrä mitä ympärillä tapahtuu, ja siitä että sisäinen tulkintani osottautuukin menneen aivan päin prinkkalaa. Olen ollut alkanee vuoden ajan varsin kovassa unelmista totta -hypetyksen imussa. Ja välillä on ollut vähän liian kova vauhti pakottaa niitä perkeleen unelmia toteutumaan, vaikka sitten saatana hampaat irvessä. Siinä missä toki elämänsisällölliset uudistautumiset ovat hieno asia itsessään, eetteri on muistanut myös tarjota äidillisen hoivan lisäksi myös hieman ojennusta isän kädestä. Etenkin silloin, kun omalla toiminnallani yritän pinkoa elämän itsensä verkkaista tahtia nopeammin eteenpäin. Pikaisesta ihastumisesta äkkinäiseen ahdistumiseen, lopulta kyllästymiseen ja vaarallisenkin totaaliseen välinpitämättömyyteen. Sen jälkeen taas hetken hengähdyksen ja itsetutkiskelun kautta uteliaasti tähyilemään tulevaisuuden maisemille toivomiaan sävyjä.

(Usein käyttämäni kanvaasi-kielikuva palasi näemmä taas, vaikken taidemaalaamista olekaan enää lapsuuden jälkeen harrastanut)

Yhtälailla provosoidun ankeilusta. Näen paljon laiskuutta ja typeryyttä katsoessani ympärilleni. Provosoidun siitä, että siitä että omia oikeuksiaan jaksetaan kyllä penätä kovaan ääneen, mutta omat velvollisuudet samalla laiminlyödään vetelästi ja huomaamattoman luontevasti. Provosoidun siitä, ettei ymmärretä, yritetä ymmärtää, haluta ymmärtää, pyritä yrittämään ymmärtää, edes pyritä haluamaan yrittää ymmärtää! 

Omassa unelmientoteuttamisen (tähän kohtaan ironinen tuhahdus!) työssäni, olen joutunut pysähtymään peruspalikat kädessäni jälleen kerran harkitsemaan uudelleen, miten päin ne täytyisi kasailla että mitään tapahtuisi. Olen siinä mielessä hylännyt unelmani, ja palannut peruspessimistiin minussa joka ratkoo ongelmia päästäkseen yhtään minnekään. Mitä voin tehdä jo tänään ja välittömästi, mikä puhaltaisi karkeaan ja asfalttiseen arkeen hiostavana kaatosadepäivänäkin henkäyksen inspiraatiota ja taiteellista potentiaalia? Ärsyttävänkin epämääräinen kysymys, mutta tässä ehkä piileekin juuri haihattelun tarpeen tärkeys.

Aivan kuten oikean kämmenen paikka ei ole vasemman ranteen jatkeena, ei tulevaisuuden päämäärää voi kiskaista väkipakolla luokseen nyt ja heti. Jokaisella asialla on oma aikansa, paikkansa ja tarkoituksensa. Siksi, niin ankeaa ja epä-mediaseksikästä kuin se onkin, toitottaisin ennemmin maltin ja yksinkertaisuuden nimeen elämässä. Oman paikkansa löytäminen (fyysisesti, henkisesti, yhteiskunnallisesti, maantieteellisesti, tämäkin voi tarkoittaa mitä vain...) ja sen hyväksyminen, käsillä olevien keinojen oikeanlaiseen käyttöön opettelu. Tämänsorttisia asioita midä pidän onnellisuuden avaimina.

Arkitodellisuuden mekaniikka on fakta jota vastaan ei ole järkevää eikä viisasta pullikoida. Arjen laatu on rakentunee ympäröivistä olosuhteista kuin omista valinnoistakin. Minulla ei totta puhuen ole vastausta tähän, onko onnellisuus sattumankauppaa vai valintakysymys. Ainoa asia minkä tiedän, on se että arkensa ja todellisuutensa voi remontoida. Haluamanlaisekseen, tyydyttäväksi vai loisteliaaksi, se jäänee lopulta nähtäväksi. Joku voi kutsua sitä unelmiensa toteuttamiseksi, joku vain perusjärkeväksi elämäksi. Lienee perspektiivikysymys.

Itse piehtaroin tämän asian parissa tällä hetkellä niinkin mundaaneja palikoita pyöritellen kuin työ, aika ja raha. Teen kahta työtä joista enimmän ajan ja vaivan vielä tällä sarkaa vie se vähemmän mieluisa. Olen tosin jo ottanut pienen riskin oikeamaksi kokemaani suuntaan, ja vähentänyt tämän epämieluisamman työn ajallista määrää, mikä on yhtäältä tiukentanut rahallista toimeentuloani mutta antanut enemmän aikaa tehdä muuta, kuten vaikkapa enemmän sitä toista, mieluisampaa työtä tai käyttää sitä viettämällä laatuaikaa maanantaisena vapaapäivänä ihastuttavassa seurassa Pihlajasaaren hiekkarannalla.

Minulla ei ole vielä pienintäkään käsitystä millaisella suhdanteella työtä, aikaa ja rahaa tavoittaisin tyytyväisen elämän salat, mutta huomaan jo nyt että jo pelkkä utelias kokeilunhalu ja pieni riskinotto lisää tyytyväisyydentunnetta, vaikka käytännön tasolla notkahteleekin jopa entistä enemmän. Aika tullee näyttämään, mitä tästä seuraa. Lisää uusia palikoita tulee vielä pyöriteltäväksi, niin että saatan joutua opettelemaan jonglööraamaan niillä! ...ja säilyttämään maltin.

Ja edelleen kaikesta tästä provosoituneena voinen kiteyttää asian vain näin:

Tuhoa unelmasi tekemällä todellisuudesta sellainen kuin haluat sen olevan.

Muutoksen keskellä

Tervehdys taas, lukijani!

Ei, en ole kadonnut maan kamaralta, enkä ole luopunut kirjoituspuuhista tai hylännyt tätä outoa blogia niiden alustana. Välillä vaan hiljaisuus vallitsee syystä tai toisesta, ja se ottaa aikansa.

Yli puoli vuotta vierähtänyt edellisestä kirjoituksesta, mikä on poikkeuksellisen pitkä aika. Kerrottakoon samaan hengenvetoon, että myös elämäni käänteet ovat olleet poikkeuksellisen intensiivisiä viime kuukausina, joten kallisarvoista aikaa ei - harmi kyllä - ole suotuisissa määrin siunaantunut kirjoitteluun vaikka energiaa (ja varsinkin tarinanaiheita!) olisikin piisannut.

No okei, ajanpuute ei ole edes se päällimmäinen syy. Eikä minulla ole sitäpaitsi vuorokaudessa yhtään vähempää tunteja, tai viikossa vähemmän päiviä kuin kenellä tahansa muullakaan, joten se muovioljenkorsi on selitykseksi käyttökelvoton. Asiat tuppaavat vaan priorisoitumaan toisin aina kun elämään astuu uutta ja tärkeämpää. Kaiken muun härdellin oheen myös vanha läppärini sanoi kaikessa hiljaisuudessa sopimuksen irti pitkällisestä yhteistyöstämme, joten minulta katosi hetkellisesti se instrumentti, jolla olen näitä kirjoituksiani virtuaalipaperille loihtinut. Ja koska elämäni prioriteettien listaan ehti kiilata paljon uutta ja tärkeämpää, ei uuden tietokoneen hankkiminen ollut suinkaan siellä kiirellisimpien asioiden terävässä kärkipisteessä. Uudenlaiset kujeet toivat mukanaan uudenlaista vastuuta.

Takaraivossani on kuitenkin jo jonkin aikaa ehtinyt kyteä jokin outo levottomuus siitä, ettei ole tullut kirjoitelleeksi näitä jorinoitani näinkin pitkään toviin. Periaatteessa minulla on ollut kova hinku tulla tänne kertomaan mitä kaikea minulle kuuluu, ja mitä kaikkea jännää viimeiseen puoleen vuoteen mahtuu, mutta samaan aikaan en ole löytänyt mitään punaista lankaa, aihetta jonka ympärille näyttävä estraadeillepaluuni kietoutuisi. Kunnes sain kiinni jostain...


Intentiot

Kuten minulla on tapana, teen usein vuodenvaihteen aikaan lyhyen katsauksen menneeseen vuoteen tarkastellakseni millä tavoin kulunut vuosi heijastelee elämääni suurempana työnä ja kokonaisuutena. Viime vuosi oli minulle varsin fokusoitunut, koska sillä oli omat selkeät kiintopisteensä, ja fokusoinnin kohteet olivat puolestaan kaivettu esiin itsetutkiskeluni aiemmissa vaiheissa. Ja niin edelleen... Nyt on kuitenkin vuodenvaihteesta vierähtänyt jo neljä täysmittaista kuukautta, ja voin vain todellakin varmuudella sanoa, että kaikki tuntuu muuttuneen. Se mitä valmistelin koko viime vuoden, on tänä vuonna alkanut luoda ilmennystään.

Fokusoinnin myötä minulle on rakentunut melko vakiintunut arkirutiini. En tiedä olenko sellaista varsinaisesti tavoitellut, mutta pidän sitä hyvin mainiona asiana. Oletan sen olevan seurausta laajemmassa mittakaavassa hiljalleen tapahtuneesta tavoitteiden kirkastumisesta, ja myönnän nauttivani siitä millaista ryhtiä se tuo jokapäiväiseen elämään. Se on paradoksaalinen, mutta hyvin todellinen tunne vapaudesta ja siitä kuinka saa todella valita millä tavoin aikansa käyttää ja velvollisuutensa täyttää. (I'm also a poet, but didn't know it...). On tärkeää pitää intentionsa mielessä, harva se hetki. Rutiini on myös siitä mainio kapine, että siitä kiinni pitäminen karsii päivistä pois kaiken ylimääräisen ja turhan. Ja sitähän vapaudentunne onkin. Siinä ei turhat riippakivet roiku mukana härnäämässä.

Elämä on tavallisimmin yhdistelmä melko uraantuneesti toistuvaa sykliä sekä satunnaisia yllätyksiä. Toistuvuus ja kaavamaisuus yksinään turruttaa ja tylsistyttää, ja yllätykset puolestaan hämmentää ja eksyttää. Yllättäville käänteille ei ole selkärankaan iskostettuja toimintamalleja entuudestaan, joten lamaannukselta on vaikea välttyä. Nämä tunteista (joista olen paljon jo kirjoitellutkin) seurauksena hiipineen apatian muistan kerran pinttyneen itseeni hyvinkin tiukkaan, ennen kuin hiljalleen aloin etsiä intentioitani. Ja sitä mukaa kun fokukseni alkoi terävöityä, alkoi intentio myös kannatella minua. Se oli aina taustalla, tulipa vastaan sitten mitä tahansa. Voisi sanoa, että intention kautta löytynyt rutiini toimii arjen tukirankana, jonka auttaa kohtaamaan yllättävät käänteet myönteisemmin ja etenkin rakentavammin.

Mitä intentio sitten on? Sanoisin, että yksinkertaisimmillaan se on vain jotain, mihin kohti haluan pyrkiä - samaan aikaan kun se on myös poispäin suuntautuvaa liikettä jostain, mistä haluan luopua. Jätän tämän tällä kertaa näinkin abstraktille tasolle, sillä yksityiskohtiin ja konkreettisiin asioihin kriittisesti tuijottelu tekisi äkkiä karhupalveluksen itse pyrkimystä kohtaan. Tämä pyrkimis/luopumis-aisapari varmasti elää ja muuttuu ajan ja tilanteen myötä, mutta sama perusajatus helpottaa silti tekemään oikeampia valintoja. Vaikkei ne aina olisikaan niitä helpoimpia.


Seuraavalle levelille

Muistan sen hetken, kun loin toissavuonna tämän blogin. Olin tuossa vaiheessa jo kauahkon aikaa ajatellut paljon. Tai siis, käyttänyt paljon aikaa ajattelemiseen. Olin myös kirjoitellut päiväkirjantapaisia enemmän tai vähemmän, lukenut kirjallisuutta joka ruokki ajatuksenjuoksua entisestään, joka taas pisti raapustamaan tekstiä päiväkirjojeni sivuille entistäkin vuolaammin. Spontaanista ja hyvin inspiroituneesta kirjoittelusta tuli vahingossa uusi pieni harrastukseni, josta kukaan ei vielä tiennyt mitään.

Sivuhuomautuksena: Oletteko muuten koskaan ajatelleet sanaa harrastus? Se on minusta aika mainio sana; oloaan ja olemistaan hartaammaksi muuttaminen. Siis tekemistä, joka tekee hartaammaksi. Harrastaminen harrastuttaa! Kuvaa hyvin sitä aktiivista, mutta silti rentouttavaa oloa mikä vallitsee aina kun häärää itselleen mieluisan tekemisen parissa.

Mutta takaisin asiaan... Itsekseen ja itselleen kirjoitteleminen siis toimi aikansa mainiosti, mutta rupesi hyvin pian polkemaan paikallaan. Joten loin tämän blogin, jotta saisin tuuletettua päässäni pyörittelemiäni asioita sillä, että tekstit tulisivatkin julkisemmiksi ja altistuisivat myös ulkopuolisten silmille. Tämä vei oudolla tavalla yhden asian uudelle tasolle, ja se tuntui paitsi hämmentävältä ja hieman arvelluttavalta, myös hienolta ja juuri siltä mitä pitäisikin tehdä.

No, julkisempaa jaarittelua pikkuhiljaa seurasi vuorostaan seurasi myös enenevä yleinen vuorovaikutus ja kommunikaatio ulkomaailman ja itseni välillä. Aiempi itseni ilmaisemisen kanssa arkailu alkoi väistyä hiljalleen, sillä suora toiminta (pienemmässä tai suuremmassa mittakaavassa) salakavalasti kesytti paikalleen jähmettävän jahkailun ja ehkäilyn.

Aloin hoksata, että jumittuminen oli se mikä lopulta teki oloni kurjaksi. Muutaman vuoden erakkovaiheen aikana käyty prosessointi oli tehnyt palveluksensa, mutta asioidensa tarpeettomasta varjelusta oli tullut aika luopua. Jottei erakkousvaiheen aikana itseni kanssa käymäni keskustelu jumittuisi vain kaikuviksi ääniksi samojen seinien sisällä, oli ääni lopulta päästettävä myös ulkoilmaan. Vapauteen.

Seurauksena paljon yllättäviä käänteitä elämässä. Uusia kohtaamisia, matkoja, uutta seuraa, uusi seurustelusuhde sekä paljastettakoon; myös vaivihkaisesti harpatut  ensiaskeleet opettajuuden polulla. Kaikki tämä siksi, että intentiona oli yksinkertaisesti pyrkiä toivomiani asioita kohti ja sitä mukaa kun aikansa palvelleet välineet ja tavat tulevat tehtävänsä täyttämisessä tiensä päähän, päästän niistä irti. Hassua huomata jälkikäteen, kuinka erilainen "eetteriin viskominen" lopulta alkoi tuoda pyrkimyksen kohteita lähemmäksi. Ensin ajattelin niitä, sitten kirjoitin niistä, sen jälkeen puhuin ja nyt ne ovat ilmentyneet konkreettiseksi todellisuudeksi.

Matkani muutosten keskellä jatkuu vielä, joten ensi kertaan, ystäväni! Sillä välin, jatkan rutiinieni parissa.