Tervehdys taas, lukijani!
Ei, en ole kadonnut maan kamaralta, enkä ole luopunut kirjoituspuuhista tai hylännyt tätä outoa blogia niiden alustana. Välillä vaan hiljaisuus vallitsee syystä tai toisesta, ja se ottaa aikansa.
Yli puoli vuotta vierähtänyt edellisestä kirjoituksesta, mikä on poikkeuksellisen pitkä aika. Kerrottakoon samaan hengenvetoon, että myös elämäni käänteet ovat olleet poikkeuksellisen intensiivisiä viime kuukausina, joten kallisarvoista aikaa ei - harmi kyllä - ole suotuisissa määrin siunaantunut kirjoitteluun vaikka energiaa (ja varsinkin tarinanaiheita!) olisikin piisannut.
No okei, ajanpuute ei ole edes se päällimmäinen syy. Eikä minulla ole sitäpaitsi vuorokaudessa yhtään vähempää tunteja, tai viikossa vähemmän päiviä kuin kenellä tahansa muullakaan, joten se muovioljenkorsi on selitykseksi käyttökelvoton. Asiat tuppaavat vaan priorisoitumaan toisin aina kun elämään astuu uutta ja tärkeämpää. Kaiken muun härdellin oheen myös vanha läppärini sanoi kaikessa hiljaisuudessa sopimuksen irti pitkällisestä yhteistyöstämme, joten minulta katosi hetkellisesti se instrumentti, jolla olen näitä kirjoituksiani virtuaalipaperille loihtinut. Ja koska elämäni prioriteettien listaan ehti kiilata paljon uutta ja tärkeämpää, ei uuden tietokoneen hankkiminen ollut suinkaan siellä kiirellisimpien asioiden terävässä kärkipisteessä. Uudenlaiset kujeet toivat mukanaan uudenlaista vastuuta.
Takaraivossani on kuitenkin jo jonkin aikaa ehtinyt kyteä jokin outo levottomuus siitä, ettei ole tullut kirjoitelleeksi näitä jorinoitani näinkin pitkään toviin. Periaatteessa minulla on ollut kova hinku tulla tänne kertomaan mitä kaikea minulle kuuluu, ja mitä kaikkea jännää viimeiseen puoleen vuoteen mahtuu, mutta samaan aikaan en ole löytänyt mitään punaista lankaa, aihetta jonka ympärille näyttävä estraadeillepaluuni kietoutuisi. Kunnes sain kiinni jostain...
Intentiot
Kuten minulla on tapana, teen usein vuodenvaihteen aikaan lyhyen katsauksen menneeseen vuoteen tarkastellakseni millä tavoin kulunut vuosi heijastelee elämääni suurempana työnä ja kokonaisuutena. Viime vuosi oli minulle varsin fokusoitunut, koska sillä oli omat selkeät kiintopisteensä, ja fokusoinnin kohteet olivat puolestaan kaivettu esiin itsetutkiskeluni aiemmissa vaiheissa. Ja niin edelleen... Nyt on kuitenkin vuodenvaihteesta vierähtänyt jo neljä täysmittaista kuukautta, ja voin vain todellakin varmuudella sanoa, että kaikki tuntuu muuttuneen. Se mitä valmistelin koko viime vuoden, on tänä vuonna alkanut luoda ilmennystään.
Fokusoinnin myötä minulle on rakentunut melko vakiintunut arkirutiini. En tiedä olenko sellaista varsinaisesti tavoitellut, mutta pidän sitä hyvin mainiona asiana. Oletan sen olevan seurausta laajemmassa mittakaavassa hiljalleen tapahtuneesta tavoitteiden kirkastumisesta, ja myönnän nauttivani siitä millaista ryhtiä se tuo jokapäiväiseen elämään. Se on paradoksaalinen, mutta hyvin todellinen tunne vapaudesta ja siitä kuinka saa todella valita millä tavoin aikansa käyttää ja velvollisuutensa täyttää. (I'm also a poet, but didn't know it...). On tärkeää pitää intentionsa mielessä, harva se hetki. Rutiini on myös siitä mainio kapine, että siitä kiinni pitäminen karsii päivistä pois kaiken ylimääräisen ja turhan. Ja sitähän vapaudentunne onkin. Siinä ei turhat riippakivet roiku mukana härnäämässä.
Elämä on tavallisimmin yhdistelmä melko uraantuneesti toistuvaa sykliä sekä satunnaisia yllätyksiä. Toistuvuus ja kaavamaisuus yksinään turruttaa ja tylsistyttää, ja yllätykset puolestaan hämmentää ja eksyttää. Yllättäville käänteille ei ole selkärankaan iskostettuja toimintamalleja entuudestaan, joten lamaannukselta on vaikea välttyä. Nämä tunteista (joista olen paljon jo kirjoitellutkin) seurauksena hiipineen apatian muistan kerran pinttyneen itseeni hyvinkin tiukkaan, ennen kuin hiljalleen aloin etsiä intentioitani. Ja sitä mukaa kun fokukseni alkoi terävöityä, alkoi intentio myös kannatella minua. Se oli aina taustalla, tulipa vastaan sitten mitä tahansa. Voisi sanoa, että intention kautta löytynyt rutiini toimii arjen tukirankana, jonka auttaa kohtaamaan yllättävät käänteet myönteisemmin ja etenkin rakentavammin.
Mitä intentio sitten on? Sanoisin, että yksinkertaisimmillaan se on vain jotain, mihin kohti haluan pyrkiä - samaan aikaan kun se on myös poispäin suuntautuvaa liikettä jostain, mistä haluan luopua. Jätän tämän tällä kertaa näinkin abstraktille tasolle, sillä yksityiskohtiin ja konkreettisiin asioihin kriittisesti tuijottelu tekisi äkkiä karhupalveluksen itse pyrkimystä kohtaan. Tämä pyrkimis/luopumis-aisapari varmasti elää ja muuttuu ajan ja tilanteen myötä, mutta sama perusajatus helpottaa silti tekemään oikeampia valintoja. Vaikkei ne aina olisikaan niitä helpoimpia.
Seuraavalle levelille
Muistan sen hetken, kun loin toissavuonna tämän blogin. Olin tuossa vaiheessa jo kauahkon aikaa ajatellut paljon. Tai siis, käyttänyt paljon aikaa ajattelemiseen. Olin myös kirjoitellut päiväkirjantapaisia enemmän tai vähemmän, lukenut kirjallisuutta joka ruokki ajatuksenjuoksua entisestään, joka taas pisti raapustamaan tekstiä päiväkirjojeni sivuille entistäkin vuolaammin. Spontaanista ja hyvin inspiroituneesta kirjoittelusta tuli vahingossa uusi pieni harrastukseni, josta kukaan ei vielä tiennyt mitään.
Sivuhuomautuksena: Oletteko muuten koskaan ajatelleet sanaa harrastus? Se on minusta aika mainio sana; oloaan ja olemistaan hartaammaksi muuttaminen. Siis tekemistä, joka tekee hartaammaksi. Harrastaminen harrastuttaa! Kuvaa hyvin sitä aktiivista, mutta silti rentouttavaa oloa mikä vallitsee aina kun häärää itselleen mieluisan tekemisen parissa.
Mutta takaisin asiaan... Itsekseen ja itselleen kirjoitteleminen siis toimi aikansa mainiosti, mutta rupesi hyvin pian polkemaan paikallaan. Joten loin tämän blogin, jotta saisin tuuletettua päässäni pyörittelemiäni asioita sillä, että tekstit tulisivatkin julkisemmiksi ja altistuisivat myös ulkopuolisten silmille. Tämä vei oudolla tavalla yhden asian uudelle tasolle, ja se tuntui paitsi hämmentävältä ja hieman arvelluttavalta, myös hienolta ja juuri siltä mitä pitäisikin tehdä.
No, julkisempaa jaarittelua pikkuhiljaa seurasi vuorostaan seurasi myös enenevä yleinen vuorovaikutus ja kommunikaatio ulkomaailman ja itseni välillä. Aiempi itseni ilmaisemisen kanssa arkailu alkoi väistyä hiljalleen, sillä suora toiminta (pienemmässä tai suuremmassa mittakaavassa) salakavalasti kesytti paikalleen jähmettävän jahkailun ja ehkäilyn.
Aloin hoksata, että jumittuminen oli se mikä lopulta teki oloni kurjaksi. Muutaman vuoden erakkovaiheen aikana käyty prosessointi oli tehnyt palveluksensa, mutta asioidensa tarpeettomasta varjelusta oli tullut aika luopua. Jottei erakkousvaiheen aikana itseni kanssa käymäni keskustelu jumittuisi vain kaikuviksi ääniksi samojen seinien sisällä, oli ääni lopulta päästettävä myös ulkoilmaan. Vapauteen.
Seurauksena paljon yllättäviä käänteitä elämässä. Uusia kohtaamisia, matkoja, uutta seuraa, uusi seurustelusuhde sekä paljastettakoon; myös vaivihkaisesti harpatut ensiaskeleet opettajuuden polulla. Kaikki tämä siksi, että intentiona oli yksinkertaisesti pyrkiä toivomiani asioita kohti ja sitä mukaa kun aikansa palvelleet välineet ja tavat tulevat tehtävänsä täyttämisessä tiensä päähän, päästän niistä irti. Hassua huomata jälkikäteen, kuinka erilainen "eetteriin viskominen" lopulta alkoi tuoda pyrkimyksen kohteita lähemmäksi. Ensin ajattelin niitä, sitten kirjoitin niistä, sen jälkeen puhuin ja nyt ne ovat ilmentyneet konkreettiseksi todellisuudeksi.
Matkani muutosten keskellä jatkuu vielä, joten ensi kertaan, ystäväni! Sillä välin, jatkan rutiinieni parissa.
