Noin, olemme saaneet yhden vuosiluvun jälleen pinottua elämämme vanhentuneisiin almanakkoihin, joten kuten kuka tahansa kunnon bloggari, myös minä aion nyt ottaa pienen silmäyksen vuodelle 2015. Itse huomaan jo viimeistään joulukuun pyörähtäessä käyntiin olevani varsin virittäytynyt tulevaan vuoteen, ja odotan tietyllä tapaa malttamattomana hetkeä, jolloin uusi kierros auringon ympäri taas alkaa ja tulee hetki karistaa vanhan vuoden pölyt takkinsa harteilta.
Joulukuu on siis maagista aikaa. Se on siirtymäriitti kohti pidemmän päivänvalon jaksoa, jonkinlainen vedenjakaja jolloin katse kääntyy kohti tulevaa. Joulun pyhien seesteiset tunnelmat pysäyttävät hetkeksi nauttimaan hiljaisuudesta ja tämä ravitsee uutta inspiraatiota syttymään jälleen kohti alkavan kierroksen luomistöitä ennen kuin on jälleen taas aika iskeä kädet multaan ja alkaa möyhimään. Hiljaisuudessa myös kuluneen vuoden ilot ja surut, riemun ja pettymyksen hetket kirjottautuvat kiveen ja iskoistuvat elämänkulun aikakirjaan muuttumattomaksi jäljeksi ja portaaksi kohti seuraavaa episodia.
Vuosiluku 2015 oli kokonaisuutena varsin eriskummallinen, sillä siihen mahtui monenlaista. Niin minulle yksilötasolla kuin myös kollektiivisesti. Koko vuosi oli kuin yksi valtavan suuri joulukuu, joka viskasi kaiken kertaheitolla kohti tulevaa ilman, että olisi mahdollisuutta palata takaisin. Kääntäkäämme siis katse kohti vuodetakaista tammikuuta ja edetkäämme koko kierros kronologisesti pääpiirteissään eteenpäin.
Alkuvuosi ja kevät
Edellinen vuodenvaihde kului varsin surrealistisissa tunnelmissa. Olin loppuvuodesta viettänyt viisi ja puoli viikkoa Nicaraguassa joogaohjaajakoulutuksessa, ja tältä matkalta palasin käytännössä suoraan joulupöytään sukulaisteni luo pohjois-Karjalaan. Lämpötila putosi kertalaakista n. 50 celciusastetta siitä mihin olin ehtinyt pitkällä lomallani tottua, auringonvalo vaihtui keskitalven säkkipimeään, palmujen vehreyden tilalla maisemaa kaunistivat sinisen hetken uljaat havumetsät, sekä silmänkantamattomiin ulottuvaa tyyntämerta paikkasi nyt muutaman metrin päässä takaisin pimeyteen katoava valkoinen hanki. Uima-asusteissa chillailevat joogit ja surffarit vaihtuivat kauttaaltaan topattuihin ja villotettuihin joensuulaisiin. Jetlag teki mielentilasta vääristyneen. Kuvailinkin tätä kokemusta ystävilleni melko davidlynchmäiseksi. Siinä oli paljon camp-huumoria, samalla kun se oli äärimmäisen piinaava ja raskas ahdistavuudessaan. Heti saapumispäiväni iltaan sisältyi mm. pitkää ajomatkaa keskellä ei-mitään pilkkopimeässä pakkasessa, vierailu vanhusten kuntoutuskylpylässä joululounaalla, erään hullun mummon palopuhe jumalasta ja olemassaolon haudatuista mysteereistä, ja joulupukkikin kävi jakamassa lahjat keskimäärin 85-vuotiaille lapsukaisille. Lapsukaiset olivat olleet kilttejä, kaikki saivat lahjoja ja lauloivat lopuksi tunnollisesti joulupukille vielä pari ikivihreää joululauluklassikkoa.
Uusi vuosi käynnistyi uuden parisuhteen alkamisella, pienyrittäjyyden starttaamisella, esoteeriseen seuraan liittymisellä ja suurilla suunnitelmilla - sanalla sanoen, varsin intensiivisesti. Mikään ei enää muistuttanut edeltävää vuotta (johon siis ei juuri muuta mahtunut kuin muutama kuukausi bändihommia ja loppuvuosi hampaat irvessä tunnollisesti ohjaajakoulutukseen valmistautumista), sillä olin paljoakaan turhia aikailematta laittamassa itseäni likoon monessakin mielessä. Seurusteluelämä ja sivutoiminen sunnuntaijoogaopeilu toi lisää camp-elementtejä päivieni kulkuun, mutta muistuttamalla itseäni toistuvasti siitä ettei elämää pidä ottaa liian vakavati, kaikki sujui hyvin. Luin paljon ja kahmin ahnaasti tietoa ja taitoa mystiikan saralla, sekä onnistuin luomaan hyvän flow'n viikkojen kulkuun suunnittelemalla jokaiselle päivälle rutiinin, josta pitäisin tunnollisesti kiinni. Ja kuten aiemmin todettua, rutiini ja tunnollisuus mahdollisivat sen että tämä huojuva ja alati rakentuva korttitalo pysyisi edes jotenkuten pystyssä. Rutiini ja pysähtymättömyys mahdollistivat sen että kompuroituani heittäisin vain pari kuperkeikkaa ja sitten mentäisiinkin taas eteenpäin. Meno oli sen verran huimaa, ettei sosiaaliselle elämälle tai rentoutumiselle jäänyt juuri sijaa, vaikkakin keväälle mahtuikin yksi lyhyt mutta antoisa Rooman reissu. Kaiken tohinan keskellä, nautin suuresti muuttuneesta arjestani ja uusista haasteista. Elämässä oli jännitystä, kontrastia. Päivien pitenemistä ja taittumisesta kohti kesää oli ilo katsella.
Kesä
Kesän kynnyksellä kuitenkin korttitalon huippu sortui, kun äkillisesti alkanut rakettiromanssi yhtä äkillisesti päättyi. Puoli vuotta kestänyt alituinen eteenpäin kohkaaminen johti siis lopulta vain siihen, että kompastuin ja oli pakko pysähtyä. Ero ei tullut meistä kummallekaan yllätyksenä ja noh, menemättä liiaksi yksityiskohtaisuuksiin mainittakoon että välttämättömän tilapäisen etääntymis- ja itsenäistymisvaiheen jälkeen olemme taas ystävinä hyvissä väleissä - ja ennen kaikkea paljon aidommin.
Kesä meni hieman hidastaen, mutta kuitenkin edelleen aktiivisesti ja hyväksi havaitun rutiinin parissa. Löysin hieman lisäkipinää uusista urheilulajeista, kävin hieman syventämässä joogatuntemustani pienen bonus-lisäkoulutusviikon muodossa sekä ravasin uteliaana eri workshoppeja. Kesäkuukaudet vierähtivätkin varsin nopeasti ja vaivattomasti, ja ehdinpä muistaakseni jopa hieman viettää sosiaalistakin elämää. Hetkellinen seesteisyys itse asiassa hätkähdytti havaitsemaan kuinka sieluttoman mekaaniseksi arkeni oli muodostunut, enkä ollut havainnosta järin mielissäni.
Olin tullut vaativammaksi itseäni kohtaan, ja tämä oli salakavalasti tehnyt myös omasta käytöksestäni kovemman muita kohtaan. Olin pitänyt mielialani pintakerrokset tyytyväisenä, mutta minulla ei ollut ollut aikaa pysähtyä sukeltamaan syvemmälle ja todella kokemaan sitä muutosta mitä olin omien valintojeni kautta alkanut luomaan. Mielsin itseni kärsivällisyyden perikuvaksi, mutta oikeasti olin hermostunut, pakkomielteinen ja malttamaton. Ja kun tuli se hetki jolloin läpäisin tämän ohuen ja hyvin viihdytetyn pintakerroksen, paljastui varjoista sellaisia puolia ja varjoja jotka käänsivät lopulta kaiken päälaelleen.
Synkkä ja syvällinen syksy
Kepeää kesää seurasi synkkä ja myrskyinen syksy. Syksyn kuukaudet tuntuivat loputtoman pitkiltä pimeiltä, eikä ojasta allikkoon rämpiessään voinut nostaa leukaa rinnasta kuin häviävän pieniksi hetkiksi. Mutta nämä pienet hetket olivat sitäkin tärkeämpiä, sillä nehän vain muistuttivat siitä että vaikka välillä eksyykin, niin harhailuiltaan voi myös päästä takaisin omalle polulleen.
Syksyyn mahtui monenlaista draamaa niin omaan että lähipiirinkin elämään. Voin näin jälkikäteen jopa väittää päässeeni verrattaen helpolla ja tilapäisellä pyörityksellä, sillä siinä missä omat farssini liittyivät työstressiin, rahahuoliin, onnettomaan tuuliviiri-deittailuun, huonounisuuteen ja nokkapokkaan erinäisten ihmisten kanssa, monen tuttavapiiriläiseni elämää koettelivat mm. kuolemantapaukset ja muut paljon lopullisemmin elämää muuttavat käänteet. Onkin suuri siunaus, että tämän kollektiivisen ryöpytyksen keskellä jokaiselle löytyi varmasti vähintäänkin hetkellistä lohtua ja vertaistukea. Niin minullekin. Suurimmalla ilolla muistelen kaikkia niitä lukuisia syväluotauksia mitä kävin usean ystäväni kanssa. Milloin sähköisten viestimien, milloin oluttuopin äärellä.
Toisinaan todellisuus aukenee vasta siinä vaiheessa kun toiveajattelun kupla räjähtää puhki kuin iso tulehtunut paise. Syksyyn mennessä olin jo hyvän aikaa pitänyt tekohymyä kasvoillani ja monella osa-alueella suoranaisesti teeskennellyt. Tätä tapahtuu silloin tällöin, ja teeskennellessään takertuu toiveajatteluun. Ja toiveistaan irtipäästäminen jotta oma luonto pääsisi jälleen kukoistamaan on paitsi tuskallista, myös noloa. Tämä loi luonnollisesti myös painetta sisälleni, jollaiseen voimani ja taitoni eivät lainkaan riittäneet.
On noloa myöntää ettei oikeastaan aina tiedä mikä edes on totta ja mikä ei. On nöyryyttävää huomata, että elämän ehkä ihanimmalta tuntuvat asiat ovat usein myös sellaisia joiden ohjailu ei ole omissa hyppysissä laisinkaan. On myös ahdistavaa ja lamaannuttavaa olla neuvoton tilanteessa, joka on täynnä kysymyksiä vailla vastausta. Ja etenkin, on suututtavaa pettyä huomatessaan että vastaus olisi sittenkin ollut yksinkertainen - se vain ei ole se miellyttävin vaihtoehto. Vastaus kuuluu sille, jolla on korvat kuunnella.
No, mitä sitten tapahtui kun kupla puhkesi ja huomasin etten oikeastaan tiedäkään yhtään mistään yhtikäs mith'n? Havahduin mm. näkemään kuinka olin alkanut lipsua rutiineistani, rapistua ja tylsistyä henkisesti ja fyysisesti. Olin alkanut huomaamattani ailahdella, tehdä ohareita ja laiminlyödä lupauksiani ja perua sovittuja asioita. Olin alkanut pakoilla vastuut, ja mieluummin valitsin jotain mitä mieluummin tekisin kuin mitä minun tulisi tehdä. Tulin myös huomanneeksi pinttyneitä tapoja ja taipumuksia mitkä osaltaan antoivat vihjeitä sudenkuopista joihin olin toistuvasti astunut paljon pidemmälläkin aikavälillä, jopa koko elämän ajan. Ja näin laajavaikutteiset asioiden avartumiset ovat helvetin raskasta kestettävää. Kulunut syksy on eräs niitä harvoja aikoja, jolloin tiettyinä hetkinä oikeasti mietin olenko tulossa hulluksi.
Syksyn vastoinkäymiset teemoittuvat hyvin selkeästi aitouden tärkeyteen ikävissä tilanteissa. En pidä sattumana, että olen saanut kohdata lyhyessä ajassa monta ihmistä, jotka ovat haastaneet ja koetelleet heikkoa kohtaani, joka on vahva taipumus muiden miellyttämiseen. Toisinaan rehellisyyden ja oman onnellisuudenkin hinnalla. Ja tämä luimuilu on pitkässä juoksussa johtanut siihen, että tiukan paikan tullen olenkin täysin kyvytön käsittelemään pintaan nousevia vaikeita tunteita ja jäädyn siihen paikkaan. Ja joskus opettajikseni kuvaan astuu ihmisiä, jotka kaivavat solvaamisillaan, vittuilullaan, provosoinnillaan ja syyttelyllään minusta lopulta selkärangan esiin. Tällä kertaa minulle räksytettiin vaan vähän joka suunnasta samaan aikaan, osittain olin sen ansainnut mutta iso osa oli myös minun harteilleni kuulumatonta ylimääräistä painolastia. Tämä poikkeuksellisen monesta suunnasta tullut paine johti lopulta suuttumukseen, mikä selkiytti asiat ja auttoi osaltaan erottamaan oleelliset asiat epäoleellisista ja heittämään toiveajattelun haihatteluineen kauas kohti sitä kuuluisaa huitsin nevadaa. Ja tämä taas on yksinomaan hyvä ja oikea asia, ja tästä saan olla koettelijoilleni kiitollinen, ja sitä myös vilpittömästi olen.
Vaan eipä mitään niin ikävää, ettei jotain rakentavaakin, sillä tämä omalla elämällä empiirisesti toteutettu ihmiskoe on hiljattain saanut minut entistäkin enemmän kiinnostumaan ihmismielen kiemuroista ja psygologiasta kaikkine möykkyineen ja solmuineen. Ja noh, tämä tuskin tulee tätä blogia yhtään lukeneille yllätyksenä. Minun on suht helppo kuseskella omille kengilleni kirjoittelemalla tähän näinkin julkiseen blogiin toisinaan arkaluontoisiakin ja noloja henkilökohtaisia asioita, kun taas oikeassa elämässä onkin huomattavasti suurempi koettelemus olla aidosti avoin oma itsensä - reagoida aidosti, tuntea aidosti ja ilmaista itseään aidosti tilanteessa kuin tilanteessa. Joten siinäpä siis harjoiteltavaa tulevaisuudelle.
Joulukuu
Voisin ajatella, että joulukuun alkupuoliskon aikana aloin vihdoin pikkuhiljaa keräillä sirpaleita taas kokoon ja rakennella aitoa minääni uudelleen. Käytännössä tämä tarkoittaa, että pidän ensisijaisesti huolta niistä asioista mihin voin vaikuttaa. Palata rutiiniin, pitää kiinni sovituista asioista ja nauttia elämän pienistä iloista. Ja minun pienet iloni ovat kovin vaatimattomia parhaimmillaan: se voi olla vaikka sadepäivänä juostu lenkki, herääminen tuntia aikaisemmin kuin mitä olisi pakko, loppuun asti luettu kirja tai houkuttelevasta hurvitteluillasta kieltäytyminen koska seuraavana aamuna haluan herätä taas skarppina hyvissä ajoin. Mitä tahansa mikä vaatii pienen ponnistuksen ja vähän viitseliäisyyttä.
Kaiken muun, eli sen mihin en voi suorasti vaikuttaa, voin sallia soljuvan omalla painollaan. Ja tämä kaikki muu onkin juuri sitä mikä tekee elämästä elämän. Toisinaan se koettelee käsirysyillään, mutta toisinaan se yllättää iloisesti. Tällä kertaa syksyn myllerrys sinetöityikin hyvin eriskummalliseen käänteeseen: päädyin nimittäin ex-temporena ensitreffeille Thaimaahan. Etenkin kaikessa absurdissa anekdoottiudessaan matka tuli tarpeeseen ja muistutti elämän yllätyksellisyydestä ja siitä että täytyy vain uskaltaa luottaa siihen elämä yllättää myös iloisesti ja kyllä tämä tästä. Eikä tätä olisi tapahtunut, ellen reilua kuukautta aiemmin olisi päästänyt erästä Tärkeää Ihmistä menemään, ja vapauttanut itseni samalla. Pian Thaimaa-käänteen jälkeen puolestaan sainkin nähdä silmieni edessä jotain vielä yllättävämpää, mutta siitä voinen ohimennen mainita tulevissa jorinoissani sitä mukaa kun tarina tästä ensin etenee, Tässä vaiheessa en halua paljastaa vielä liikoja, heh.
Pidän paljon uudenvuodenlupauksista, mutta usein teen joko liian abstrakteja lupauksia tai sitten muotoilen toiveeni lupaus-muotoon. Milloin lupaan olla onnellisempi, milloin lupaan olla ystävällisempi, lupaan tehdä mahdollisimman paljon hyvää ynnä muuta hippipaskaa.
Nyt kun katson mennyttä vuosilukua, onkin minulla hyvin selkeä uudenvuodenlupaus vuodelle 2016. 40 päivän karkkilakko (yhdestoista päivä jo menossa!) näin ensalkuun, lupaan lukea aloittamani kirjan loppuun asti, ja treenaan kahdeksaa haasteellista ja ei-mieluisaa asanaa päivittäin puolen vuoden ajan, Muu hoitukoon itsestään ja yllättäköön minut iloisesti!
Over and out ja ensi kertaan.
