Pieniä suuria oivalluksia

Välillä täytyy näköjään nillittää saadakseen ajatussolmuja auki. Kirjoitin viimeksi sosiaalisesta elämästäni, naisista ja alkoholista. Yhdessä ja erikseen, minä sen kaiken keskellä. Tuo vyyhti on epämääräinen, vaan sen purkaminen on jostain aloitettava. Tuo vyyhti on valtava, ja sen oikomista varten tämä blogikin on olemassa. Ei ainoana työkaluna, mutta yhtenä erittäin tarpeellisena.

Tuo viimeisin kirjoitukseni, lähinnä viinasta ja naisista, lienee tähänastisista teksteistäni ajatuksiltaan mustavalkoisimpia. Kirjoitusprosessi oli melkoisen pitkä ja työläs. Tekstiluonnos oli pitkän aikaa muhimassa, ja palasin sen pariin aina silloin tällöin syljeksimään tuntojani kirjalliseen muotoon. Ajattelin tällä kertaa ennemmin päästellä höyryjä kuin leikellä aiheet erilleen vain lakonisesti todettaviksi. Höyryjen päästelyn jälkeen palasi järki päähän, ja huomaankin nyt jo olevani tämän uuden kirjoituksen kimpussa ja aivan uudenlaista ajatusvirtaa täynnä! Suoltamani tekstisisältö nolotti minua monessa kohtaa, ja oikolukiessani sitä heräsi mielessäni toistuvasti ajatus turhaan valittavasta pienisieluisesta aikuisesta ihmisestä. Grow yourself some balls, dammit!

Vaan tuo nolotus lienee ihan terve reaktio. Koin tarvetta katsoa peiliin. Tuo kirjoitus toimi tuona hetkenä peilikuvanani, joka siis on se ilmenevä heijastus peiliin katsojasta. Sitä on tarvetta katsella, mutta sitä ei saa sekoittaa peiliin katsojaan itseensä. Heijastus harvoin kertoo kaikkea tosiolemuksesta. Peiliin katsomisen jälkeen täytyy muistaa vielä kertaalleen palata tutkimaan sitä hyypiötä, jonka kuvajainen siellä näkyy.

Tein pari täydentävää havaintoja, joista haluankin nyt oitis tulla riemusta ratkeillen lukijoilleni kertomaan.


FriendZoned 4 Life


Mainitsin yhdessä sivulauseessa että minulla on paljon naispuolisia kavereita ja ystäviä. Tai no, ystäviä ehkä vain yksi. Olen ollut aina tietoinen siitä, kuinka jotkut näistä kaveruuksista tai ystävyyksistä ovat syntyneet, mutta kuva ei ole aiemmin auennut minulle kokonaisuudessaan. Tästä irtosi kokonainen sivujuonne.

Friend Zoning on varmasti monille tuttu käsite. Poika kohtaa tytön ja ihastuu, tyttö antaa pakit mutta haluaa pysyä ystävinä. Varmasti tarkoittaen sitä, eikä tähän sapluunaan varmasti sisälly sellaisia ilkeitä aikeita millaisia niistä on helppo olla näkevinään pakit saatuaan. Anyway, seurauksena sitten epätasapainoinen ja vähintään toiselle osapuolelle epätyydyttävä "ystävyys". Ilmiö on melko klassinen; näen syitä muissa, kykenemättä ymmärtämään omaa osuuttani. Rehellisyyttä en ole pystynyt osoittamaan sen paremmin vastaosapuolille, kuin itsellenikään. Minua kohtaan on ehkä oltu rehellisiä, mutta pettymyksen nieleminen sellaisenaan tai pureskeltuna on ollut liian kova paikka. Helpompaa onkin siis ollut asian kiistäminen! Ystäväkortti kädessäni olen jatkanut alkuperäistä piirityssuunnitelmaani.

Minä olen tullut friendzonetetuksi noin miljoona kertaa elämässäni, ja näistä on seurannut milloinkin mitä ohimenevää viritystä, mutta harvoin mitään jämerärakenteista toveruutta. En koe tarpeelliseksi avautua tarinoista itsestään, mutta olen vastikään oivaltanut oman erehdykseni näissä tilanteissa.

Koska olen aina ollut mielestäni hieman liian emotionaalisesti kokeva ja toimiva ihminen, en ole kyennyt näkemään asioita täydessä mittavassa kokonaisuudessaan. Varsinkaan en ole pystynyt, halunnut tai edes yrittänyt empatisoida muita osallisia tämän näytelmän osissa. Minulla riittää myös luupäisyyttä hieman liikaa, jotta osaisin päästää tilanteista irti. Tällaisessa piirteessä on puolensa ja puolensa, mutta tarkastellaanpa nyt taas niitä kriittisiä ulottuvuuksia.

Tilanteessa, jossa olen saanut sulhasehdokkaana pakit mutta tullut hyväksytyksi ystävänä, en ole useimmin todella kuunnellut mitä minulle sanotaan. Olen varmasti ajatellut alitajuisesti että vielä minä sinut nujerran, et vaan ei vielä tiedä sitä itsekään. Jään siis hääräämään ympärille kaverina, jatkaen vaivihkaista piirittämisaikomustani, samalla kasvatellen turhia luulojani jättiläismäiseksi harhakuvitelmien kuplaksi. Harhakuvaa saatan ikävä kyllä tuottaa myös vastaosapuolelle, hänen ehkä luullessaan minua oikeasti mukavaksi ja hyväksi ystäväksi. Tätä on tapahtunut niin uusien tuttavuuksien kanssa, kuin myös viimeisimpiin ex-tyttöystäviin kohdistuneina manipulointiyrityksinä heti suhteen päättymisen jälkeen. Olen osannut pahimmillani olla melkoinen iilimato.

En halua nyt siis ottaa kantaa siihen onko friendzoning rukkastenantajalta julmaa vai ei, vaan mieluummin pohtia mitä "uhri" voi tehdä omaksi parhaakseen näissä tilanteissa.

Oma erehdykseni on siis ollut ehdottomasti näiden tilanteiden täysi kiistäminen ja sen myötä tarpeeton pitkittäminen. Tärkeintä ja terveintä tässä kohtaa olisi ollut kyetä uhmaamaan omia lyhytnäköisiä mielitekojaan, pyrkiä jopa irrottautumaan niistä hetkeksi kokonaan ja päästä näin tarkastelemaan omia mahdollisia vaihtoehtojaan kuin ulkopuolisen silmin. Katse eteenpäin ja koko laaja horistontti käyttöön! Mutta sen sijaan en ole pystynyt useimmiten ohjailemaan putkinäköistä todellisuuttani kohti vehreämpiä niittyjä. Luonne ei ole riittänyt. Universaalisti looginen toiminta ei ole ollut vaihtoehto. Se siis, että kun jokin tietynhetkinen toive ei toteudukaan, täytyy siirtyä katselemaan ja etsiskelemään jotain muuta. Päästää illuusioistaan irti. Toimia ainakin hetken aikaa jopa luontoaan vastaan.

Yksinkertaista, vaan ei helppoa. Mutta varmasti oikein. Varmasti olisin tämän haasteen ylitettyäni lopputulokseen tyytyväisempi, kuin niinä lukuisina kertoina kun lopullisen pisteen paikan on määrittänyt se pettymyksistä pahin: kun tapahtuu se vääjäämätön, että tuo ihastus löytääkin itselleen jonkun toisen. Jälleen uusi haaste tulevaisuutta simälläpitäen löydetty!


Pää selvenee, viina pysyy

Toinen aihe josta ääneen haihattelin, voitanee tulkita toiveeksi vähemmän alkoholiin keskittyvästä sosiaalisesta elämästä. Omalta osaltani olenkin siis huomattavasti vähentänytkin, ja ollut siihen tyytyväinen. Mielessäni on nyt pyörinyt jälleen itseeni kohdistuva kriittinen kysymys. Haluanko siis jotain kokonaan vaihtoehtoista elämäntapaa ja tekemistä, lakaisten vanhan maton alle? Tässä kohtaa on niin helppoa itseni tehdä se traagisin harha-askel, joka johtaisi ensin eksyksiin, sitten umpikujaan ja tämän jälkeen palauttaisi lähtöruutuun kyselemään taas samoja kysymyksiä.

Myönnän että alkuvaiheessa helposti kartoin juopottelutilanteita vanhojen kaverien kanssa, jotta saisin homman käyntiin paremmin. Hiljalleen aloin kokeilla, millaista on istua ryyppyringissä selvin päin ja millaisia havaintoja tekisin. Myönnän että välillä hiljaa toivoin jotain muuta kuin mitä tilanteet olivat, mutta muistutin itseäni jatkuvasti että minun on oltava se joka mukautuu muuttuneeseen tilanteeseen, ei heidän. Tiedostin tämän tosiasiana, enkä alkanutkaan sitä vastaan kapinoida. Vaan se ei ole ollut helppo tosiasia. Siihen ajatukseen en ole missään vaiheessa halunnut haksahtaa, että koko tämä "vanha" elämäntyyli olisi koko sisällöltään sellaista rikkaa joka täytyisi nyhtää kokonaan pois hävitettäväksi ja viedä pois silmistä. Minun olisi tarkastettava asennettani muita kohtaan. Miksi dokailuelämäntapa ei saisi heille olla juuri sitä mihin olla tyytyväinen?

Asia ei ole niin, että edes erityisesti haluaisin ulkoisten puitteiden juurikaan muuttuvan. Ainoastaan oman suhteeni niihin, sekä oma osallisuuteni. Tapani jakaa sitä ja osallistua siihen. En halua esittää hiljaista vaatimusta teille, rakkaat ystäväni ja kaverini, että alkaisitte tekemään yhtään mitään muuta kuin juuri sitä mitä haluatte tehdä. Olen melko omituinen tyyppi, ja juurikin tästä syystä myös kaverini ja ystävänikin ovat tavallisimmin aivan ainutlaatuisia tapauksia, joita en halua missään nimessä minnekään kadottaa. Sitä paitsi, pidän kavereistani ja ystävistäni myös heidän ollessaan juovuksissa. Pidän heistä aivan yhtä paljon, olivan he sitten missä kunnossa tahansa.

Voin vain myöntää intresseideni muuttuneen, ja koen velvollisuudekseni myös kertoa se avoimesti. Tähän en saa sisällyttää vaatimusta siitä, että teidän ulkopuolisten tarvitsisi muutosta myötäillä. Voitte halutessanne käydä sille jopa vastarintaan, mikäli koette sen aiheelliseksi. Sitävastoin, minä olen se jonka täytyy osata suhteuttaa tämä rakennettu sisäinen muutos osittain myös vanhoihin raameihin. Mukauttaa se niihin, sen sijaan että vain rakentaisin kokonaan uudet kulissit.

Kyseessä ei siis ole uuden talon rakennus, vaan vanhan ja hyvän mittava laajennus.

Sosiaaliset suhteet ja alkoholi

Olen hiljattain pysähtynyt miettimään sosiaalisen elämäni kehityskaarta hyvin kriittisessä valossa. Ja siis todellakin koko kehityskaarta kaikkina eläminäni ikäkausina. Tämä kaari ei ole yhdenmukaisesti kääntyvä, sillä ei ole yhtä selkeää suuntaa eikä edes mitään tiettyä määränpäätä. Jo teinivuosistani asti sosiaaliseen elämääni on kuulunut alkoholinkäyttöä, ja alkoholi korreloituu hyvin selkeästi siis sen kanssa. Sosiaalinen elämä on vilkkaampaa ryypätessä, ja se tuntuu kuihtuvan huomattavasti selvistellessäni.

Haluan ehkä aloittaa tämänkertaisen ajatusriiheni tarkistelemalla asioita ensin erillään, sitten yhdistettynä  ja sen jälkeen katsomaan millaista johtopäätöstä kohti pääsen. Eritoten haluaisin jo alkaa nähdä konkreettiselle elämälleni jonkinlaista päämäärää. Olen alkanut tarkastella monia valintojani, niin hyviä kuin huonoja. Hyvien valintojeni huonojakin puolia, ja huonojen hyviä. Kokonaisuuden hahmottaminen on tärkeää.


Minä

Olen sosiaalisena olentona ollut aina kohtalaisen estynyt, arka ja introvertti. Isoissa porukoissa olen joskus hiljainen sivustaseuraaja, toisinaan täyslaidallisen verran kovaakin ryöpytystä latova suupaltti ja usein jotain näiden esimerkkien väliltä. Tavallisimmin ehkä se, joka enimmäkseen vain katselee ja kuuntelee. On hiljaa suurimman osan ajasta, mutta avaa suunsa kyllä silloin kun on aihetta. Niin tai näin, peittelen myös mielestäni sitä ominta itseäni aina jonkin, milloin minkin, valitsemani roolin alle. En näyttäydy siis tässä mielessä välttämättä täysin luotettavana ihmisenä ulkopuolisten silmissä. Luullakseni, olen myös vetänyt jo niin monenlaista roolia etten enää edes tiedä kuinka olla oma itsensä. Luulen että niin minä kuin moni muukin, on aidoimmillaan pienessä porukassa. Pienissä porukoissa hengailu on minusta ollutkin aina mukavinta, jopa siinä määrin ettei se vaadi ainakaan tällä erää sen erityisempää syynäilyä. Isommissa joukoissa olo sen sijaan, sitäkin enemmän.

Olen  myös melko ujo. Ujous on piirre, jonka haluaisin itsestäni korjata ja jonka kanssa työskentelen nykyään hurjan paljon sen taltuttamiseksi. Pidän sitä rikkana, joka täytyy kitkeä pois mutta joka kasvaa hetken kuluttua taas takaisin. Väittäisin että paitsi tietyissä asioissa ilmenevän jääräpäisyyteni, myös juuri ujouteni takia olen päätynyt tähän outoon elämäntilannelimboon jossa nyt olen.  Olen joskus omaksunut käyttäytymismallin, jossa mieluummin luovutan jo valmiiksi ja painan häntä koipien välissä pääni pensaaseen jo ennen kuin tilanteet ovat edes syntyneet. Siis viimeistään tilaisuuden koittaessa, mutta yleensä jo ennen sitä. Tätä nössöilypiirrettäni olen korjannut tietenkin alkoholin avulla, mutta siitä tarkemmin hieman tuonnempana. Sitä ennen, tästä on luontevaa siirtyä hetkeksi seuraavaan aihepiiriin, nimittäin naisiin.


Naiset

Naisasiat ovat sosiaalisessa elämässäni aina olleet huonointa menestystä kärsivä osa-alue. Etenkin se maaperä jolla kohtaamiset vastakkaisten sukupuolten välillä tapahtuvat, sekä se jolla kaksi yksilöä jatkaa elämäntaipalettaan parivaljakkona, on minulle hyvin vieras ja vaikeasti hallittava. Tai jos nyt voi edes puhua sen hallitsemisesta, voinen käyttää myös lievempää sanaa - säädeltävä. Minun kokemustodellisuudessani minun ja naissukupuolen välillä on selkeä kuilu. Välillä laveampi ja syvempi, joskus huomaamattomampi, toisinaan rotko on pohjaton eikä näköyhteys yllä vastapuolelle asti. Ja edessä on paljon sumua. Ja jotta saadaan koko paletista mahdollisimman absurdi, tulen kaveritasolla erittäin hyvin toimeen naisten kanssa. Tälläkin hetkellä, paras ystäväni on naispuolinen.

Kun ajatellaan kiinnostusta vastakkaista sukupuolta kohtaan ja sen osoittamista, on naisiin tutustuminen ja heitä lähestyminen tilanteena minulle todella epämukava. Hyvin riitasointuinen. Näitä tilanteita sävyttää minun tapauksessani käytöksen puolesta epävarmuus, ujous, pelkurointi ja näiden kolmen peittely joko silkalla pelleilyllä tai yli-itsevarmaa esittävällä etäisellä patsastelulla. Ja koska biologian lait pätevät myös minuun, olen samalla kuitenkin utelias ja innokas. Järjenjuoksun vääristävä testosteroni jyllää euforisesti. Vähemmän yllättäen, useimmiten nämä tilanteet eivät kanna hedelmää.

Olen miehenä melko yksioikoinen tapaus. Minulla ei ole mielestäni epärealistisia kriteerejä, ja minut on kerran napattuaan helppo pitää tyytyväisenä. Koen flaksinkäymisen hetken hyvin huojentavana ja että siitä pisteestä eteenpäin asiat ovat hyvin ja voin vihdoin ottaa iisisti ja lopettaa feikkaamisen. Asioiden ollessa mukavasti, minulla ei myöskään ole erityisempää tarvetta tehdä elämästä sen suurempaa teatteria kuin mitä se on. En siis hae riitaa ja dramatiikkaa elämääni, koska en koe niitä tarpeellisina. En osaa suuttua juuri mistään. Olen helppo tyyppi.

Tässä lienee piileksiikin sitten se pirulainen, että kumppanina minuun on kyllästytty usein suht nopeasti. Ennätys taitaa olla jo jokusen viikon jälkeen dumpatuksi tuleminen. Liian tavallista myös on ollut, että minua on piiritetty välillä pitkäänkin, mutta sitten heti kun olen hitaasti lämmettyäni antautunut, onkin homma tyssännyt heti alkuunsa. Olinkin ollut kiinnostava vain tavoittamattomissa ollessani. Luulin aikoinaan että ihminen olisi ainoastaan nuorempana altis tuuliviirimäiseen ailahteluun, mutta ikäväkseni olen saanut todeta tämän piirteen vaivaavan ihmistä myös aikuisiällä. Liian usein tunnun haksahtavan naisiin, jotka eivät tiedä mitä haluavat. Tämä skenaario vuodesta toiseen toistuen on hiljalleen saanut minut aika laillaan turhautumaan koko asiaan, enkä siis erityisen aktiivisesti hakemalla hae elämääni parisuhdetta vaikka myönnänkin kovasti hyvää sellaista kaipaavani.

Myös naisrintamallani jo mainittu alkoholi on ollut tietenkin melko runsaasti mukana. Joko itseni, vastapuolen, tai meidän kummankin toimesta. Kohtaamiset, tutustumiset ja flirttailut ovat poikkeuksetta tapahtuneet matkalla huppeliin tai jo perillä siellä. Tai no, itse olen ainakin ollut vähintään tuntuvasti juovuksissa näissä tilanteissa. Harmillisinta minusta onkin, että tästä syystä tilanteiden etenemiset ovat jääneet muistikuvissa pitkälti hämärän peittoon, enkä ole näiden ansiosta päässyt oppimaan itsestäni ja käyttäytymisestäni oikeastaan mitään. En ole päässyt hiomaan taktiikoitani.

Yksi asia missä olen havannoinut käänteistä verrannollisuutta on se, kumpi tekee aloitteen. Omasta aloitteestani alkaneet jutut ovat tähän asti olleet kaikin puolin parempia, kuin toisen.

Yleensä isken itse silmäni ilmeisesti nk. kiltteihin tyttöihin. Sellaisiin jotka eivät ole jatkuvasti yleisen huomion keskipisteenä tai varsinkaan pyri koko ajan esille. Hieman sellaisiin siis kai, millainen itsekin miehenä olen. Tällaisia naisia olen joutunut lähestymään omasta aloitteestani ja mikäli on tärpännyt, on siitä tavallisimmin seurannut ihan hyvä suhde, milloin missäkin muodossa. Vaikkei välttämättä pitkäkestoinen, niin ainakin tasapainoinen ja mukava. Heidän kanssaan on ollut helppo ja mutkaton olla. Ja voisin vaikka vannoa etteivät he itse koskaan tee aloitetta. Heidän huomionsa täytyyy ansaita, ja heitä kohtaan täytyy osoittaa paitsi sitkeää yritteliäisyyttä, myös arvostusta. Tällainen piirre naisessa herättää toki myös minussa kunnioitusta.

Sitten ovat naiset, jotka lähestyvät minua omasta aloitteestaan. Valitettavasti heistä minulla ei ole yhtä mairiteltavaa sanottavaa. Heistä suurin osa ei kiinnosta minua, joitain heistä en ole huomaavinani, ja joillekin heistä olen joutunut antamaan toistuvasti rukkaset. Sitkeä yritteliäisyys ei tässä asetelmassa olekaan enää minkäänlainen hyve. Minua iskemään tulleita useimpia naisia myös yhdistää se, että heille useimmiten myös viina maistuu paremmin kuin itselleni. Ja siis todella paljon paremmin. Onneksi näitä tilanteita kuitenkin tapahtuu suht harvoin. Tietenkin harvemmin, kuin omia aloitteentekemisiäni. Oman kömpelön luonteeni takia minusta on kuitenkin huojentavaa se, jos aloite tapahtuu naisen toimesta. Vältyn tällöin siltä kaikista kinkkisimmältä ensimmäisen kynnyksen ylittämisen velvoitteelta, jota en klaaraa alkuunkaan. Jääköön se homma niille jotka sen paremmin osaavat, voisi joku halutessaan ajatella. Mieluummin kuitenkin ajattelen, että jos omaa panosta on vähemmän mukana, on "palkkiokin" sen mukainen.

Olen pari kertaa luiskahtanut (minun mittakaavassani) hieman pidempään suhteeseen vastapuolen aloitteesta, ja ikäväkseni ne ovat olleet ihmissuhteina myös niitä surkeimpia. Ailahtelevaa mieltä, vuoristorataa, turhaa draamaa, mustasukkaisuutta, kusipäisyyttä, huonoa seksiä ja kaikenlaista yleistä turhaa vammailua millaista en toivoisi kenellekään ja jollaista kenenkään ei tarvitsisi sietää. Harmillisinta tällaisissa paskasuhteissa on, että osapuolet vain kaivavat toisistaan ikävimmät ominaisuudet esiin, luoden samalla ajan saatossa ison liudan uusia ja ennennäkemättömiä. Vaivihkaa tullaan tilanteeseen, että paskakerros on niin paksu ja läpisyöpynyt ettei siitä alkuperäisestä hurmaavasta ihmisestä ole enää mitään jäljellä. Näin on käynyt myös minulle: olen vähintään kerran elämässäni muuttunut miehestä lapaseksi. Myös täydeksi mulkvistiksi. Lopulta (uuden selkärangan itselleni rakenneltuani) ynnäilin asian niin, että yhtään vakavampien asioiden ollessa kysymyksessä, en jaksa katsella runsaammin dokaavia naisia lainkaan ja he saavat puolestani mennä menojaan. Heiltä en voittoarpaa saisi.

Vaan olipa suhde hyvä tai huono, niiden päätyttyä tunnen aina pelkoa jääväni yksin loppuiäkseni. Ilman parempaa puoliskoa.


Muut ihmiset, sekä oma suhteeni alkoholiin eri elämänvaiheissa

Minua on jokseenkin häirinnyt aina se kuinka ihminen sosiaalisena olentona itsestään selvästi kerääntyy porukoihin, mutta kuinka vaikea minun on aina ollut päästä niihin. Yhteistä nimittäjää ei ole juurikaan löytynyt harrastus- tai kouluympyröistä, ja työelämään päästyäni olin jo kasvanut niin pitkän ajan omaan suuntaani etten ollut edes kiinnostunut ajatuksesta yhteisistä vapaa-ajan aktiviteeteista työkavereiden kanssa. Nuorempana olin yleensä nokkimisjärjestyksen häntäpäässä, joten oli selvää että jäin tavallisimmin ulkopuolelle omiin oloihini. Ja koska en samaistunut muihin joille sama ikävä osa langennut, en tietenkään hakeutunut heidänkään seuraan. Luusereiden Klubi on varmasti jokaiselle tuttu käsite, mutta en halunnut sellaiseen kollektiiviin päätyä. Seurueita joissa ollaan vain siksi, kun ei muuallekaan huolita.

Muistan kuinka hyväksytyksi tulemisen tarve oli joskus elämäni pahin kriisi. Asia jota varten minulla ei ollut mitään eväitä. Olin valmis suuriinkin myötäilyihin, jotta saisin tuntea kuuluvani jonnekin. Olen lainannut muiden mielipiteitä väittäen niitä omiksini, olen nuollut perseitä, olen asettunut yhtä vastaan ja toisen puolelle vain hyötyäkseni siitä, tietäen kuitenkin että teen väärin. Olen padonnut paljon vihaa ja katkeruutta sisääni arastellen sitä, että saattaisin pettymystäni ilmaistuani joutuakin siitä jollain inhottavalla tapaa vastuuseen. Ja niin edelleen. Vasta ajan myötä ja tämän kuvitellun tarpeen hieman korjauduttua, asia ei ole häirinnyt enää niin raastavasti mitä pahimmillaan. Mitä paremmin hyväksyn ja tunnen itseni, löysääntyvät myös kahleet tähän ulkopuolisen hyväksytyksi tulemisen tarpeen erheeseen.

Vasta joskus murrosiän jälkivaiheilla ja parikymppisyyden molemmin puolin, dokaamisen ympärille keskittyvä sosiaalinen elämä soi minullekin tilaisuuden näennäisesti sulautua porukkaan. Se tuntui silloin huojentavan hyvältä. Dokaaminen oli kuitenkin melko universaali laji, jota harrastivat kaikki. Kaikenlaiset tyypit toistensa seassa. Yhteinen harrastus myös niin musajätkille kuin urheilijanuorisollekin.

Pitkäaikaisimmat tuttavuuteni ovat hiljattain alkaneet harottaa niin päinvastaisiin suuntiin intresseiltään itseni kanssa, etten enää koe jakavani heidän kanssaan mitään yhteistä. Tokihan tämä on luontaista kehitystä, mutta pelkkä realiteettinä oleminen ei tee asiasta yhtään sen helpommin käsiteltävää tai hyväksyttävää. Kuuluisiko sen tehdä? Etenkin nämä pitkäaikaisten kaveruussuhteiden kelottumiset ruokkivat koko ajan kasvavaa kyynisyyttäni, enkä koe voivani tehdä asialle juuri mitään. Eikä tämä huomio oikeastaan liity edes tämänkertaiseen aiheeseen.

Minulle siis tutuin ja tavallisin sosialisoimisen muoto on dokaaminen. Enimmäkseen pääpaino on toki ollut sosialisoinnissa itsessään ja yhteisessä ajanvietossa, mutta toisinaan taas porukka koostui kokonaan ihmisistä joilla ei ollut juuri mitään yhteistä keskenään. Ainoa yhdistävä asia oli se että kaikki dokasivat samassa paikassa amaan aikaan. Ilman että ketä siihen osallistui, olisi varsinaisesti mitään väliä. Olen istunut iltoja porukoissa, joissa eripuraa on saattanut syntyä ainoastaan silloin jos joku erehtyy vahingossa tai tahallaan hörppimään jonkun muun viinoja kuin omiaan. Muu aika ryypätään yhdessä, samalla kun puhutaan ryyppäämisestä. Mutta oli porukan koostumus sitten mitä tahansa, kaveriporukka tai ryyppyporukka, en ole kummankaansorttisissa koskaan tuntenut sen syvempää yhteenkuuluvuuden tunnetta. Olen aina, enemmän tai vähemmän, katsellut tätä kaikkea vain sivusta. Ja kun katselen menneitä aikoja ja entisiä tapojani nykyvinkkelistä, olen itse asiassa ollut aina sitä epäsosiaalisempi mitä kovemmassa kännissä olen.

Yhtään tiivistahtisempi juopottelu alkoi astua kuvioihin ollessani muistaakseni 17-18 -vuotias. Ennen sitä, eli käytännössä yläaste- ja lukioiässä vedin kännit todella harvoin, koska käytin vähät vanhemmilta saamani rahat mieluummin johonkin muuhun. Osallistuin juhlan humuun lähinnä vain erilaisten merkkitapahtumien aikaan, joita olivat esimerksiksi kevällä koulujen päättyminen tai syksyllä nk. taideiden yö. Sitäkin ahkermpaan hörppäilyyn ajauduin hiljalleen ja lähinnä muun porukan mukana, sillä itselläni ei mielestäni ollut erityistä viehtymystä siihen. Oheistoimintaa porukassa olemiselle, ja that's it. Valitettavasti vain lähin kaveripiirini koostui tuohon aikaan muista kaltaisistani hylkiöistä, jotka eivät keksineet luppoajalleen parempaa käyttöä kuin dokaaminen. Parikymppisyyden saavutettuani aloin olla jo melko ehta juoppo.

En ole oikein handlannut dokaamista juuri koskaan. Olen yleensä se joka menee vähästä känniin, ja joka myös juo liikaa ja liian nopeasti. On paljon iltoja, joiden tapahtumasarjat ovat menneet minulta tästä syystä täysin sivu suun. On toki armollista, ettei esim. lattioille oksentelemisista ja kuseskeluistani ole minulle itselleni jäänyt mitään muistijälkiä, mutta tottahan toki tällaiset asiat tuppaavat jälkikäteen hävettämään siinä määrin että haluaisin kadota maan alle.

Olen monella tapaa osoittanut, monissa asioissa ja todella usein osoittanut heikkoa luonnetta ja vetelää selkärankaa. Olen ollut yllytettävissä asioihin, joita en halua tehdä. Olen ollut painostettavissa. Olen tyytynyt vähempään kuin mitä haluaisin. Mutta olen juonut enemmän kuin olisin halunnut. Ja jälkeismasennuksen koittaessa olen syönyt monet sanat, laiminlyönyt lukemattomia lupauksia ja oharoinut useat sovitut jutut. Täysin kykenemättömänä edes ilmoittamaan itsestäni että sori nyt täytyy skipata kun on vähän heikko happi. Häpeään tukehtuen. Vaikkei elämääni sisällykään sen suurempia tai pidempiä kunnon ryyppyputkia, olen kuitenkin kompensoinut ahkerampaa viikonloppudokaamista silloin tällöin pienillä selvistelykausilla. Yleensä häpeä ja pelko olivat näiden korkinsulkemisten alullepanijoita, mutta samat vetivät lopulta takaisin pullon luo ja sama meno jatkui taas. Tavallisesti muutaman kiltisti ollun viikon, parhaimmillaan kuukauden jälkeen.

Nykyään muistelen, etten olisi alkoholinkäyttöön tutustuessani edes erityisemmin nauttinut juovuksissa olemisesta, ja vasta siihen totuteltuani se alkoi jotenkuten menetellä. Opettelu ei ollut aina helppoa, mutta olin asiassa erittäin jäärä. Toteutuspuoli oli silti aina vähän hakusessa. Ylilyöntejä tapahtui toistuvasti. Piilevää aggressiota ilmeni. Hanskastakin hommat karkasivat kertaalleen siinä määrin, että siitä koitui sivullisillekin jo huomattavaa harmia ja läheisille murhetta. Mainitsin aiemmin jyrkän kantani runsaammin dokailevista naisista. No, tässä jamassani en edustanut myöskään parasta antia miestarjonnassa. Tältä tyypiltä ei olisi voittoarpaa herunut. Tämä tyyppi ei tiennyt yhtään mitä hän halusi tai kuka hän oli.

Tilanteiden leviämisestä säikähtäneenä en uskaltanut ottaa pisaraakaan n. puoleen vuoteen, ja haksahdin hetkeksi toiseen äärilaitaan. Esiinnyinkin yht'äkkiä raitistuneena uusstreittarina, tehden selvin päin olemisestani erillisen numeronsa ja korostaen sitä. Vakuuttelin itselleni näin olevani jotain erityistä, mutta jätin asiat kuitenkin käsittelemättä. Ja sitten kun lopulta kuitenkin palasin dokailun pariin, se tapahtui ryminällä. Mitään en ollut oppinut, tai ainakaan ihan vielä oivaltanut. Tässä vaiheessa tein ensimmäiset putkavierailuni juotuani itseltäni ensin jalat alta ja tajun pois. Dokailemattomuus kuitenkin toi hetkellistä seesteyttä ja paransi asioiden erottelukykyä. Ymmärsin rajan sisäisen myllerrykseni ja ulkomaailman kaaoksen välillä, olettaen kuitenkin ettei asialle voi tehdä muutosta. Ennen tuota rajaa ei ollut ja luulin että sille ei olisi mitään tehtävissäkään. Olin vain kyydissä matkalla täystuhoon, jolta ei voisi välttyä. En välttyisi siltä, joten sillä ei ollut merkitystä missä kunnossa olisin.

Roolinvetämisasiaan hieman palaten. Sosiaalisesta ja/tai känni-minästäni olemassa monenlaisia versioita. Saatan olla puhelias ja ulospäinsuuntautunut, saatan pelleillä, saatan olla se joka hymeksii hiljaa keskenään tai se joka murjottaa joko pitkästyneenä tai vittuuntuneena. Jälkimmäisenä mainitut olotilat tietenkin vasta tavallisimmin laskuvaiheessa. Menen synkäksi ja mietteliääksi. Ikävät ajatukset nousevat pintaan (joita olen saattanut homehduttaa päässäni jo vuosia!) ja ilkkuvat minulle. Koen riittämättömyyttä, kurjuutta, olevani epäonnistunut jne. Tämän fiiliksen minä usein peitän tekohymyllä, odotellen vain että ilta päättyisi. Tämä moodi jatkuu seuraavan aamun krapulaan asti, ja usein vielä siitäkin muutaman päivän päähän. Myös kovista olen esittänyt hurjimpina ja kurjimpina aikoinani, mutta sekään ei oikein pukenut minua.

Valitettavasti minulla on myös kokemusta siitä kuinka alkoholi todella muuttaa luonnetta. Olen huomannut sitä niin muissa ihmisissä kuin itsessänikin. Dokailun olematta vielä edes kovin säännöllistä se voi kuitenkin tulla elämässä liian keskeiseksi elementiksi. Sosiaalinen elämä pyörii sen ympärillä, ja huomaamatta myös elämään ilmaantuu paljon kummallisia kiemuroita sekä oma luonne alkaa surkastua ja vääristyä. Omalla kohdallani tämä tarkoittaa itsekkyyttä monissa muodoissaan, mustavalkoista ajattelua sekä henkistä ja fyysistä laiskuutta. Voisin kuvailla tätä kokonaisuudessaan termillä epäviisas ihminen. Joka siis tarkoittaa hieman eri asiaa, kuin pelkkä tyhmä tai typerä.


Välillä selvinkin päin

Kuten jo asiaa sivusin, olen pitänyt myös useita määrätietoisia selvistelykausia, pidempiä ja lyhyempiä. Välillä omien möhlimisieni jälkeen siksi etten uskalla, tai joskus vain yksinkertaisesti ei maistu. Joskus määräaikaisia, nyt viimeisimmällä kerralla toistaiseksi, mutta löyhästi. Totaaliabsolutisti en ole koskaan ollut, olen vain jättänyt kännit vetämättä milloin mistäkin syystä.

Selvistely ei itsessään ole minulle työlästä, mutta se tuo kyllä monenlaisia kimurantteja kysymyksiä eteeni. Tällä hetkellä olen viimeisen kahden ja puolen vuoden aikana ollut krapulassa yhden käden sormilla laskettavissa olevan määrän, ja niistäkin jokainen on tullut tämän vuoden aikana. Tähän aikaväliin mahtuu paljon mielenkiintoisia havaintoja.

Aloitin viimeisimmän selvistelykauteni totaalisen kyllästymisen seurauksena. Olin tympääntynyt koko hommaan ja halusin pudottaa elämästäni tämän turhaksi kokemani asian pois. Tämän päätöksenteon aikaan oli minulla juuri takanani epämääräinen ja jo rasittavaksi äitynyt on-off suhde naisen kanssa, jolle niin sanotusti maistui ja jonka kanssa viettämäni yhteinen aika oli pääsäntöisesti pelkkää dokaamista. Tämä ja moni muu asia oli alkanut nakertaa sisintäni siinä määrin, että elämäni alkoi kumista onttouttaan. Ja koska en ollut tähän asti harrastanut mitään liikuntaa, aloin olla fyysisestikin totaaalisessa rapakunnossa. Henkisestä hyvinvoinnista puhumattakaan.

Onnekseni kuitenkin elämässäni myös tässä kohtaa orasti uusikin suhde, ja osittain senkin tiimoilta minun oli helppo rohkaistua tekemään tämä raittiuslupaus. Ihan vaan päästäkseni kokeilemaan jotain uutta, sekä ollakseni uudelle löytämälleni ihmiselle sen verran huomaavainen, ettei hänen heti tarvitsisi kärsiä ikävimmistä luonteenpiirteistäni, jotka siis kaivautuivat esiin ainoastaan ollessani juovuksissa. Ja tuolloin alkanut suhteeni olikin ehkä elämäni tähänastisista paras, ja jota muistelen edelleen ainoastaan ilolla. Myös liikunta alkoi astua kuvioihin, josta olen jo kirjoitellutkin.

Minulle oli tämä kynnys saavutettuani jo ehtinyt muodostua jonkinlainen idea siitä, millainen haluaisin ihmisenä olla. Itselleni hyvän ihmisolennon malli on melko yksinkertaisista mutta jämeristä ainesosista koottu: kirkasmielinen, hallitsee tekemisensä ja ymmärtää valintansa, pystyy pitämään itsestään huolen. Tästä ajatusmallista olin kuitenkin toimintani puolesta ajelehtimassa koko ajan kauemmas ja kauemmas. Ristiriitaisuus ihanneen ja toteutuman välillä oli häiritsevän räikeä, enkä lopulta enää voinut jättää sitä huomiotta. Ja tämän epävireen sopusoinnuttaminen on minulle tällä hetkellä päivittäinen työnsarka, enkä suinkaan tee palkitsevuuden tähden vaan siksi koska se on ainut oikea asia mitä voin tällä hetkellä tehdä. Olen sen itselleni velkaa.

Suht hiljattain koittanut, selvistelyynkin innoittaneen suhteen päättyminen toi minut tosin takaisin ikäväntuntuiseen jamaan. Seurustellessani minun oli helppo olla ja elellä, eikä erakoituminen muusta maailmasta harmittanut lainkaan, kun oli kuitenkin se toinen jonka kanssa tuumailla yhdessä maailman menoa. Hyvä seurustelusuhde oli se perusonnellisuuden tuoja ja elämän turvasatama, jonka aiheuttama ilo peittosi kaiken puutteellisen siinä määrin ettei juuri mitkään vastoinkäymiset lannistaneet. Mutta nyt kun seurustelusuhdetta ei enää ole, tuntuu ettei elämällä ole enää niin paljon tähdellistä sisältöä. Tiedän olevani tyytyväinen moniinkin hyviin asioihin, mutta ne eivät vaakakupissa paina ainakaan yhtään enempää kuin kaikki se mikä tuntuisi kokonaan puuttuvan. Myös erilaiset vastoinkäymiset ovat muuttuneet raskaammiksi, ja niiden nujertaminen vaatii enemmän ponnistusta. Elämä tuntuu menevän jatkuvasti joka asiassa ojasta allikkoon, enkä jouda arkielämän murheiltani juurikaan tekemään mitään mieluisaa ja henkisesti vaurauttavaa.

Ihmissuhdetilannettani ja alkoholinkäyttöni eri modifikaatioita ajatellen en tiedä yhtään kuinka minun tulisi jatkaa eteenpäin? Palaisinko vanhaan, vai pidättäytyisinkö liiemmalta läträämiseltä vastedeskin. Löytyisikö näiden kahden ääripään väliltä jonkinlainen kultainen keskitie? Olen nyt viimeisen hieman reilun puolen vuoden aikana sallinut itseni luiskahtaa kohti vanhoja tapoja, mutta en enää koe niitä enää omakseni. Ajatus aamun krapulasta ahdistaa jo etukäteen, sekä tunnistan humalatilani lakipisteen sen saavuttua, jonka jälkeen siirryn tyytyväisenä lipittämään vettä loppuillaksi. Tämä kuulostaa varmasti kultaiselta keskitieltä, mutta silti tämä tie ei (ainakaan vielä) tunnu täysin omaltani. Näissä hetkissä huoli vanhoihin tapoihin takaisinajautumisesta häiritsee joten irtiottona arjesta ei tällainen alkoholin varovainen nauttiminen vielä toimi. Tunnistan myös sen masennuksen, jonka pienikin alkoholimäärä minussa helposti laukaisee. Éikä se ole herjennyt kummittelemasta.

Ja jos seuraavan seurustelusuhteeni kalastaluvaihetta alkaisin nyt miettiä ja taktikoida, niin sitä en ole vielä muuten kokeillutkaan että yrittäisinkin iskeä naisen selvinpäin. Olisiko jo sen härän sarviin tarttuminen? Kuulostaa oikeastaan aika houkuttelevalta uudelta haasteelta, perkeleen pelottavan lisäksi.

Selvistelyn suurin hyöty on siinä kuinka se myötä pääsee tarkastelemaan itseään, tunteitaan ja ajatuksiaan ikään kuin ulkopuolelta. Oman minän hyvät ja huonot puolet pääsevät näyttäytymään yhdenvertaisessa, neutraalissa valossa sekä esiin pääsee pilkahtamaan myös paljon asioita, joita ei voi päästä muilla konstein edes näkemään.  Omien tunteiden tutkiskelu analyyttisin silmin, eikä niiden kautta, on varsin silmiäavaava elämys. Varsinkin monet omat täysin käsittämättömät urautuneet tavat ja tottumukset näyttäytyvät tässä kohtaa ensimmäistä kertaa. Sellaiset, joissa ei ole mitään mieltä ja joilla ei todellisuudessa tee yhtikäs mitään. Jotka pohjautuvat juuri tunnepuolelta kumpuilevaan järjenvastaiseen logiikkaan. Ihminen on taipuvainen luomaan itselleen täysin kuviteltuja rajoituksia. Uskalluksenpuute usein suurimpana toiminnansanelijana, vaikka perusteluksi sanellaankin jotain aivan muuta.

Minulle myös pidättäytyminen luo tyytyväisyydentunnetta. Paradoksaalisella tavalla, kokemus hyvin toteutuneesta itsekurista saa minut tuntemaan todella vapautuneeksi. Vaikka juuri sitä vapautumisen tunnettahan minä olen alkoholin avulla haeskellut, sitä kuitenkaan löytämättä. Vapautuminen taisi mennä minulta jo alunperin hieman sekaisin eskapismin kanssa. Näin ollen väittäisinkin, ettei vapautuminen todellakaan edellytä minkäänlaista täysirtaantumista, vaan pikemminkin asia voisi olla jopa päinvastoin. Tarkoitan tällä varmaan jotain sen suuntaista, ettei liian äkkinäisiin radikaaleihin ratkaisuihin ole syytä tähdätä. Sen sijaan kyky pyrkiä pärjäämään millaisessa tahansa tilanteessa antaa todellisemman vapautumisen elämyksen. Se on tilanteesta kuin tilanteesta riippumatonta läsnäoloa, ilman pakotettua sitoutumista mihinkään ja ilman tarvetta paeta mitään. Pidemmän päälle myös tilanteensietokykyni alkoi kasvaa. Niin työssä, arkena kuin juhlassakin. Aloin kuin itsestään, uskaltaa enemmän. Kuin itsestään huomasin lopulta yrittäväni nähdä mälsissäkin hetkissä jotain hyvää ja käyttökelpoista. Ajatellen, kuinka voin tehdä tilanteesta puitteissaan parhaan mahdollisen. Faktat olivat jo pöydällä, joten minun tarvitsi enää asettaa ne puolelleni. Siinä missä ennen maailma oli minua vastaan, joten minun oli uhmattava sitä.

Selvistely myös tarjoaa aivan erilaisen elämänmallin mitä dokailuelämän tulevaan viikonlopun ainainen tähtääminen on - tässä hetkessä elämisen. Dokailuelämä kulkee viikon mittaisessa syklissä: viikonloppuna korkki narahataa, sunnuntaina kärsitään, maanantaina vituttaa palata sorvin ääreen ja keskiviikkoon tultaessa jo suu napsaa koska kohta on taas viikonloppu. Pysähtymiselle ei ymmärretä hassata ajatustakaaan. Tällaisessa elämässä jo mainittu läsnäolo loistaa poissaolollaan. Arki menee odotellessa, ja vapaa-aika kemiallisesti turrutettuna. Niin malttamattomuudesta, kuin vastaavasti laiskottelustakin tulee perustiloja.


Sopimus viinapirun kanssa

Juuri nyt olen silti hermostunut. Olen hiljattain siis vuoroin sekä höllännyt otettani että pitänyt lyhytnäköiset mielitekoni kurissa. Silti mietin liikaa kaikkea sitä, mistä koen jääväni paitsi. Murehdin liikaa lähitulevaisuutta ja märehdin liikaa menneitä. Tässä hetkessä eläminen ja asioiden kokonaisvaltainen hyväksyminen tuntuu juuri nyt olevan täysin tavottamattomissa. Selvistelyn ja kohtuukäytön välissä lilluminen ilman määrätietoisuutta hermostuttaa.

Vaikka olen tyytyväinen siihen, että olen luultavasti saavuttanut jo sen verran kontrollia, että osaan ainakin melkein juoda viinaa viisaasti, en osaa lakata hermoilemasta. Mutta hermoilun syyt ovatkin ehkä jossain aivan muualla, kuin itse alkoholinkäytössä. Oli sitten kyse minkätasoisesta vain, aina absolutismia myöten. Ovatko ajatukseni liikaa oireessa syyn sijaan? Näen kuitenkin tämänvuotiset muutamat ujot kännini hyödyllisinä, sillä vasta ne käynnistivät tämän puntaroinnin mitä nyt suoritan. Ja puolestaan viimeisimmän puistohengailu- ja baarireissuni olin täysin selvin päin, joka puolestaan palautti välittömästi ja konkreettisesti mieleen selvin päin olemisen yksinkertaisen mukavuuden.

Viimeisin raittiuspäätös kesti sen ansiosta kauan, etten kieltänyt itseltäni mitään. Aloitin maltillisesti vuoden määräajalla, tavoitteena etten vuoteen olisi missään nimessä kertaakaan krapulassa. En kuuntelisi itsessäni sitä mitä minun tekisi mieli, vaan sitä mitä todella tahdon. Tämä onnistui heittämällä ja tuo vuosi vierähti nopeasti. Tämän jälkeen taisi hujahtaa toinenkin. Vaikka vuosi onkin lyhyt aika, se on myös tarpeeksi pitkä että normaalisti dokattuun aikaan ehtii löytyä jo muunlaista sisältöä.

Ainoana ehdottomana ehtona uudessa sopimuksessani viinapirun kanssa oli, että tekisin jokaisessa hetkessä juuri sen mitä sillä hetkellä todella halusin. Ja yleensä ajattelin sillä hetkellä jo seuraavaa päivää, joten sen myötä oli helppo jättää kännit tänään vetämättä. Ja jos vastaan olisi tullut hetki jolloin todella ja perustellusti haluaisin vetää ne lärvit NYT, se olisi ollut täysin sallittua. Heräsin huomaamaan kysymyksen johon myös tiesin heti vastauksen: Kuinka usein oikeasti tulee tilanne että tahdon ensimmäiseksi ja viimeiseksi, vain ja ainoastaan vetää ne kännit nyt ja heti? Kuinka usein todella tarvitsen kännejä? Jep, en koskaan.

Kului aikaa, ja huomasin siis ettei itselleni ole kummoinen homma pidätellä näennäisiä mielitekojaan, kun vaan todella keskittyi olemaan läsnä tässä ja nyt. Baariin voi mennä kavereiden mukana kaikesta huolimatta, ja kaikenlaiset festarit sun muut reissut olivat logistisesti entistäkin jouhevampia kun pääsi kulkemaan autolla milloin halusi ja minne halusi.

Rohkaistuin siitä, että pystyn tekemään asialle jotain vain niin halutessani. Hiljalleen sitten tähän totuttauduttua uskalsin jo höllätä hieman, jättää auton kotiin ja mennä ottamaan parit. Tässä kohtaa tulin kohtaamaan myös nopeasti heräävän itsekritiikkini, ja sen sijaan että olisin vaan kaljatuoppini kanssa rennosti tässä ja nyt, seurasinkin liki neuroottisen tarkkaan humaltumistani ja lähinnä odotin että saavuttaisin sen ylätasangon jolle lopettaa siltä illalta ja pääsisin taas lipittämään vettä. Kuulostaako rennolta olemiselta? Ei minustakaan. Nykyinen intuitioni kertoisikin ennemmin alkoholin tylsyttävän mielen terää lähinnä häiritsevällä tavalla, ei rentouttavalla tai vapauttavalla. Joka kerta kun huomaan alkoholin ensivaikutukset, alkaa päänsisäiset hälytyskelloni soida: NYT TARKKANA. Ihan vielä ei siis ole ehkä syytä lähteä kokeilemaan kepillä jäätä? Lyhyellä tulevaisuudentähtäimellä näkisin itseni tyytyväisimmilläni selvin päin, vaan en silti osaa sanoa olisiko tämä yksi ainut linja se ainut ja paras vaihtoehto tilanteessa kuin tilanteessa. Ja itse tilanteessahan se tulisi vasta osata arvioida.

Nyt koen, että koska huomaan toistuvasti murehtivani menneitä ja tulevia, olisi tuo viimeisin viinapirun kanssa tehty sopimus syytä palautella mieleen ja opetella uudelleen. Sitä ei tarvitse edes päivittää koska se on sellaisenaan juuri täydellinen. Alkoholinkäyttöni kanssa minulla on vielä monta kysymystä kysyttävänä, joihin en löytäisi vastauksia ainakaan punkkupullon pohjalta. Sosiaalinen elämäni kaipaa elävöitymistä, mutta valitettavasti huomaan edelleen mieleni kytkevän siihen jonkinlaisia, milloin minkäkinlaisia alkoholinkäytön edellytyksiä. Myös mietityttää, tulenko koskaan löytämään naisseuraa selvinpäin, tai edes jotenkuten täydessä ymmärryksessä. Asiasta kun ei ole kattavaa tilastotietoa. Yksinjäämisen pelko nousee jälleen pintaan ja vie väkisinkin ajatukset kohti tuntematonta tulevaisuutta. Vaikka kaikista tärkein kysymys lienee juuri se kaikenkattava "mitä minä haluan juuri nyt?".