Manipulointi

...tai manipulaatio. Voimakas sana jolla on voimakas lataus. Fysioterapian yhteydessä puhuttaessa hyvin myönteinen ja terve. Eli kun fysioterapeutti ammattitaitoisella käsittelyllään niksauttelee ja muljauttelee asiakkaidensa vaivat pois, on hän taitava manipuloija. Sellainen, joka on hyvän maineensa ja vähintäänkin tienestin elantoonsa ehdottomasti ansainnut.

Manipulointi-sanaan kuitenkin törmää enemmän sen ikävämmässä sävyssä, eli silloin kun se vilisee sosiaalista kanssakäymistä koskevissa aiheissa. Tässäkin yhteydessä sanalla on voimakas lataus. Syntyy mielikuvia karismaattisista ja vaikutusvaltaisista narsisteista, jotka käyttävät ympärillä viliseviä ihmisiä häikäilemättömästi hyväkseen. Vieläpä niin, että nämä ihmiset eivät sitä ymmärrä itsekään, vaan palvelevat ystävällisesti manipuloijaa silkasta mielihyvästä palvella tätä niin hurmaavaa ja kiehtovaa kaveria.

En sen kummemmin ole perehtynyt aiheeseeen tätä kirjoittaessani, enkä aio nyt niin tehdäkään, mutta muutamia ajatuksia asia silti on herättänyt. Asiaan liittyy paljon muistoja elämäni varrelta, ja noihin muistoihin liittyy paljon ihmisiä ja monenkirjavia tilanteita. Tänä aamuna hieman hetkeä ennen varsinaista heräämistäni, hetki jolloin ajatukset ovat oudolla tavalla voimakkaimmillaan ja selkeimmillään, aihe näyttäytyi minulle hieman uudessa valossa. Nuo hetket hieman ennen heräämistä ovat minulle tärkeitä, ja vaikka noina hetkinä tapahtuvat huisit ahaa-elämykset ovat harvinaisia, ovat ne lajissaan kaikista voimakkaimpia.

Ehdin hetken miettiä jonkinlaista outoa kysymystä manipulointiin liittyen sosiaalisissa kanssakäymisissä, mutta en oikein osaa muotoilla koko kysymystä. Onko manipulointi itsessään jotenkin "paha" asia? Onko se väärin? Onko se yksinomaan haitallista vai voisiko se olla myös hyödyllistä? Ja siis ei-itsekeskeisessä mielessä hyödyllistä. Riippuu varmasti tapauksesta, mutta minulle ainakin tuli monet tarinat elämäni varrelta mieleen missä on manipulointi ollut tärkeässä roolissa, sillä hyvänen aika, sitähän tapahtuu ympärillämme koko ajan, kuten myös sisimmässämme! Sitä on harmittomampaa tai jopa vakavasti vahingoittavaa, mutta tavallisemmin kai ainoastaan ikävimmissä tapauksessa tätä termiä varsinaisesti käytetään, ja siksi siihen on pinttynyt jonkinlainen uhkaava sävy.

Pelkistettynä miellän sen vain yksinkertaisesti säätelyksi, ohjailuksi, ja viemiseksi. Siis liikkeeksi. Ja mitäpä muutakaan koko oleminen itsessään on kuin juuri liikettä. Vain muutos on pysyvää, ja eikö muutos jo itsesään edellytä että jossain tapahtuu manipulointia, siis sitä että jossain kohtaa tapahtumaa on jokin liikutteleva voima? Tietoisesti ohjaksissa tai ei. Kirjoitukseni tarkoitukseni ei nyt muutenkaan ole parjata tai kauhistella esimerkiksi juuri mainitunkaltaisten narsististen sosiopaatti-manipulaattoreiden vaarallisia kykyjä. Minua kiinnostaa sen itse mekanismi (sana, jota käytän nykyään muuten aika usein...)

Minua on manipuloitu usein. Itse asiassa välillä tuntuu tilanteita jälkikäteen miettiessäni, että olin ollut tilanteissa täysin tuuliajolla ja muiden vietävissä. Välillä siitä ei ole ollut harmia, ja toisinaan taas siitä on tullut todella rumaa jälkeä. Mutta kuten kohta tulen kertomaan, on siitä välillä ollut hyötyäkin että joku vahvempitahtoinen on saanut pääni kääntymään.

Sen sijaan luulen olevani hieman jäävi vastaamaan siihen kovinkaan perusteellisesti, onko minulla taipumusta pyrkiä manipuloimaan muita. Sen tiedän, että on minulla toki kontrollifriikit hetkeni, jolloin haluaisin asioiden tapahtuvan ideaalikäsitystäni mukaillen. Ihmisille sen sijaan soisin  lähtökohtaisesti vapaan valintansa, ja sen myötä myös oman vastuunsa siitä mitä he tekevät, kuinka he elävät, ajattelevat, toimivat, jne.

Muistan teinivuosiltani yhden kaverini jolla oli erinomainen kyky taivutella ihmiset tekemään kaikenlaista pöhköä. Hän oli hyvin sitkeä inttäjä ja vakuuttelija, ja hän vei minuakin toisinaan kuin pässiä narussa, jonka jälkeen saatoin vain hämilläni ihmetellä että mitä ihmettä taas oikein tapahtui. Missä kohtaa menin taas retkuun?

Mutta muistan myös kuinka sen sijaan eräs toinen kaverini taivutteli minut aivan yhtä sitkeällä metodilla menemään hammaslääkäriin, jotta saisin lopultakin tehdyksi itselleni sen tärkeän palveluksen että korjuuttaisin vuosikymmenen verran hoitamattomana olleen purukalustoni takaisin ehjään kuosiin.

Molemmissa esimerkeissä minut siis taivuteltiin toimimaan toisin, kuin olisin itse valinnut omin rahkein toimia. Edellämainitun kaltaisista tilanteissa yksi taivuttelee toisen tahtoa jonkinlaisen ilkikurisen mielihalunsa vuoksi saada tuntea ehkä vahingoniloa, ehkä vain silkkaa mielihyvää saamastaan vallantunteesta. Mitä sitten lieneekin ollut, on se minulle jotain mikä on järkiperäisesti ajateltuna melkoinen mysteeri.

Vaikka jälkimmäisessä esimerkissä mainittu toisen ihmisen tahdon taivuttelu onkin hyviin aikeisiin perustuva ja jo lähtökohtaisesti vilpitön, on kyseessä silti mekaanisesti sama tapahtuma. Tässä tapauksessa sen sijaan taivuttelija saa mielihyvänsä siitä, että näkee ystävänsä tekevän sen mikä on oikein, ja mikä on hänelle itselleen hyväksi.

Tätä aihetta jäänen vielä itsekin ihmettelemään... Tarvitseeko ja pitääkö esim. sosiaalisessa manipuloinnissa taitavia ihmisiä karttaa ja pelätä? Miten heidän kanssaan toimitaan oikein? Jos sen joskus oivallan, palaan aiheeseen tarkemmin.

Joten, kirjoituksilleni ominaiseen tapaan, on  hieman syvemmälle porautumisen vuoro.

Manipulaatio omaa itseä kohtaan

Välillä mietin, että taidan kuitenkin itse olla kaikista kavalin itseni manipuloija.

Vuosikausia kärvistelin ihottuman kanssa todella helvetillisen ajanjakson jonka perimmäisenä syynä, kaikesta huolimatta, pidän omaa viitsimättömyyttäni ja piittaamattomuuttani. Viitsimättömyyteni ja piittaamattomuuteni taas johtuivat jossain vaiheessa elämäntavaksi asti pinttyneestä kyynisyydestä ja toivottomuudesta, ja niin edelleen. Uskottelin itselleni ettei minua kiinnosta. Mitä väliä!

Itselleen valehtelemisesta ja itsepetoksesta muodostuu valitettavan helposti itse todellisuus. Kun sitä tarpeeksi kauan toistaa ja tarpeeksi kovaan ääneen, siihen turtuu. Vaiettu totuus jää hiljalleen mielensisäisen metelin alle. Ja tuo mielensisäinen meteli takerruttaa monenlaiseen tarpeettomaan. Kaikista ikävin takertuja on mieli itse, joka takertuu niihin ajatuksiin joita se suoltaa.

Olen tehnyt sen perustavanlaatuisen virheen että ajatukseni määrittelisivät sitä mitä olen. Vaikka jokainen varmasti voi kokemuksesta sanoa, ettei mieli valitse ajatuksia jotka siellä pyörivät. Muutenhan varmasti valitsisimme ajatella ainoastaan mukavia ja mieluisia asioita, eikö? No, tästä tietämättömänä minä loogisestikin kyynistyin. Oma surkea terveydentila aiheutti sellaista henkistä ja fyysistä kaaosta, ja ulkomaailma näyttäytyi pääasiassa yhtäläisen inhorealistisena, karmivana ja vastenmielisenä paikkana. Fyysiset vaivat eivät antaneet tilaa ajatella muuta kuin pahaa oloa, joten kaikki muukin näyttäytyi pääasiassa sen mukaisesti.

Itsensä manipuloimista kaikki tyynni. Mutta itseään manipuloida voi myös toiseen suuntaan...

Kaikesta tästä olen kirjoitellut aikaisemminkin. Kyllästyminen, tauko dokaamisesta, liikunta, meditointi, jooga, lukeminen ja muu toisenlainen aktiviteetti astuivat kuvaan. Koko helahoitoa ei nyt liene tarvetta toistaa, mutta varsinaisena pointtina nostaisin esiin tämän toiseen suuntaan säätelyn ja kehityskaarensa kääntämisen. Ja tämä edellyttäisi tiedostettua kaavan muuttamista.

Kun muistelen lähtöäni Italiaan joogaretriitille reilu vuosi sitten, muistan kuinka bongasin jo hyvissä ajoin lentokentältä muita samaan seikkailuun osallistujia. Heidät tunnisti siitä putkilonmallisesta joogamattolaukusta, jollaista itsekin kanniskelin olallani. No, totta kai osasin päätellä että meillä olisi sama suunta koska myös tiesin että olisimme suurin osa menossa samalla lennolla, mutten silti tohtinut mennä moikkaamaan ja juttelemaan. Koska jo ajattelin olevani ujo, käyttäydyin siis ujostellen.

Olin tottunut vetäytymään ja arkailemaan, ja vielä tässäkin kohtaa vanha tottumus vei mukanaan. Yksi heistä istui jopa koneessa vieressäni, mutten silti uskaltanut edes esittäytyä ja alkaa juttelemaan, vaikka seura olisi kelvannutkin ja matka mennyt rattoisammin. Ajattelin, että ehtiihän sitä esittäytyä sitten perillä Rooman lentokentälläkin. Nyt kun mietin tilannetta, oli ajatteluni jotain melko järjetöntä. Mutta olin tuolloin paatunut välttämään kohtaamisia viimeiseen asti, joten nytkin kävi näin.

Muistan miten nolostunut olin tästä, vaikkei sitä muut osapuolet ehkä noteeranneetkaan sen kummemmin. Avauduin kuitenkin asianomaisille aiheesta myöhemmin yhdessä viettämällämme viikolla, ja kerroin rehellisesti mistä outoiluni johtui. Samalla sain sen tärkeän pienen sykäyksen uudenlaiseen suuntaan, ja tuon suunnan olen pyrkinyt tietoisesti säilyttämään. Olen refleksinomaisista pelkurointiaikeistani huolimatta päättäväisesti ja tietoisesti välttänyt tarpeetonta vetäytymistä. Aloin katsoa silmiin ja hymyillä, tutustumistilanteissa esitellä itseni ensin, en vasta toisen jo niin tehtyä. Aloin hiljalleen jopa hymyillä. Mutta kaikki nämä perusihmisyyteen kuuluvat pienet unohtuneet hyvät tavat ja eleet jouduin opettelemaan uudelleen alusta asti. Varsinkin silmiin katsominen tuntui alkujaan jollain järjettömällä tavalla pelottavalta.

Yksi hyväksi osottautunut niksi oli aloittaa ihan pienistä asioista ja toimia niissä täysin päinvastoin kun mihin on itsensä ajan saatossa totuttanut. Turhan ujostelun tilalle enemmän tervettä rohkeutta siis!

Jatkoin harjoitteluani reissun jälkeen ihan arkielämässä, ja yritin tarttua aina tilaisuuteen sellaisen tultua kohdalle. Esimerkiksi tottumukseni työpaikalla vetäytyä tauoilla omiin oloihini yksin pupertamaan eväitäni, teinkin toisin ja aloin kerta toisensa jälkeen mennä samaan pöytään työkavereiden kanssa. Myös heidän, joista en pidä. Sillä mikä olisi kamalin seuraus? No ehkä se, että minua hieman nyppisi istua siinä, mutta entä sitten? Saisinpahan hyödyllistä ärsyyntymiskynnyksen nostatusta samalla kaupanpäällisiksi. Saatoin istua hiljaa ja kuunnella. Aluksi tekohymy kasvoilla, koska aitoa en ollut vielä opetellut. Tavallisimmin kuitenkin päädyin osallistumaan pikkuhiljaa enemmän ja enemmän yleiseen läpänheittoon aivan huomaamattani. Aloin hetkiksi unohtaa taipumukseni vetäytyä ujostellen näkymättömiin, ja se teki hyvää. Se loi tilaa olla. Saatoin jatkossa kulkea vapaasti, tarvitsematta silmäillä onko se perimmäinen nurkka vapaana, mistä minua ei huomattaisi.

Pääasiallinen pointtini ei ole ollut pelkästään opetella olemaan sosiaalisempi, vaan yksinkertaisesti harjoitella ja kokeilla, kuinka paljon itseään voi muuttaa ja mihin suuntaan itseään voi kehittää. Mitä mahdollisuuksia eteeni avautuisi, kun antaisin tilaisuuden mahdollisuuksille ylipäänsä. Aiemman laiskan pessimismin määrittämän yhden vaihtoehdon sijaan, joka olisi siis kurjuus, olisi jonkinlainen toivottava seuraus sentään mahdollinen, vaikkei sen täyttymisestä voikaan mennä takuuseen. Sen sijaan uteliaisuus onnistumisen mahdollisuudesta alkoi nostaa päätään. Uudenlainen tapa manipuloida itseä alkoi tepsiä!

Aivan tavallista vuorovaikuttamista, jollaisen osaaminen ei tee pahaa kenellekään. Varsinkaan itselleni ja itsekehitykselleni. Jonkin ajan päästä saatoin jo alkaa ihan aidosti kysymään ihmisiltä mitä kuuluu? Valtavan edistymisen merkki!

Mielen ääni huutaa edelleen sitä samaa kyynistä skeidaa mitä se on tottunutkin, mutta se sille sallittakoon. Sen sijaan tämän tiedostaminen ja myös tietoisesti tehty valinta olla takertumatta siihen olisi se ratkaiseva ero aiempaan meininkiin. Helppo niksi on pysähtyä hetkeksi ja tehdäkin jotain aivan muuta kuin mitä tottumuksesta tekisi. Ei tällä kertaa välttämättä sitä päinvastaista, vaan jotain ennalta-arvaamatonta. Ja voin kertoa jo nyt, että jo lyhyessä ajassa on tapahtunut monenlaista ihmeellistä. Mutta jätän enemmät tarinat ensi kertaan, täytyyhän minun myös hieman säästellä, sekä toki pitää teitä lukijoitani pienessä kiusallisessa jännityksessä.

Mutta tosiaan, ajoittaiset yllättävät tempaukset tekevät elämästä tulee hieman viihdyttävämpää ja mielenkiintoisempaa. Olkoonkin vaikka hetkittäin myös todella koomista.

Hassuin edesottamus tämän uudenlaisen strategian saattelemana olikin kerran löytää itsensä suositun hip hop -artistin keikan virallisten jatkobileiden tanssilattialta joraamasta aivan täysillä sen muotitietoisen bilehileporukan seassa. Se tuntui typerältä, se näytti varmasti vielä typerämmältä, mutta samaan aikaan oli aika mahtavaa. Ja minä siis vihaan hip hoppia. Negatiivinen painotus tässä kohtaa on valitettavasti välttämättöömyys,  jottei kokemukseni absurdius varmasti jäisi keneltäkään epäselväksi.

Mieleeni juolahti huvittava kuvitteellinen jatkoskenaario: mitä jos joku tuttu näkisi minut täällä?

Olisin kysynyt: miksi itse olet täällä? Ihan pokkana.