Syksy alkaa taittua etelä-Suomessa omaksi epämääräiseksi, sateen ja pääkallojäätikön täyttämäksi talvekseen. Syksy on ollut täyttä tohinaa, mutta nyt jälleen löydän itseni tutunkaltaisesta tilanteesta: flunssaisena ja kurkkukipuisena yksin kotona ryystämässä yrttitipoilla terästettyä vettä ja kirjoittelemassa, pitkästä aikaa, uutta blogitekstiä. En ole ehkä tätä aiemmin paljastanut, mutta suurin osa näistä kirjoituksista ovat olleet nimenomaan saikkupäivien ajanvietettä, pientä hidastuneen mielen tuottamien ajatusten seilailun seurailua ja "paperille" rustaamista.
Syksy toi mukanaan nytkähdyksen eteenpäin. Jossain vaiheessa lokakuuta reipas ja ihana tyttöystäväni ehdotti että josko hän keräisi kimpsunsa kotoaan ja muuttaisi minun luokseni. Ilmiselvästi näytin vihreää valoa, ja jo marraskuun aikana postilaatikkoni sai uuden kyltin jossa on nyt kaksi sukunimeä, ja huushollini ummehtuvat nurkat täyttyivät pian uudesta elämästä. Jääkaappiin alkoi ilmestyä ihan oikeaa sapuskaa, keittiöstä kuulua pannujen tirinää ja kahvinkeitin porista iloisesti joka aamu. Täyttäen huoneet tummapaahtoisen kahvin tuoksusta. Ikkunalaudalle ilmestyi viherkasveja ja saunakin lämpeää nyt ainakin kerran viikossa. Elämä alkoi tapahtua kolmeviitoselle aikamiespojalle, ja saan nyt sekä käydä iltaisin nukkumaan että herätä aamuisin onnellisena avoliittolaisena. Harjoitellessa mennyt tietenkin tämä alkuaika, mutta koen että olemme klaaranneet homman erittäin hienosti. Yllättävintä on ollut, miten vähän loppujen lopuksi edes ajattelen alkanutta muutosta haasteena, saati että miettisin tai muistelisin kaiholla yksin asumista. En minä siitä nyt niin paljoa pitänytkään loppujen lopuksi. Nukkuessakin tuli kylmä.
Nykyinen parisuhteeni on kestänyt pian parisen vuotta, ja tänä aikana olen sekä joutunut että halunnut karsia elämästäni ja etenkin irtaimistostani paljon tarpeetonta. Pois lähti sohva ja tilalle tuli matala olohuoneen pöytä jonka ääressä on sekä mukavampaa että ergonomisempaa istua lattialla. Kaappeihin kätketty rihkama kiikutettiin vihdoin kierrätyskeskuksiin ja lähetyskirppiksille, ja raaskinpa pistää vaatimattoman, mutta rakkaan kasettikokoelmanikin eteenpäin uusiin koteihin, joissa ne päässee jatkamaan tehtäväänsä aiempaa paremmin ja ilahduttamaan uusia omistajiaan. Ja sama savotta jatkuu, tällä hetkellä menossa hidas DVD-leffojen poismyynti, seuraavana sitten aikanaan inventoidaan jälleen vinyylihyllyä ja kirjoja. Ja mikä hauskinta, karsintaa tehdessään olen samalla kuunnellut musiikkia ehkä enemmän kuin aikoihin. Minulla on ollut sitä ikävä, ja on kummallista miten jokin niinkin ravitseva ja paljon antava asia on viime vuosina päässyt luikahtamaan vähemmälle.
Olen vuosikaudet ollut melkoinen intoilija ja heittäytyjä, milloin mihinkin. Roinan määrää katsellessani, suuri intohimoni on ilmiselvästi ollut levyjen, leffojen, kirjojen ja kauniiden esineiden keräily ja niiden parissa puuhastelu. Intressit ovat olleet kausiluonteisia, mutta totaalisia. Uuden vuosikymmeen taitteeseen tullessa oli musiikki- ja leffaintoilu vaihtunut kirjahulluuteen, ja nyt huomaan että asunnon kaksi kirjavitriiniä ovat lähes täynnä kauniita, mielenkiintoisia, arvokkaita ja kiehtovia opuksia - joista osan olen jopa lukenut, mutta suurinta osaa en vielä. Viimeisen reilu viisi vuotta kuitenkin olen käyttänyt rahaa, aikaa ja ajatuksia varmasti enemmän liikuntaan kuin mihinkään aineelliseen, mutta tässäkään asiassa ei puhuta mistään satunnaisesta hupiukkoilusta, vaan jokaiselle kurssille on ollut pakko päästä ja mennä mikä vähänkin on kiehtonut ja rahkeet riittäneet. En toki harmittele, sillä onhan tässä matkalla tarttunut mukaan hieman uutta lihasvoimaa ja notkeutta, parempi perusterveys ja reilun kakssatasen verran (ammattislangia) joogaopettajan koulutusta. Ja reilun viidentoista vuoden hidas työ okkultismin parissa on kypsynyt verkkaisesti yksityisestä hartaudenharjoituksesta aktiiviseksi seuratoiminnaksi, ja määrätietoisen oppilaan elämässä kaiken taustalla vaikuttavaksi, mutta kuitenkin sen myös kauttaaltaan läpäiseväksi työksi.
Nyt silti koen että voisi ihan vaan nostaa jalat kuistille ja antaa tavallisen, arkisen elämän vihdoin tapahtua. Aivan tavalliset pienet asiat, rakkaan ihmisen kanssa yhdessä elettynä tuottavat aivan uudenlaista ja suurenmoista onnea elämään ja tunnen suurta ylpeyttä ollessani näin onnekas. Avopuolisonani on maailman hauskin ja hyväsydämisin ihminen, ja yhdessä luomamme tavallinen arki on kuin taikaa. Sellaista taikaa, jollaisen esiinloihtimista haluan oppia niin hyvin kuin osaan, ja jonka opettelu vaatii harjoitusta. Ja jonka harjoittelu on inspiraation kyllästämää, ja jossa tahdon kehittyä tunnollisesti. Arki on ja tavallisuus on täyttynyt sellaisella Merkitysellä, jollaista en ollut vielä aiemmin päässyt kokemaan.
Merkityksellisten asioiden tapahtuessa alkaa muut asiat väistyä ja karsiintua pois. Mutta karsimisen kanssa täytyy olla myös aktiivinen. Se ei ole joka hetki mielekästä tai mukavaa, ei pelkkää riemua, mutta se palkitsee itsensä joka päivä.
Tämä blogi on ensi kesänä ollut olemassa viisi vuotta. Blogi syntyi itsetutkiskelun ja -ilmaisun tarpeesta. Kirjoittaminen kulki työkaluna suurempien muutosten työstössä, ja aloittaessani koko prosessia, minut täytti hämmennys. Kirjoittamisen aloittamista edeltävät vuodet oli ihottuman, masennuksen ja yksinäisyyden kanssa potemista. Kirjoittamisen aloittamisen aikoihin minua vaivasivat rajut selkävaivat, jotka ovat silloiselle kaltaiselleni innokkaalle mutta ymmärtämättömälle aloittelevalle astangajoogille tavallisia. Hiljalleen terveys koheni ja harjoitus löysi viisautta, ja kirjoittelu alkoi harventua hämmennyksen hiljalleen hälvetessä selkeyden tieltä. Seuratoiminta ja harrastukset ovat tuoneet mukanaan myös uusia ystäviä, sekä uudenlaista ajankäyttöä. Tarve yksinäiselle sielun syväluotaukselle alkoi olla entistä vähäisempi, ja uusien asioiden parista oppiminen tuoda uutta, raikkaampaa tuulahdusta mukanaan. Olen entistä enemmän alkanut harkita siirtymistä opiskelemaan. Samalla, hieman hassua kyllä, olen löytänyt uutta kipinää myös vanhaan tympeään työhöni, samalla tehden pienimuotoista sivuduunia toiminimiyrittäjänä.
Tapasin vuosi sitten Intiassa ollessani erään viisaan ayurveda-lääkärin. Kerroin hänelle masennuksestani, tai siitä jota silloin vielä kutsuin masennukseksi. Kuvailin perusoloni sellaiseksi, etten kuulu tähän maailmaan ja etten ole siitä kiinnostunut. Kuin katselisin päivien vierimistä lasin läpi, olematta kuitenkaan todella osa tätä elämän näytelmää joka silmieni edessä vilisee. Lääkäri totesi minulle hymyillen töksähtelevällä aksenttisella englannillaan: "No, that is not depression! You are not depressed. God speaks to you. Because when you feel like you are not interested, it means that God is interested in You!". Uskonnollinen retoriikka voi saada tuon ajatuksen tuntumaan kummalliselta, mutta luulen ymmärtäväni mitä hän tarkoitti ja tämä mitä hän sanoi, jäi vahvasti mieleeni. Samalla koin vapautuneeni masennuksen ikeestä.
Elämä toden totta, onnellisinakin aikoina, tuntuu vain ohimenevältä näytelmältä jossa en suinkaan ole pääosassa, vaan katselijana. En tästä maailmasta, mutta silti siellä asustellen. Opetellen ja yrittäen ymmärtää miten maailma toimii.
Olen alkanut pohtia tämän blogin hiljalleen alasajamista. Ajattelin vielä lueskella kirjoitukset hiljalleen läpi, viimeistellä mahdollisesti julkaisemattomana roikkuvia keskeneräisiä luonnoksia valmiiksi, deletoida osan niistä kokonaan. Nykyisessä elämässäni kuitenkin riittää tekemistä ja tutkimista, myös kirjoitellen, joten vaikka blogi jäisikin pois, ei kaikki kokonaan kerralla muuttuisi. Asiat ovat vain ohjautuneet uusiin uomiinsa, ja niin on hyvä.
Mutta katsellaan nyt vielä ainakin kesään asti.
Hyvää uutta vuotta 2018 siis!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti