Kuolemasta ja itsekkäistä jumalista

Istuimme eilen kahden ystäväni kanssa Helsingin Senaatintorin kirkonportailla keskellä yötä, hörppien viimeisia oluttörppöjämme tyhjiksi. Olimme viettäneet illan Suomenlinnassa, ja suuntautumassa jo satamasta kohti kotia. Kuitenkin pysähdyimme vielä.

Juttelimme kauan aikaa vakavina karuista aiheista. Vahnenemisesta ja siitä kuinka koko ajan aikuisempiin lukemiin tikittävästä ikämittaristamme huolimatta olemme edelleen kuin parikymppisiä koltiaisia. Ei lapsia tai perhettä, ei tietoa siitä miksit tulemme isoina. Takana jo paljon muistoja paremmista ja yksinkertaisemmista ajoista, mutta myös hukattuja mahdollisuuksia ja lunastamattomia lupauksia. Muistelimme jo taakse jääneitä kolmenkympin kriisejämme, ikään kuin niistäkin olisi jo iäisyys. Muistelimme parikymppisyyden ahdistusta, sen kärkästä ja jyrkkäreunaista idealismia. Muistelimme lapsuuden taikametsiä ja turvallisia kotikaupunkejamme menneinä hyvinä, yksinkertaisina aikoina. Taikametsiä, jotka ovat jo sittemmin lanattu maan tasalle ja muutettu dystooppisiksi betonilähiöiksi.

Viattomuuden ajat murenevat hiljalleen. Kun 14 vuotias koiramme aikoinaan siirtyi koirien taivaaseen, pysähdyin tiettävästi ensimmäistä kertaa sen tosiasian tajuamiseen, että asioiden ohikiitävyys ja pysymättömyys on hirvittävä asia. Olin 28-vuotias, ja puolet silloisesta elämästäni kuvioissa ollut karvanaama oli poissa. Karvanaama, joka oli nappisilmillään nähnyt minun kasvavan 14-vuotiaasta räkänokasta tapahtumarikkaiden ikävaiheiden läpi nuoreksi aikuiseksi. Koiramme saapui keskuuteemme suloisena ja ylienergisenä karvapallerona, ja lopulta lähti luotamme riutuneena luusäkkinä joka ei enää nähnyt mitään, kuullut mitään tai tunnistanut hajuani. Sen kuihtumisen katseleminen oli lohdutonta, murskaavaa.

Pari vuotta sen jälkeen rakas mummoni kuoli. Hänen kuolemaansa edelsi hidas hiipuminen, kun hänen kuntonsa hiljalleen heikkeni. Hän suri sitä häpeää, että joutui nöyrtymään sen tosiasian edessä, että olisi kotikorttelinsa ensimmäinen joka joutuu kulkemaan rollaattorilla. Rollaattoristakin hän lopulta siirtyi vuodelepoon, josta lopulta luojansa luokse Taivaan korkeuksiin. Mummoni kasvoilla säilyi kirkas hymy loppuun saakka. Lähisukulaiseni käyttivät paljon aikaa hössöttäen ja kysellen hänen voinnistaan, ikään kuin he hyvistä tarjoitusperistään huolimatta olisivat kuitenkin olleet enemmän huolissaan mummon olosta kuin kiinnostuneita hänestä. Muistan kuinka istuin hänen sängyn vierellään pitäen häntä kädestä. Juttelimme niitä näitä, vitsailimme, muistelimme menneitä mutta kuitenkin olimme paljon myös aivan hiljaa, vain toistemme seurassa. Tiesimme molemmat, että nämä olisivat lopulliset hyvästit. Haikeudesta huolimatta, lähtö oli luonnollinen eikä siinä mitään sen kummempaa. Hautajaisissa en enää edes itkenyt tai surrut, sillä ehdimme jättää oikeat ja lämpimät hyvästit jo hänen vielä eläessään viimeisiä viikkojaan.

Istuessamme eilen kolmistaan ystävieni kanssa Senaatintorin kirkonportailla, oli eräs tuttavapiirissämme vaikuttanut keskeinen merkkihenkilö ja suuresti pidetty ja hyvin tunnettu tekijämies Perttu Häkkinen kuollut yllättäen muutamaa päivää aiemmin. Meistä kolmesta ainoastaan yksi tunsi hänet henkilökohtaisesti, kun taas kaksi meistä ei häntä ehtinyt tapaamaan. Edeltävät arkipäivät olivat menneet hämmentyneissä ja surullisissa tunnelmissa. Omat ajatukseni olivat pyörineet koko viikon hyvin syvissä vesissä. Olin ajatellut paljon sitä, kuinka epäreiluna ennenaikainen kuolema pienelle ihmiselle näyttäytyy. Vihantäyteinen uskoni itsekkäisiin jumaliin palasi ja voimistui. Despoottisiin jumaliin,  jotka repivät parhaat ja hienoimmat ihmisyksilöt luokseen ennen aikojaan, pois luotamme maallisen elämän parista muuttaen maailman samalla hieman tyhjemmäksi, tyhmemmäksi ja huonommaksi.

Tänään sain kuulla uutisia, että yksi nuoruusvuosieni hyvistä ystävistä oli viikko sitten lauantain ja sunnuntain välisenä yönä - siis samana yönä Pertun onnettomuuden kanssa - päättänyt elämänsä oman käden kautta. Muistan ystäväni iloisena, hymyilevänä ja valovoimaisena ihmisenä jota kaikki rakastivat. Sittemmin elämät veivät uusiin suuntiin, emmekä lopulta enää pitäneet yhteyttä. Sain kuulla nyt jälkikäteen hänen sairastuneen aikuisiällä syvään masennukseen ja ahdistukseen, joka lopulta johti traagisimpaan mahdolliseen loppuun. Nuoruuteni ystävää jäivät kaipaamaan vaimo ja kaksi lasta. Minulle hän oli reilu kymmenen vuotta sitten muun muassa naapuri, ystävä, ja festarireissuilla kanssarymyäjä. Joimme monesti viinaa aamuun asti, katsoimme usein roskaleffoja tuntikausien mittaisina maratoneina, hehkuttelimme Loveraftin kirjallisuutta ja kuuntelimme paljon Bolt Throweria. Hänellä oli luja moraali, järki päässä ja jalat maassa, minulla ei vielä tuolloin niinkään. Hän jaksoi olla aina ystävällinen ja hyväsydäminen, minun vielä esittäessä koviksempaa kuin todellisuudessa olin. Lopulta minä vaihdoin työn perässä kaupunkia, ja tulevat menneet vuodet toivat tullessaan tarinoita joissa en enää ole mukana - ja murheellisen päätöksen, jota minun on nyt vaikea käsittää.

Harmoniaa kaaoksessa ja kommunukoinnin haaste

Tein pienen, mutta tärkeän havainnon aiemmin tällä viikolla pönöttäessäni sosiaalisessa mediassa (olen muuten viime aikoina vähentänyt tätä pahetta, ja havainut siitä seuraavan huomattavaa mielenterveyden kohenemista). Luin väittelyä, jonka osapuolet olivat minulle kumpikin entuudestaan tuttuja. He olivat keskenään näkemyksissään eri mieltä, ja jakoivat näkemyksiään toisilleen mielenkiintoisessa keskustelussa. Aihe sinällään ei tässä yhteydessä ole oleellinen mainittavaksi, mutta tämän keskustelun seuraaminen johti minut eräänlaiseen ahaa-elämykseen.

Ihminen kaipaa harmoniaa ja rauhaa sisimmässään. Hän toivoo että asiat rullaavat mukavasti ja ikävät asiat eivät vaivaa elämää, ei ajatuksen eikä käytännön tasolla. Elämisen taito sitten ilmentyykin sen mukaan, kuinka hyvin osaa omalla toiminnallaan vaikuttaa päätöksiinsä ja millaisiin edesottamuksiin nämä päätökset johtavat. Periaatteessa äärimmäisen yksinkertainen juttu, mutta samalla äärettömän vaikea. On erilaisia temperamentteja, luonteita ja persoonallisuuksia. On erilaisia ideaaleja ja arvomaailmoja. Koko olemassaolo on tarpeeksi monimutkainen ja -tasoinen tekemään sen pyörteissä tanssahtelusta vähintäänkin haastavaa. Ihmiset muuttuvat iän myötä. Samoin heidän temperamenttinsa, käytöksensä ja arvomaailmansa. Muutos tapahtuu usein eri tahdissa ymmärryksen kanssa, ja käytös ei päivity aina ihan samassa tahdissa kuin arvomaailma. Ja niin edelleen.

Itsestäni voin kertoa sen verran, että olen suhteellisen penseä idealisti. Kypsymiseni suunta on ollut melko samalla suunnalla jo jonkin aikaa, mutta omaan todellisuudentajuunsa ja sen todenperäisyyteen havahtuu aina silloin tällöin. Ja havahtuessaan tajuaa vain sen kuinka vähän oikeastaan mitään mistään tajuaa. Mitä enemmän opin uutta, sitä enemmän opin ennen kaikkea sitä miten vähän voin loppujen lopuksi mistään mitään tietää. Olen oppinut ymmärtämään, etten ymmärrä. Tätäkin tärkeämpänä, olen oppinut kestämään ajatuksen, etten ymmärrä ja sallinut antaa asioiden vain olla mitä ovat. Sallinut ymmärtämättömyyteni.

Minulle rauha ja sopu siis merkitsee sitä, että tajutessani olemassaolon monimuotoisuuden, hyväksyn oman ymmärtämättömyyteni. Ja vastaavasti, koska päättelen etten varmastikaan ole kokemukseni kanssa täysin yksin, on ymmärtämättömyyttä varmasti myös muissa ihmisissä. Toisen tiedostavat sen paremmin ja toisen huonommin, mutta joka tapauksessa asia ei ole minun säädeltävissäni joten sen täytyy vaan antaa olla. Tajuan, että on asioita jotka ovat ymmärrykseni piirissä, ja on asioita jotka ovat sen ulkopuolella. Tajuan, että todellisuuden monimuotoisuutta täytyy pystyä kunnioittamaan silloinkin kun se ei omaan ymmärrykseen mahdu, ja on suurta kunnioitusta jättää vieraille asioille tilaa olla ja hengittää. Ajattelen, ettei yhteisymmärrys ole aina mahdollinen, mutta sopu on. Ja silloin kun tilanne on tämä, ei tilannetta tarvitse korjata sen enempää. Näin on hyvä. Vastakkaisia näkemyksiä on ilman varsinaista vastakkainasetteluakin. 

Toinen käsitys sovusta ja rauhasta perustuu pyrkimykseen luoda harmonia yleisen yhteisymmärryksen kautta. Pyritään löytämään yhteinen sävel ja luoda kommunikaatiota. Kaikki, keskenään vastakkaisetkin temperamentit ajatellaan muotoutuviksi ja soveltuviksi löytämään yhteinen keskinäinen pelin henki, jos vaan osallistujilta itseltään löytyy tarpeeksi tahtoa joustaa ja pyrkiä ymmärtämään. Tässä harmonian ideaalissa on myös ajatus siitä, että kaikenlaatuiset arvomaailmat ja idealismit voivat olla sovitettavissa toisiinsa, vaikka jo peruslähtökohta olisi perustavalta laadultaan täysin yhteensopimaton toisen kanssa ja kaikenlainen vertailu ja rinnastus siksi mahdotonta. Mahdotonta ainakin siinä määrin, että samalla vältyttäisiin myös perustavanlaatuisilta erehdyksiltä.

Näen molemmanlaisissa rauhan ja sovun ideaaleissa paljon hyvää, mutta myös paljon pulmia. Kykenemättä edes pohtimaan asiaa tässä vaiheessa vielä tämän enempää, voinen jättää vain kysymysen ilmoille, onko sopua ja harmoniaa lopulta saavutettavissa? Vai onko dynaaminen, aina keskeneräinen ja siksi jatkuvassa liikkeessä ja muutoksen tilassa myrskyävä - samalla silti omassa kaoottisuudessaan rauhallisesti kelluva, tietoinen ja tajuinen todellisuus, vain koko universaalin luonnon käsittämätöntä, paradoksaalisen harmonian ilmennystä jo itsessään?

Entä kommunikaatio, voiko se tapahtua millään kielellä tai onko se älyllisen ymmärryksen tasolla edes tavoitettavissa? Sen sijaan, tajuisen ymmärryksen tasolla itsekin uskon kaiken olevan tavoitettavissa. En vaan tiedä vielä miten.