Juttelimme kauan aikaa vakavina karuista aiheista. Vahnenemisesta ja siitä kuinka koko ajan aikuisempiin lukemiin tikittävästä ikämittaristamme huolimatta olemme edelleen kuin parikymppisiä koltiaisia. Ei lapsia tai perhettä, ei tietoa siitä miksit tulemme isoina. Takana jo paljon muistoja paremmista ja yksinkertaisemmista ajoista, mutta myös hukattuja mahdollisuuksia ja lunastamattomia lupauksia. Muistelimme jo taakse jääneitä kolmenkympin kriisejämme, ikään kuin niistäkin olisi jo iäisyys. Muistelimme parikymppisyyden ahdistusta, sen kärkästä ja jyrkkäreunaista idealismia. Muistelimme lapsuuden taikametsiä ja turvallisia kotikaupunkejamme menneinä hyvinä, yksinkertaisina aikoina. Taikametsiä, jotka ovat jo sittemmin lanattu maan tasalle ja muutettu dystooppisiksi betonilähiöiksi.
Viattomuuden ajat murenevat hiljalleen. Kun 14 vuotias koiramme aikoinaan siirtyi koirien taivaaseen, pysähdyin tiettävästi ensimmäistä kertaa sen tosiasian tajuamiseen, että asioiden ohikiitävyys ja pysymättömyys on hirvittävä asia. Olin 28-vuotias, ja puolet silloisesta elämästäni kuvioissa ollut karvanaama oli poissa. Karvanaama, joka oli nappisilmillään nähnyt minun kasvavan 14-vuotiaasta räkänokasta tapahtumarikkaiden ikävaiheiden läpi nuoreksi aikuiseksi. Koiramme saapui keskuuteemme suloisena ja ylienergisenä karvapallerona, ja lopulta lähti luotamme riutuneena luusäkkinä joka ei enää nähnyt mitään, kuullut mitään tai tunnistanut hajuani. Sen kuihtumisen katseleminen oli lohdutonta, murskaavaa.
Pari vuotta sen jälkeen rakas mummoni kuoli. Hänen kuolemaansa edelsi hidas hiipuminen, kun hänen kuntonsa hiljalleen heikkeni. Hän suri sitä häpeää, että joutui nöyrtymään sen tosiasian edessä, että olisi kotikorttelinsa ensimmäinen joka joutuu kulkemaan rollaattorilla. Rollaattoristakin hän lopulta siirtyi vuodelepoon, josta lopulta luojansa luokse Taivaan korkeuksiin. Mummoni kasvoilla säilyi kirkas hymy loppuun saakka. Lähisukulaiseni käyttivät paljon aikaa hössöttäen ja kysellen hänen voinnistaan, ikään kuin he hyvistä tarjoitusperistään huolimatta olisivat kuitenkin olleet enemmän huolissaan mummon olosta kuin kiinnostuneita hänestä. Muistan kuinka istuin hänen sängyn vierellään pitäen häntä kädestä. Juttelimme niitä näitä, vitsailimme, muistelimme menneitä mutta kuitenkin olimme paljon myös aivan hiljaa, vain toistemme seurassa. Tiesimme molemmat, että nämä olisivat lopulliset hyvästit. Haikeudesta huolimatta, lähtö oli luonnollinen eikä siinä mitään sen kummempaa. Hautajaisissa en enää edes itkenyt tai surrut, sillä ehdimme jättää oikeat ja lämpimät hyvästit jo hänen vielä eläessään viimeisiä viikkojaan.
Istuessamme eilen kolmistaan ystävieni kanssa Senaatintorin kirkonportailla, oli eräs tuttavapiirissämme vaikuttanut keskeinen merkkihenkilö ja suuresti pidetty ja hyvin tunnettu tekijämies Perttu Häkkinen kuollut yllättäen muutamaa päivää aiemmin. Meistä kolmesta ainoastaan yksi tunsi hänet henkilökohtaisesti, kun taas kaksi meistä ei häntä ehtinyt tapaamaan. Edeltävät arkipäivät olivat menneet hämmentyneissä ja surullisissa tunnelmissa. Omat ajatukseni olivat pyörineet koko viikon hyvin syvissä vesissä. Olin ajatellut paljon sitä, kuinka epäreiluna ennenaikainen kuolema pienelle ihmiselle näyttäytyy. Vihantäyteinen uskoni itsekkäisiin jumaliin palasi ja voimistui. Despoottisiin jumaliin, jotka repivät parhaat ja hienoimmat ihmisyksilöt luokseen ennen aikojaan, pois luotamme maallisen elämän parista muuttaen maailman samalla hieman tyhjemmäksi, tyhmemmäksi ja huonommaksi.
Tänään sain kuulla uutisia, että yksi nuoruusvuosieni hyvistä ystävistä oli viikko sitten lauantain ja sunnuntain välisenä yönä - siis samana yönä Pertun onnettomuuden kanssa - päättänyt elämänsä oman käden kautta. Muistan ystäväni iloisena, hymyilevänä ja valovoimaisena ihmisenä jota kaikki rakastivat. Sittemmin elämät veivät uusiin suuntiin, emmekä lopulta enää pitäneet yhteyttä. Sain kuulla nyt jälkikäteen hänen sairastuneen aikuisiällä syvään masennukseen ja ahdistukseen, joka lopulta johti traagisimpaan mahdolliseen loppuun. Nuoruuteni ystävää jäivät kaipaamaan vaimo ja kaksi lasta. Minulle hän oli reilu kymmenen vuotta sitten muun muassa naapuri, ystävä, ja festarireissuilla kanssarymyäjä. Joimme monesti viinaa aamuun asti, katsoimme usein roskaleffoja tuntikausien mittaisina maratoneina, hehkuttelimme Loveraftin kirjallisuutta ja kuuntelimme paljon Bolt Throweria. Hänellä oli luja moraali, järki päässä ja jalat maassa, minulla ei vielä tuolloin niinkään. Hän jaksoi olla aina ystävällinen ja hyväsydäminen, minun vielä esittäessä koviksempaa kuin todellisuudessa olin. Lopulta minä vaihdoin työn perässä kaupunkia, ja tulevat menneet vuodet toivat tullessaan tarinoita joissa en enää ole mukana - ja murheellisen päätöksen, jota minun on nyt vaikea käsittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti