lauantai 14. syyskuuta 2013

Ykseys, toiseus ja niiden välinen yhteys

Palailin hieman reilu viikko sitten elämäni tärkeimmältä lomamatkalta. Loma alkoi viikon mittaisella joogaretriitillä Italian maaseudulla, ainutlaatuisella ylätasangolla 600 metriä merenpinnan yläpuolella keskellä muuten niin jyrkän vuoristoista ja vinomaastoista Umbriaa. Retriitin jälkeen jäin vielä kuudeksi päiväksi Italiaan oleskelemaan aivan itsekseni, hääräillen Umbriassa ja Roomassa.

Sen sijaan, että kertaisin nyt retrospektiossa vain kuivakan kronologisen reportaasin matkani edesottamuksista, koen tärkeämmäksi nyt ensin kertoa teille tekemistäni havainnoista hieman suurpiirteisemmin. Kertoa jotain siitä, minkä luulen itsessäni muuttuneen tuon viikon aikana. Mutta älkää silti huoliko, matkastani on olemassa päiväkirjat, joten sen varsinaisemman reissuraportin kirjoittaminenkaan ei suinkaan ole mahdottomuus. Paljon tuli kuitenkin nähtyä, ja uutta sisältöä lineaariseen elämäntarinaani tarttui mukaan.

Sanomattakin selvää, että retriittiviikko oli kokonaisvaltaisesti hyvin erilaista kuin mikään mitä olin tähän asti koskaan kokenut. Etenkin nyt pari vuotta kestäneeseen hyvin kapeakaistaiseen elämääni verrattuna, tämä oli jotain räikeän toisenlaista. Mutta jotain toisenlaista jo todellakin myös kaipasin. Päivittäinen ohjelma koostui aamu-, ja iltameditaatiosta, ohjatusta joogaharjoituksesta ja ruokailuista. Iltapäivisin oli tavallisimmin vapaaohjelmaista omaa aikaa, joinain päivinä jotain yhteistä toimintaa.


Pitkästä aikaa porukassa

Minulle suurinta vaihtelua oli olla ihmisten ilmoilla ja "porukassa" näinkin täyspäiväisesti. En muista että olisin vuosikausiin ollut kokonaista viikkoa yhtäjaksoisesti keidenkään kanssa tekemisissä päivittäin. Kaveriporukassa olen toki jo muutaman reissun ehtinyt heittää, mutta niistäkin alkaa olla jo jokunen vuosi vierähtänyt. Tämänkertaisessa lomassa kaiken muun oheen aivan uutta oli se, että näistä ihmisistä en tuntenut ketään entuudestaan. Koko homma hoidettiin siis täysin puhtaalta pöydältä joten muuta vaihtoehtoa ei ollut, kuin ottaa kokemus vastaan avoimin mielin. Ja siihen olin myös varautunut ja niin asennoitunut. Ryhmä oli pieni. Vain kahdeksan henkilöä ohjaaja mukaanlukien. Ja vähemmän yllättäen, olin porukan ainut miespuolinen osanottaja. Tähänkin mahdollisuuteen olin toki varautunut, ja suurempi yllätys olisikin ollut jos remmissä olisi ollut edes yksi mies minun lisäksi.

Kuten osasin etukäteen arvaillakin, joutuisin pistämään itseäni likoon hyvin uudenlaisella tavalla tämän viikon aikana. Tämä olisi ainutlaatuinen tilaisuus tehdä tutkimusta niin itsestään, kuin kanssaihmisistäkin. Yhdessä vietetystä ajasta suuri osa meni vain katsellessa ja kuunnellessa ja tuota yht'äkkistä hälinää tarkastellessa. Yhteiset ruokailut sekä muut vapaamuotoiset tilanteet joihin kuitenkin koko ryhmä osallistui yhdellä kertaa, näyttäytyivätkin minulle välillä jopa niin kaoottisina etten kyennytkään yhtään mihinkään muuhun kuin observointiin. Mutta sekin oli hyvä. Näissä tilanteissa aistin myös minulle liiankin tuttua ulkopuolisuuden tunnetta, erillisyydestä joka oli jyrkässä kontrastissa ympärillä olevien ihmisten väliseen keskinäiseen yhteyteen. Mainittakoon, ettei tilanne ollut puitteistaankaan huolimatta ainutlaatuinen, sillä tätä samaa olen kokenut ryhmässäolosta aina. Ja siitähän minä olen jo kirjoitellutkin tässä blogissa myös ennen.

Alkuvaiheessa viikkoa ja koko touhuun totutellessa kiinnitin valitettavan paljon huomiota itseni ja muiden osallistujien keskinäisiin eroihin, sen sijaan että olisin edes yrittänyt nähdä meissä jotain yhteistä. Defaulttiasetukseni elämässä on kuitenkin paitsi tyytyä hylkiön rooliin, myös valita se pelkästä tottumuksesta. Mutta - ja tämä on tärkeä mutta -  olin myös päättänyt että tämän viikon aikana tarttuisin tähän asiaan tietoisesti. Osallistuisin yhdessäoloon, vaikkei se joka hetki mukavalta tuntuisikaan. Edes olemalla paikalla, vaikka sitten yhtään suutani avaamatta. Sekin olisi tärkeää harjoitusta itselleni, joka on aina vaistomaisesti mieluummin poistunut paikalta kuin altistunut. Olen aina pitänyt ihannetilanteena sitä, että voisin olla missä vain milloin vain. Riippumatta ympäristöstäni, ja muodostamatta siihen minkäänlaisia tarpeettomia ja vain omasta inhimillisestä vajaavaisuudestani johtuvia sidoksia. Sillä sitä olisi olla aidosti riippumaton ja vapaa. Tätä pientä askelta otinkin viikon mittaan usean kerran; aina kun tunsin pakonomaista tarvetta vetäytyä omaan huoneeseni yksikseni, meninkin sen sijaan olemaan hiljaa muiden seuraan. Ja kertaakaan en katunut!


Itsekuri ja itsearmo

Jossain vaiheessa joogaharjoitteitani aloin keskittyä itsekurin parantamiseen, tavoitteena mahdollisimman täydellinen kehon ja mielen hallinta. Valitettavasti tein hyvin varhain sen erheen, että olin liian ankara itseäni kohtaan. Ja tämän seurauksena minusta tuli jopa entistäkin ahdasmielisempi ja jyrkempi myös ulkomaailmaa kohtaan. En tiedä sanoisinko sitä kuitenkaan mustavalkoisuudeksi, sillä muistan kuitenkin kuinka näkökenttäni kaikesta huolimatta myös laajeni sekä vanhojen mustan, valkean ja väliin jäävien harmaan sävyjen lisäksi aloin hiljalleen nähdä myös muita värejä. Voisin ajatella, että aloin hiljalleen sallia ja ymmärtää ulkomaailman epätäydellisyyttä, mutten (ainakaan vielä) omia erehdyksiäni ja niiden seurauksia. Itseäni en osannut edelleenkään hyväksyä sellaisena kuin olin.

Itsekurin lisäksi olen alkanut tehdä pieniä oivalluksia vastapainottavasta itsearmosta, joka on jopa niin vieras asia etten edes tiedä onko se edes mikään oikea sana. Jos itsekuri tarkoittaisi omien rajojensa rikkomista sekä hallintaa, olisi tämä itsearmo sen lempeä vastakappale joka täydentäisi kokonaisuutta. Sen avulla voisin tiedostaa ja tunnistaa tämänhetkiset rajani, hyväksyä ne ja nähdä ne voimavarana. Ja onhan minulla jo kokemusta siitä, kuinka käy kun antaa egon piiskata kehoa ja mieltä. Ja koska itsekurilliset vaatimukset ovat lähtöisin omasta mielestä, ovat armollisuuden oivallukset tapahtuneet sen sijaan muiden ihmisten ansiosta. Vasta kun joku sen minusta näki ja minulle sanoi ääneen että kykenen kyllä halutessani kurittamaan itseäni, mutta opettelisit nyt hyvä mies myös hyväksymään itsesi sellaisena kuin olet - aloin edes mietiskellä koko kysymystä. Välillä asiat täytyy kääntää päälaelleen voidakseen ymmärtää ne.

Jokin aika sitten vöyhötin, kuinka pääsin astangajoogan sarjassani monta kuukautta kestäneen äheltämisen jälkeen vihdoin hetkeksi valmiiseen Marichyasana D:hen. Nyt voin valitettavasti vain kertoa, että tuon pakkovääntämisen seurauksena en pystynyt kunnolla kävelemään moneen viikkoon. Se oli liikaa, ja etenkin kun niin suureen ääneen asiaa ilakoin sekä täällä blogissani että Facebookinkin puolella, olin hävetä silmät päästäni samalla kuin toivuin pikkuhiljaa vaurioistani. Mutta nyt pölyn laskeuduttua tunnen itseni hieman viisaammaksi. Nyt viimeistään tiedän että on parempi edetä hitaasti ja pienin askelin. Ja ennen kaikkea, suhtaudun tähän opettavaisena kokemuksena siitä sen kummemmin lannistumatta.

Lomani aikana hidastin tietoisesti tahtia sekä tarkkailin entistäkin herkemmin sitä mitä hetkessä tapahtui. Asanaa tehdessäni en yrittänyt puskea, vaan jätin siihen kohtaa missä esim. raajojen tärinä tavallisesti alkaisi. Tein vertailua lempeän tarkkaavaisuuden ja entisen väkisin pusertamisen välillä. Millaisia tunteita näissä tilanteissa ilmenee? Ensimmäinen havaintoni oli, että sen sijaan että pusertaisin pidemmälle ja näyttäisin muille jotain, pystyinkin tarkkailemaan tilannetta kuin kärpäsenä katosta. Asentoni ei ehkä näyttänyt järin vaikuttavalta, mutta ainakaan en vapissut ja huojunut. Sen sijaan silmäni olivat rennot ja jopa hymyilin itsekseni. Ja tämä olisi sellainen vaikutelma, millaisen haluaisin itsestäni antaa uloskin päin. Tilanteessa kuin tilanteessa. Eikä mikään takakireä hampaanpurija. Ja ennen kaikkea, vitut siitä miltä toimintani ehkä näyttää.

En muuten ole vielä maininnut, kuinka minusta on hassua että tietyt kehon osat ja eri asennot aivan kuin säilöisivät itseensä juuri tiettyjä tunnetiloja. Esimerkiksi käsitasapainoillessa ja erilaisissa käsillä-, tai päälläseisonnoissa uhkun intoa ja tunnen suurta riemua, siinä missä taas reisivenytykset ja lantionavaukset puskevat pintaan silkan vitutuksen kaikissa monenkirjavissa muodoissaan. Erilaiset eteentaivutukset seesteyttää ja rauhottaa, kun taas yhdellä jalalla tasapainoilut ja erilaiset taaksetaivutukset vievät kohtaamaan omituista pelkoa ja arvellusta, pakottaen samalla keskittymään.

Retriitin aikana opin myös uudenlaisen rutiinin päivittäisestä asanaharjoituksesta ja säännöllisestä aamu- ja iltameditoinnista. Tämä opeteltu tapa muuttui käden käänteessä tarpeeksi, ja olenkin jatkanut tätä myös retriitin jälkeen. Sekä loppuloman ajan, että arjen pyörähtäessä jälleen rullaamaan. Päivittäinen omistautuminen tuo rutkasti jonkinlaista sanatonta viisautta ja rikkautta elämään, olkoonkin sitten vain jotain hyvinkin vaatimatonta. Juuri nyt tuntuu, että päivästä jää muuten puuttumaan jotain. Siinä missä ennen treenasin pari-kolme kertaa viikossa hampaat irvessä, voisinkin vastaisuudessa kokeilla päivittäistä harjoitusta, mutta armollisesti ja juuri sen päivän ehdoilla eikä yhtään enempää.


Ykseys ja Toiseus

Viikko sisälsi siis paljon matkaa ykseyden ja toiseuden välillä, päästä päähän ja kaikkea siltä väliltä. Välillä olin kuplassani, sieltä ulos katsellen ja ymmälläni siitä mitä ympärilläni tapahtui. Ja on varmasti ihan terveen miehen merkki hetkittäin kokea seitsemän naisen seurassa tuntevansa, kuin katselisi erikoispitkää ja mainoskatkotonta Sinkkuelämää -jaksoa. Haikailin mahdollisuutta, että voisin kääntää kanavan edes hetkeksi Neloselle jolta tulisi Sopranos samaan aikaan. Jonain päivänä ollessani uuvuksissa alituiseen ihmisseuraan, lähdin pitkähkölle kävelylle yksikseni retriittikeskuksen lähimaastoon. Kävin ikään kuin keskustelua itseni kanssa, tuulettamassa tunteitani, ja erotellen asioita toisestaan. Ja kun hommat siitä ruotiutuivat, olinkin jo uutta puhtia täynnä ja valmiina palaamaan yhteisaskareisiin. Uupumus ja ärsytys olivat kuitenkin vain minussa tapahtuvia juttuja, joille täytyi sallia tarvittava aikansa ja tilansa. Ohimeneviä olotiloja.

Välillä taas yhteydet pelasi oikein mainiosti.  Keskustelut olivat hetkittäin jopa hyvinkin inspiroivia ja jokainen toi omalla osallistumisellaan mukaan jotain ainutlaatuista. Eri suunnista yhteen paikkaan kokoontuneet elämäntarinat antoivat paljon toisilleen, ja se toi ajattelemisen aihetta. Kannoin rohkeasti korteni kekoon, vaikka arkailinkin. Muistuttaen itseäni ajatuksesta "mitä muka sillä menettäisin?". Olin välillä puheenvuorossa, välillä kuuntelin muita ja minua kuunneltiin. Ja en voi missään nimessä suostua väheksymään sitä vaikutusta, mikä ryhmämeditoinnilla ja joogaharjoituksella on niin omaan itseen kuin porukkahenkeenkin. Puhutaan paljon ryhmäenergiasta, ja tämän myötä kehtaisin ehdottomasti väittää sen vissiksi tosiasiaksi. Tajusin vasta paikan päällä että juuri tästä syystähän minä olin retriitille lähtenytkin. Kehittämään kykyäni kohdata ympärillä oleva ulkomaailma. Antaa sille jotain, ja vastaanottaa sieltä ilman että se olisi minulta itseltäni mitenkään pois. Mieluummin ajattelen, että tämänkaltaiset oman elämänsä karsinasta hetkeksi poistumiset ravitsevat myös sen sisäpuolta.

Retriitin jälkeen minulla olikin vielä muutaman päivän ajan mainio tilaisuus sulatella Italian maisemissa kaikkea sitä, mitä olin viikon aikana oppinut, kokenut ja kohdannut. Huomasin heti kuinka paitsi nautin yksinäisyydestä ja hiljaisuudesta, ikävöin kuitenkin myös seuraa. Olin huomaamattani jo ehtinyt tottua siihen, että ympärillä on seuraa koko ajan ja kaipasin sitä. Jo retriitin aikana kirjoitin melko paljon, mutta vasta omaan rauhaan päästyäni alkoi kynä toden teolla sauhuta. Ajatuksia tulvi mieleen kuin purkaantuneen padon läpi, enkä halunnut jättää kirjaamatta niitä myös muistiin. Etenkään, kun minulle oli siunaantunut ruhtinaallisesti aikaa pelkälle mietiskelylle ja kirjoittelulle. Vielä en ole lukenut matkapäiväkirjaani läpi, mutta kun sen teen ja mikäli nyt sieltä tulee vastaan jotain erityistä, tulen siitä jotain varmasti kertomaan täälläkin. Vaikka viimeistään sitten sen varsinaisen lomareportaasin oheen, sikäli mikäli nyt sellaisen vielä joskus rustaan.

Vertauskuvallisesti voisin mieltää itseni helmeksi jonka läpi on pujotettu pitkä nauha. Tuon nauha yhdesssä päässä olisi Ykseys ja toisessa Toiseus. Tuota väliä minä sitten seilaan ees taas, välillä ollen yhtä ympäröivän maailman kanssa, välillä siitä erkaantuen. Kuitenkin tuossa narussa on vielä solmuja pitkin matkaa, mutta haluaisin vielä joskus kyetä esteettä liukumaan tuota nauhaa pitkin vapaasti asettuen sen varrella juuri sinne minne valitsen. Ajatusta pidemmälle vietynä, ei tuossa narussa välttämättä olisi edes kahta eri päätä, vaan nekin olisivat joko yhteenliitetyt, tai sitten jana olisi ääretön sekä Yhteen että Toisaalle. Käsityskykyni reunoja hieman raapien, voisin jopa yrittää pohtia tarvitsenko välttämättä edes minääni juuri mihinkään vai voisiko minä-rajoittuneisuus ehkä jopa estää minua pääsemästä sinne mitä todella tahtoisin tavoittaa? Tarvitseeko minästään pitää kynsin hampain kiinni, vai voisinko vain sallia itseni lipua kohti jonkinlaista universaalia Ykseyttä? Onko minä jonkinlainen - sen aina niin tärkeänä pitämäni - individualismin perusedellytys?

Think outside the box, ja silleen...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti