Noin viikko sitten, kauniina ja aurinkoisena kesäpäivänä jossain päin Espoota tapahtui jännittäviä.
Olin kävelemässä paljasjalkaisin ystäväni luota kohti bussipysäkkiä, jolta jatkaisin matkaani kohti kotia. Jalkapohjiani arasti, joten jouduin kävelemään hyvin varovasti. Sipsutellen. Jokaisen liikkeeni oli oltava hallittu ja tiedostettu.
No, heti alkumatkastani kohtasin jonkun random-öykkärin. Kutsun öykkäreiksi luonnollisesti ihmisiä, jotka hyppivät sivullisten silmille. Häiriköivät. Tavallisimmin juovuksissa, eikä tämänkertainenkaan vaeltaja tehnyt asiaan poikkeusta.
Öykkärillä oli suussaan sytyttämätön savuke ja hän hoiperteli kohti minua jo hyvän matkan päästä minulta huutamalla kysyen "onks sulla tulta!". Pudistin päätäni, koska minulla toden totta ei ollut sytkäriä, tulitikkuja, tuluksia, suurennuslasia tai muutakaan tulentekovälinettä mukanani. Kohdatessamme Öykkäri tunki keskelle eteeni aikomalleni kävelyreitille, tukkien menotieni vaappuvalla ja halvalle oluelle lemuavalla olemuksellaan, kysyen uudestaan saman kysymyksen. Ei ole myöskään tavatonta alkoholipossession vallassa rimpuilevalle riivatulle, että vastaus ei mene heti perille.
Pudistin siis uudelleen päätäni, lisäksi vastasin sanallisesti "ei". Öykkäri tunki naamansa lähes minun naamaani vasten ja uusi jälleen kysymyksensä sylki kasvoilleni roiskuen. Minä vastasin jälleen, tällä kertaa entistäkin selkeämmin ja vieläkin kuuluvammalla äänellä "Ei", ja täsmensin vielä "En tupakoi, joten minulla ei ole tulta. En tarvitse sytkäriä mukanani". Kuuluvalla, mutta epävarmalla äänellä.
Keskeytän kuitenkin tarinankulun tässä kohtaa, sillä tapahtumasarjassa oli tällä kertaa jotain hieman tavallisesta poikkeavaa.
Tällaisia tilanteita olen toki kohdannut elämäni aikana useita, kuten varmasti kuka tahansa joka on koskaan ihmisväelle altistunut. Joskus yön humussa, toisinaan keskellä päivää. Kuten siis tälläkin kertaa. Toisinaan tilanteissa syntyy sanallista sähinää, käsirysyä tai meno äityy muuten vaan uhkaavaksi. Mutta varsinaisiin väkivaltaisuuksiin asti kohtaamani tilanteet ovat kärjistyneet kuitenkin jopa kiitettävän harvoin.
Ulkoista ja sisäistä konfliktia
Olen huono toimimaan tällaisissa tilanteissa. Uhkaavien tai väkivaltaisuuksia enteilevien tilanteiden kohtaaminen on minulle joka kerta sellainen, kuin olisin vastaavassa tilanteessa ensimmäistä kertaa. Tilanteiden jälkeen yleensä toivoisin että olisin toiminut jollain tapaa toisin. Yleensä kuitenkin että olisin ollut tilanteessa jotenkin toisin. Sillä joka kerta yllättyneisyys, lievä pakokauhu, lamaannus ja pelko sekoittavat ajatukseni täysin, enkä kykene ohjailemaan tilannetta tahtoni mukaiseksi. Olisin toivonut olevani sanavalmiimpi, yhden askeleen edellä vastustajaani, nopeampi reagoimaan. Henkisessä yliotteessa. Mutta ei...
En ole väkivaltainen ihminen. En pidä aggressiivisesta käytöksestä. En pysty kuvittelemaan itseäni tilanteessa, että hyppisin sivullisten silmille riitaa haastaen enkä siis myöskään kykene hyväksymään tuollaista toimintaa muilta. En itseeni kohdistuvaa, enkä keneenkään. Sivulliset ihmiset eivät ole minusta koskaan niin mielenkiintoisia, jotta heidän asioihinsa kiinnostaisi pätkääkään sekaantua. Millään lailla.
Päinvastoin, pidän ihmismassaa epämiellyttävänä roskana. Sellaisena, jonka kanssa en haluaisi olla missään tekemisissä. Mutta koska elän maailmassa joka toimii juuri niin kuin se toimii, joudun tekemään sen myönnytyksen että olen ihmismassan kanssa tekemisissä niin vähän kuin suinkin mahdollista. Aina.
Mutta ei, en ole myöskään puhdas pulmunen mitä tulee öykkäröintiin, enkä varmasti ole aina ajatellut näin mitä nyt kirjoitan. Kasvuvaiheisiini mahtuu myös turhaa pullikointia ja riidankylvämistä, ja juuri noiden nuoruuteni kokemusten ansiosta tiedänkin asian turhuuden. Ei, minulla ei ole syytä haastaa riitaa. Minua ei kiinnosta sellainen. Haluan käyttää rajalliset voimavarani muuhun.
Olin jo nuorena pullikoidessani myös sen verran pelkuri, että onnistuin keplottelemaan itseni kuin koira veräjästä silloin, kun olin jotakuta turpaan vetänyt. Minulla ei ole (vielä) kertaakaan ollut mustaa silmää tai vakavampia ruhjeita, vaikka totisesti olisin sellaiset varmasti ansainnut. Naarmuitta selviäminen itse aiheuttamissani nujakoinneissa sen sijaan jätti jäljet jonnekin paljon syvemmälle. Ne jättivät häpeän ja syyllisyyden. Huonon omatunnon. Aihe, josta olen kirjoitellut ennenkin...
Mutta sitten taas jos tasavertaisuutta ajatellaan, tilit ovat kuitenkin karmisesti hyväksyttävissä lukemissa, sillä koko elämäni aikana olen ottanut pataan paljon useammin kuin antanut. Ja sellaisena uskoisin tämän suhdanteen pysyvän lopun ikäni. Ja myös haluan asian olevan niin.
Ja koska olen luonteeltani ujo eikä vahva itseluottamus sisälly varsinaisesti hyveisiini, päädyn toistuvasti ja lähes joka kerta ikään kuin refleksinomaisesti nöyristelemään öykkäreiden edessä. Mairitellen hyväksyntää. Aivan kuin osoittaisin heitä kohtaan refleksinomaisesti jonkinlaista alistuvaa kunnioitusta, sellaista jollaista he eivät missään nimessä olisi ansainneet.
Totuus on että jo ennen tilanteen tapahtumista, eli vielä siinä vaiheessa kun uhkaava tilanne on vasta kehkeytymässä mutta kuitenkin jo aistittavissa, en osaa tuntea mitään muuta kuin syvää inhoa, pyhää vihaa ja kuvotusta lähestyvää öykkäriä kohtaan. Tuntien totaalista ja vilpitöntä halua tuollaisen ihmissaastan tulevan tuhotuksi maankamaralta. Mikään kidutus ja kuolintapa ei olisi heidänkaltaisilleen maanvaivoille liian hidas ja tuskallinen! Ja heidän silvotut jäänteensä saisivat tulla ripustelluiksi julkisille paikoille paitsi varoittamaan kaikkia siitä kohtalosta minkä jokainen öykkäröijä ansaitsisi, myös silkaksi pilkaksi ja häväistykseksi heidän muistolleen.
On siis selvää että tunteeni, järkeni, ajatukseni ja toimintani ovat ristiriidassa. Sekä näiden tilanteiden vallitessa, sekä niiden jälkeen. Sekä myös vastaavia selkkauksia muuna aikana ajatellessani, yrittäen ennalta suunnitella kuinka toimisin kun jokin uhka osuisi seuraavan kerran kohdalleni. Nämä tilanteet eivät koskaan mene tyylipuhtaasti. Joka kerta jään toivomaan, että olisin joko välttynyt koko tilanteelta tai edes osannut toimia toisin.
En ideaalitasolla pidä nujakointiin mukaanlähtemistä tai siitä provosoitumista kovin jalona, silloinkaan kun se olisi järkiperustein täysin kohtuullista. Tämä ei liity pelkästään kahnaustilanteisiin, vaan paljon isompaan mittakaavaan. Tasavertainen kostomentaliteetti, silmä silmästä, on äkikseltään looginen ja johdonmukainen ajattelumalli, mutta pidemmälle pohdiskeltuna on käsissämme paljon enemmän pulmallisia kysymyksiä kuin selkeitä vastauksia.
Olen pitkässä juoksussa alkanut ajatella asioita vähemmän itseni kautta, katsellen asioita mahdollisimman kaukaa ja tarkastellen kokonaisuutta. Ajatukseni, tunteeni ja kokemukseni näyttäytyvät siinä isossa kuvassa koko ajan sitä pienempinä ja vähäpätöisempinä mitä suuremmaksi maisema laajenee. Olen päivä päivältä vakuuttuneempi siitä, että "minut" (mitä se sitten ikinä onkaan...) on vain istutettu tarkkailemaan tätä maailmaa ja tätä elämää, ei olemaan osa sitä. Eläen maailmassa ja ollen sen lainalaisuuksien orja siinä missä mikä tahansa muukin eläväinen ja kuihtuvainen olio, mutta saamatta tästä maailmasta yhtään mitään, sekä myös antamatta sille mitään. Maailmassa ei ole mitään, minkä tunnistaisin tehtäväkseni. Minä vain kellun ja ajelehdin, ees taas.
Kaikki kokemukseni sekä kaikessa kirjavassa rikkaudessaan, kuin myös kurjassa köyhyydessään ovat vain asioita jotka tapahtuvat - ilman tarkoitusta tai jälkeä jättävää syytä. Ja siksikin, on hyvin helppo olla takertumatta tämän maailman tarjoamiin - joskus miellyttävinä, toisinaan epämiellyttävinä kokemuksina ilmeneviin asioihin. Mitä vähemmän haluan elämältä mitään, mitä vähemmän odotan siltä mitään, sitä levollisemmaksi olemiseni käy tässä hahmossa asustellessa, johon "minut" (mitä se sitten onkaan...) on asetettu asumaan. Kaikki mitä koen, on hetken päästä jo ohimennyttä ja sitä mikä on edessäni, ei ole vielä olemassa.
Joten onko minun oma tehtäväni ottaa silmä häneltä joka ensin vei omani? Eihän minunkaan silmäni ollut minun omani, ja vaikka olisikin ollut, niin se olisi vain elinikäisessä lainassa ja lopullisesti vain omassa käytössäni, mutta itse en sitä ole alunperin omakseni poiminut, enkä tule pitämään sitä mukanani kun täältä lähden. Joten jos minua lyödään turpaan, onko se minun tehtäväni palauttaa tuo sama isku lyöjän omiin kasvoihin? Olenko yht'äkkiä velvoitettu johonkin, mitä en alunperinkään tahtonut?
Koston ongelma ja siitä irrottautuminen
Olen taipuvainen ajattelemaan karmisesti. Eli jos takerrun siihen vääryyteen mikä kohdalleni sattuu, eli siis kostan - tai vielä pahempaa, öykkäröin - tulee se minulle varmasti joskus takaisin. Missä muodossa, kuka toimii välittäjänä tai mikä on palautustoimituksen ajankohta, sitä en tiedä. Eikä tuo tieto minulle edes kuulu.
Koston kierre on tuttu ilmiö varmasti jokaiselle. Vääryys ei mitätöidy kostamalla, joten teknisesti tasavertaisenkin kostotoimenpiteen jälkeen vääryyden summa on lopulta aina tuplat alkuperäisestä. Seuraava isku on kokonaan uusi isku, eikä siis suinkaan se sama isku joka jo aiemmin annettiin, palautumassa alkuperäiselle lähettäjälleen.
Jos nuhteetonta kohtaan tehdään väärin, säilyy hänen nuhteettomuutensa ainoastaan silloin kun hän irtisanoutuu koko tilanteesta eikä suostu olemaan sen kanssa missään tekemisissä. Haaskaamatta ajatustakaan koko asialle, saati sitten toimintaansa.
Palatakseni alkuperäiseen tarinaani, mikä sitten sillä kertaa meni toisin kuin ennen?
Liekö hassua sattumaa vai mitä sitten ikinä, niin paljasjalkaisuuteni pisti minut tavallista valppaammaksi. Tuntui kun olisin voinut käydä nanosekunnissa sellaisen määrän ajatustyötä, mihin tavallisesti joudun käyttämään vähintään minuutteja.
Kengät jalassa ollessani olisin voinut reagoida ripeämmin, ja liikkumaan ketterämmin. Olisin siis "parhaassa" tapauksessa voinut voittaa teoriassa mahdollisen nujakoinnin täystyrmäyksellä. Vastustajani oli kanssani samaa kokoluokkaa, muttei vaikuttanut fyysisesti vahvemmalta tai parempikuntoiselta. Lisäksi hän oli juovuksissa, ja minä täysin selvin päin ja skarppina. Periaatteessa valmiina kahakoimaan salamannopein liikkein.
Mutta... Minulla ei ollut kenkiä. Olin kömpelö. Jokainen liikkeeni täytyi tehdä hitaasti ja tiedostaen. Jokaisessa askeleessa täytyi olla ajatus mukana. Ennen jokaista askeltani jouduin tunnustelemaan kivistä ja kovaa asfalttia jalkani alla, arvioiden kannattaako sille laskea koko painoaan. Joten se siitä salamannopeasta liikehdinnästä, nyt olisi pärjättävä muilla avuin. Anturani olivat herkät. Sekä jalkapohjieni tuntopisteet, että ne kuvitteelliset mentaalituntosarvet jotka arvioivat ilmassa leijailevia mahdollisesti sisäistä harmoniaani sekoittavia signaaleja.
Vanhasta muistista kaivelin aiemmat kokemukseni vastaavista tilanteista. Hämmmennys, pelko, naurunalaiseksi tuleminen, nöyristely, arkajalkailu (pun intended), koko se sekavien tunteiden kirjo joka oli jo pulpahtamaisillaan pintaan. Yrittäen vetää minut mukanaan ja takerruttaa tilanteeseen joka oli käsillä. Vieden mieleni jo ennalta siihen häpeään, mikä koittaisi tilanteen jälkeen kun kaikki olisi jo ohi ja olisi jo liian myöhäistä "toimia niin kuin pitäisi".
Olin siis ehtinyt tiedottaa tulta pummaavalle Öykkärille, etten kanna sytkäriä mukanani koska en sellaista tarvitse. Tässä kohtaa tuli tarpeellinen n. kahden sekunnin tauko, jonka aikana ehdin prosessoida paljasjalkaisuudestani johtuvaa kömpelöyttä sekä sisälläni myllertävän sekopäätunteiden ongelmat ja kartoittaa niiden kaivamat sudenkuopat.
Pääsin kartalle. Seuraavaksi saisin ehkä turpaani, ehkä en. Mutta niin tai näin, se olisi vain asia joka tapahtuu. Ei muuta.
Öykkäri tässä kohtaa siis piti selkeästi jonkinlaisen mietintätauon juopuneessa mielessään. Katsoi minua päästä varpaisiin, ihmetteli halveksuva ilme kasvoillaan ulkomuotoani kokovartaloskannauksen verran ja sanoi jotain tyyliin "Mitä vittua?". Minua hymyilytti. Kivet pistelivät jalkapohjissa, joten hidastin kaikkia liikkeitäni niin paljon kun suinkin oli mahdollista. Vain hidastettua tapahtumaa voi havannoida.
Öykkäri kimpaantui läimäisi minua vetelästi poskelle, jonka jälkeen minä puolestani taputin häntä hymyillen olalle ja sanoin. "Valitan, mutta en voi auttaa. Toivottavasti löydät jonkun, jolta voit lainata sytkäriä", siirsin yhdellä pienellä kehoituksen käsieleellä Öykkärin pois tieltäni ja jatkoin matkaa.
Kerrankin tyytyväisenä siitä, että homma meni oikeastaan juuri niin kuin pitikin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti