Jälleen kerran olisi aika päivittää kuulumisia astangajoogan parista, onhan edellisestä etapista jo yli vuosi, jolloin henki pihisten sain murjottua itseni Marichyasana D:hen.
Vuoteen on mahtunut toki paljon uusia outoja elämyksiä pidemmälle edetessä ja uusia liikkeitä omaksuessa, mm. ensimmäinen kerta Supta Kurmasana oli ehdottomasti omituisin paikka missä olin koskaan käynyt.
Myös kehon vahvistuminen sekä sen myötä jo tuttuihin asanoihin syvemmälle tai pidemmäksi aikaa pääseminen on rikastuttanut harjoitusta, hidastanut sitä ja perspektiivi sitä myötä siirtynyt harjoituksen meditatiivisempaan ja henkisempään puoleen. Harjoituksesta, välillä astangasarjasta ja toisinaan jostain muunlaisesta, on tullut vaivihkaa osa päivittäisiä rutiinejani ja vaikken missään nimessä joka päivä sata lasissa ja täysillä vedäkään, tulee ainakin vinyasan oheen katalasti ujuttautuvia punnerruksia viikossa varmasti muutaman kymmentä enemmän kuin vielä jokin aika sitten. Ja sen vaikutukset huomaa omassa vireystilassa sekä tavassa suhtautua omaan elämäänsä, sekä harjoitukseensa. Päivittäisessä harjoituksessa mainiointa on se, että joudun tänään pitämään huolen siitä, että pystyn palaamaan maton päälle huomennakin. Toisin sanoen, siinä missä vielä jokin tovi sitten treenailin pari-kolme kertaa viikossa täysillä, puristaen itsestäni viimeisetkin mehut pihalle niin etten varmasti seuraavana päivänä kykenisi tekemään juuri mitään fyysistä, nykyään mieluummin menen täpärästi mukavuusrajojen tuon puolen tuntumaan, viivyn siellä hetken tutkailemassa sielunmaisemaani, ja sitten palaan takaisin normaalitilaan. Softimmin, mutta useammin. Toimii!
Voisin sanoa oivaltaneeni, tai pikemminkin löytäneeni konkreettisia avaimia sille, kuinka harjoitus palvelisi harjoittajan elämää, eikä päinvastoin.
Hitaus ja liikkeestä toiseen siirtymisen makustelu on tullut itselleni varsin nautinnolliseksi. Siinä missä vielä joskus pyrähdin/rysähdin asanasta toiseen, niin että mieli oli koko ajan askeleen pidemmällä kehosta, olen tietoisesti vahvistanut itsehillintääni pysähtymällä, hidastamalla ja ottamalla kerran uusiksi sen, mikä tuntuu ehkä epämukavalta mutta on silti hyväksi. Näin liikkeiden väliin jääneet aukot ovat pikkuhiljaa alkaneet täyttyä uudella ravinnolla, jollaista kutsuisin ehtymättömäksi luonnonvaraksi. Hidastaessahan parasta on kun lihakset vapisevat ja huutavat hoosiannaa, mutta mieli samalla pysähtyy toteamaan että meneillään oleva asia on juuri se mitä juuri nyt pitääkin tapahtua.
Hengityksen syventäminen, hidastaminen ja pidentäminen. Sama juttu. Hätäillessä hengitys helposti unohtuu ja taantuu pintapuoliseksi läähätykseksi, mutta pysähtyminen asanaan niin pitkäksi aikaa kun saa hengityksestään taas kiinni, hidastaa sitä, ehkä pidättää jokaisen sisään- ja uloshengityksen välillä, fiilistelee jokaisen vaiheen perinpohjaisesti. Keuhkoissa on kuitenkin melkoisen monta litraa enemmän lääniä kuin huomaamattaan puuskuttaessa käyttää. Tähän keskittymiseen on syytä siis toistuvasti palata. Yksi hyvä konsti on keventää liikkeitä, mutta hidastaa ja ajallisesti pidentää oman harjoituksen kestoa.
No, tämä päivämäärä sen sijaan jää ihmiskunnan historiaan ehkä vain kärpäsen haukotuksena, mutta merkittävänä ja mieluisana saavutuksena (olen alkanut tosin kysenalaistaa tämän sanan käyttöä tässä yhteydessä...) omalla polullani astangan parissa.
Tänään pyyhälsin ensimmäistä kertaa koskaan ykkössarjan läpi ns. kannesta kanteen. Tämä oli itselleni juuri tänään pienoinen yllätys, sillä juuri keskellä tätä kyseistä arkiviikkoa ja juuri tänään, en ole mielestäni ollut parhaimmillani. Olen ollut väsynyt, lyhytpinnainen ja hieman poissaoleva. Mysoreharjoitukseeni tämä apatia ei kuitenkaan näköjään yltänyt, vaan alkuvinyasan jälkeen homma rullasi tuttuun tapaan mukavasti eteenpäinsoljuvalla tenholla.
Uusia liikkeitä on tullut harjoitukseen mukaan melkoisella rytinällä, sillä vasta parilla edellisellä kertaa olin lisännyt sarjaani liikeet Gardha Pindasanasta Upavista Konasanoihin, joita edelleen luonnollisesti vasta opettelen ja yritän sisäistää. Mutta koska virtaa riitti, niin nyin rakasta vakkariohjaajaani hihasta (tai lahkeesta, koska olin itse lattiatasossa) opastamaan minut aivan ykkössarjan loppuun asti. Sillä sipuli siis, ja aika jatkaa sen sipulin kuorimista, opetella ensinnäkin liikkeiden järjestys ja upottaa ne selkärankaan ja toki myös viihtymään niissä ja hidastamaan jälleen kerran hengitystä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti