Mies, joka tapasi Andyn

Tällä kertaa jaan ajatuksiani asioista, joista puheenvuorojen avaaminen saattaa tietyissä kahvipöytäkeskusteluissa alkaa osaltani hieman hermostuneella nielaisulla ja voi, seurasta riippuen, vaatia minulta tavallista huolellisemmin valikoituja sanavalintoja ja tarkempia perusteluja.. Ja kuitenkin useimmiten, vastakkaista sanaa tulee pian sellaisella sarjatulella että jään turhautuneena päällehuutelun ja yleisen illistelyn jalkoihin. Eikä siinä, ymmärrän kyllä miksi. Mutta en voi rehellisyyden nimissä myöskään taittua perumaan sanojani, koska sentään yritän nostaa kissaa pöydälle. Puhun nyt ns. uskonasioista ja henkisyydestä, mutta itse silkkaa vittumaisuuttani jätän asian mieluummin laimentamatta ja puhun yksinkertaisesti uskonnollisuudesta. En siis varsinaisesti uskonnosta tai uskonnoista enkä varsinkaan organisaatiomuotoisista sellaisista, vaan uskonnollisuudesta. Muutama tarina elämäni varrelta avannee asiaa paremmin kuin nuivasti nojatuolista joristu kuivakka teoreettinen selostus, jollaista lausuessaan puhujakin haukottelee ja kuunnellessa kuulijat nukahtavat yksi kerrallaan.

Arpaonnea, valinnanvapautta ja vastuunkantoa

Ensin voisi kerrata tietyt perusrealiteetit mistä lähdetään. Jokin kosmokraattori on viskannut minut syntymään mieheksi Suomessa vuonna 1982. Ja ihmisbiljoonien joukosta voisin heti todeta että paskempikin mäihä olisi voinut käydä mitä tulee elämän tarkoituksen etsiskelyn tehtävään suotuja puitteita. Keskimäärin täällä asunnot ovat kunnossa ja lämpimiä, ruokaa on riittävästi ja yöt saa nukkua vaaroilta turvassa. Tämä tarkoittaa että elämän peruspilarit ovat olleet rakennellut tässä kyseisessä kolkassa kuntoon niin, ettei niiden eteen tarvitse erityisemmin tsemppailla. Se ei ole itsestäänselvyys, mutta illusorisesti sellaiseksi sen kokemuspohjaltani pitkälti koen, koska muunlaisista lähtökohdista ponnistelusta en mitään tiedä. Jos vaihtoehtoisesti kuviteltaisiin että olisin syntynyt esimerkiksi keskelle siperiaa pakkasyönä, ojan pohjalla, rutiköyhän äidin raiskauksessa siitettynä ei-toivottuna lapsukaisena, olisi kokemukseni elämästä varmasti hyvin erilainen. Tuolloin ei nykyiset elämänpuitteeni vältämättä olisi lainkaan suotuisat tällaisen humpuukiblogin kirjoitteluun tai elämän ja olemassaolon tarkoituksen päivittäiseen ja perusteelliseen funtsailuun. Molemmassa tapauksessa olisin kuitenkin heitetty myös yhtäläisten samojen perustavanlaatuisten luonnonlakien alaisuuteen, samojen peruspelisääntöjen äärelle, kuten painovoima, auringonvalo, ja muut fysiikanlait yleisesti. Mutta todellakin, tämä ehkä sattumaksi tulkittava onni ja mäihä järjesti asiat niin, ettei minun tarvitse juuri huolehtia aamuisin siitä selviänkö tästä päivästä hengissä. Vapautta ja mahdollisuuksia on annettu enemmän kuin teelusikallinen. Sitä, minne voin kirjallisen tai sanallisen kiitokseni ja fist bumppini tästä armollisesta onnenpotkaisusta jättää, sitä en tiedä. Mutta jo näin siivun verran maailmaa, reissuillani hieman jopa kaltereita, piikkilankaa ja luodinreikiäkin nähneenä voin todeta etten todellakaan ole pahastunut siitä että satuin putkahtamaan perusturvattuun rauhalliseen ympäristöön ja elämään vieläpä lämpimästi rakastavan lähisuvun keskelle. Tämä kaikki ei ole itsestäänselvyys, eikä sitä sovi unohtaa.

Terveydessäni olen aina kokenut olevan hieman toivomisen varaa, sillä astma, ihottuma ja allergiat sun muut viimeistelyvirheet ovat aina tarkoittaneet sitä, että juuri minulle räätälöityihin perusrealiteettien pykäliin on sisältynyt myös muutamat pelin poikkeussäännöt, jotka eivät ehkä koske kaikkia mutta joita minun tulee silti noudattaa. Peli on siis samaan aikaan sekä reilua että epäreilua. Emme lähde samalta viivalta. Tämä vain osoituksena siitä, että koko touhu eittämättä sisältää myös jotkin rajat, ja noihin rajoihin voi suhtautua parhaaksi katsomallaan tavalla. Kosmokraattorin noppa oli monissa asioissa erittäin suosiollinen, muttei sentään niin säyseä etteikö mukana olisi jotain sellaistakin perustavanlaatuista ja välttämätöntäkin tekijää, mikä sitoisi minut vastuullisuuteen. Ja absurdia kyllä, juuri tämän vastuun kantaminen määrittää paljon myös sitä, miten vapaaksi lopulta itseni ja elämäni koen. Astman, ihottuman ja allergioiden tuomat rajat eivät todellakaan miellytä minua, mutta ne on hyväksyttävä. Nämä ovat ehdot, ja tässä niiden rajat. Ja näistä rajoista ei oteta valituslomakkeita tai mitään vähän voimallisempia kasvoonkohdistettuja fist bumppeja missään vastaan, enkä tiedä kenelle ne pitäisi toimittaa. "Paskoista geeneistään" voi toki yrittää syyttää vanhempiaan, mutta seli seli, ei mene läpi. Lomaketta ei toimiteta edelleenkään käsittelyyn virheeen korjaamiseksi. Kormokraattorien Kansaneläkelaitos on huomattavasti lahjomattomampi ja päätöksissään ehdottomampi kuin paperibykokratian tapoihinsa ja käytäntöihinsä jopa ihailtavan yhtäläisesti kangistunut valtionlaitoksemme. Joten, tapauksessani ja vallitsevissa olosuhteissa, kuten olen aiemmin moneen kertaan todennut: omasta terveydestään huolehtiminen sisältyy jokapäiväiseen elämääni yhtenä sen perustehtävistä, ja siitä tinkiminen näkyy hyvin nopeasti ja hyvin tuntuvina seurauksina. Joten siitä huolehtiminen on auttanut luomaan vastuuntuntoisuutta ja itsehillintää.

Elämä antaa, ja elämä ottaa. On syitä olla tyytyväinen, ja on syitä olla tyytymätön. Ja tämä luo elämään liikkeen.

Elämä on siis mekaanisesti ainaista ympärikiepsahtelua tyytyväisyydestä tyytymättömyyteen ja takaisin. Asenne lopulta ratkaisee. Mutta koska asennetta voi opetella myös muuttamaan, saattaa lopulta huomata että myös Kosmokraattorien Kansaneläkelaitoksella on sittenkin eräänlaiset porsaanreikänsä, eivätkä sen asettamat rajoitteet enää juuri häiritse elämää. Rajojensa hyväksyminen on rajojensa asettamista, ja omissa rajoissaan kaikki kehittävät mahdollisuudet hyödyntäen pääsee fiilikseen, että ohjat on omissa käsissä.

Usko

Käytännön elämässä joutuu toisinaan uskon varaan. Jolloin varmaa on ainoastaan että täytyy toimia, mutta lainkaan varmaa ei ole mitä toiminnasta seuraa. Jokainen kohtaamamme tilanne testaa kuinka hyvin homman klaaraa. Monesti kokemuspohjan eväillä selviää tilanteista ihan tyylikkäästi, mutta joskus eteen tulee jotain sellaista, joka tuntuu kuin minut olisi tempaistu suoraan lasten värityskirjaa hyräillen autuaasti suttaamasta suoraan räikeävaloiseen leikkaussaliin, jossa minulle puetaan kirurgin tamineet päälle, ojennetaan skalpelli kauniiseen kätöseen ja sanotaan että herra lääkäri on hyvä ja leikkaa nyt tuon edessäsi pötköttelevän uneen doupatun ihmisen kondikseen. Eikä kukaan edes huomaa että olen vain hädissään änkyttävä taapero, enkä tietenkään ole käynyt edes lääkistä. En minä ole mikään lääkäri! Vaan kukaan ei kuule, vaan tässä skalpelli ja nyt hoidat homman.

Ja joudun silti toimimaan jotenkin, joltain pohjalta, tietämättä yhtään mitä tulee tapahtumaan. Minulla oli suunnitelmissa sutata värityskirjaa, mutta matto vetäistiinkin alta ja suunnitelma pistettiin kerralla uusiksi. Joudun astumaan tuntemattomaan ilman perääntymisen mahdollisuutta, tiedän että jotain siellä on, ja samalla sisuskalut tutisee vain siksi kun en tiedä mitä. Samalla hartaasti toivoen, ettei tehty ratkaisu olisi katastrofaalinen, mutta samalla ymmärtäen että olipa seuraus mitä tahansa, niin voin hyväksyä seuraukset itseäni soimaamatta. Sillä hyväksyttävä ne on joka tapauksessa, hyvällä tai pahalla. Ja sen tuntemattoman suuruus on sietämätön, ja yhtä sietämätöntä on vihdoin tajuta kuinka kapea kaistale tätä suurta tuntematonta on se osuus, jonka jotenkuten pystyn ymmärtämään ja jonka harhaluuloisesti on koko todellisuudeksi mieltänyt. Vielä sietämättömämpää on tajuta, että oma suunnitelma on pelkkää harhaa. Pelottavaa, mutta samalla niin paljon on myös mahdollisuuksia!

Kun katson ympärilleni, havaitsen saman tuntemattomuussuhdanteen kaikkialla. Tuntematon ja ääretön avaruus on yksi valtava sysipimeä ja totaalisen kylmä tyhjiö jossa kelluu siellä täällä avaruuden valtavuuteen suhteutettuna säälittävän pikkiriikkisiä valonlähteitä tähtien muodossa ja sekä kokoluokaltaan että lukumäärältään ehkä vielä surkuhupaisampia telluksen kaltaisia elämällä asutettuja planeetanrääpäleitä. Huomaan samalla että silti on jotenkin inhimillisesti luontevampaa huomioida ensisijaisesti näitä vain tilapäisesti syttyviä ja sammuvia tähtiä, ja arvostaa vain väliaikaisesti olemassa olevaa tilapäisesti asutettua planeettaa sen sijaan, että edes hetken verran ihastelisikin koko sitä ympäröivän, ikuisen ja katoamattoman pimeyden, tyhjyyden ja kylmyyden mahtavuutta! Tai kuinka  hullaannumme enemmän timanteista kuin siitä valtavasta kalliosta joka on suunnattomalla paineellaan ne luonut. Tai ollessa ihmisten keskuudessa, kuinka nautimme tuttavapiirimme läheisyydestä mutta samalla biljoonissa ja tsiljoonissa vilisevä ympäröivä ihmismassa on täysin epäkiinnostava, suorastaan ällö ja vastenmielinen. Eikä vielä myös aikaulottuvuuden alkamatonta ja päättymätöntä janaa tutkaillesani saatan huomata, kuinka pidän tätä mitättömän lyhyttä elämääni, joka on vain kärpäsen yskäisyyn verrattava pätkä ikuisuutta, niin ensisijaisen tärkeänä, erityisenä ja ihmeellisenä. Tai kuinka myös tästä maapallon ketaleestakin enin osa on veden peittämissä syvyyksissä, ja siksi ihmiselle ainaisesti tavoittamattomissa ja perusteellisesti tutkimattomissa, ja kuinka pienen kaistaleen siitä voimme sanoa tuntevamme.

Mutta loppujen lopuksi voin vain todeta että molempi on yhtä totta. Tähti ja timantti ovat tärkeitä ainutlaatuisuutensa ja harvinaisuutensa vuoksi, ja samalla kivinen kallio ja pimeä kolkko avaruus ovat majesteettisuudessaan kiistämättömän mahtavia. Aikajanalla elämänpätkääni sekä edeltää että seuraa ikuisuuden verran sellaista ajanjaksoa, joka on kokonaan ulottumattomissani. Ja näillä on kaikilla merkitys. Ikuisuus on kaikki mitä on, ja oma elämäni on kaikki mitä minulla on. Ja kummalle, jos kummallekaan, antaa suuremman arvon, on yksinkertaisimmillaan vain valintakysymys. Sekä asennekysymys, taas kerran.

Huomaan myös katsoessani ympärilleni, että kulttuurimme nauttii enemmän siitä pienestä tutusta siivusta. Painotamme sitä minkä voi aukottomasti todistaa paikkansapitäväksi. Korostamme sitä mitä on muttemme kysy miksi. Pidämme mieluisaa hyvänä ja epämiellyttävää pahana. Korreloimme valon hyväksi ja tietoisuuden vertauskuvaksi, sysäten pimeän pois pahana ja lyömme sille halvan tiedostamattomuuden metaforan leiman. Pimeys nimetään täten tarpeettomaksi, turhaksi, haitalliseksi ja mielletään verrannolliseksi sellaiselle tietämättömuudelle tai kieltäymykselle, jossa ei kykene näkemään näkemään todellisuutta sellaisena kuin se on. Päättelen tästä, että jotain tärkeää jää näin käsittelemättä. Päättelen myös avaruus-, aika-, ja muine tuntemattomuussuhdannepäätelmineni, että tuo poissysätty aines ottaa meistä väkisinkin piilotajuisen ylivallan. Olemme unohtaneet ja kieltäneet syyn sille, miksi esi-isämme jostain syystä kuitenkin asettivat kalenterivuoden alkamaan pimeästä ja päättymään pimeään. Ja miksi myös vuorokausi sekä alkaa että loppuu keskellä yötä, useimpien meistä nukkuessa.

Mutta vastaavasti, on olemassa myös sanonnat oikeus on sokea ja rakkaus on sokea. Sokea elää näennäisessä pimeydessä, mutta pimeys onkin myös syvyyttä, ja näkyväisyyksien maailmassa sokea näkee itse asiassa kirkkaammin pintaa syvemmälle.

Olen muutaman kerran saanut hyvin syviä ja selittämättömiä henkisiä kokemuksia. Kerran mm. hiihtäessäni aurinkoisena arkisena aamupäivänä keskellä lumenpeittämää valkoista talvista metsää, iski sisimpääni kaikkiallinen kepeä ja selkeä harmonian tunne. Pysähdyin hetkeksi kuuntelemaan luonnon ääniä, katselemaan talvimetsän maisemia. Kokemuksessa ei ollut mitään erikoista tai yliaistillista, mutta kokemani tyytyväisyyden syvyys oli sellainen mikä minun on mahdoton pukea sanoiksi. Ja henkisimpiä ovatkin minulle ne pienet hetket jolloin kokee, ettei ole olemassakaan mitään epäselvää. Olin varjottomassa päivänvalossa. Tämä oli esimerkkini "valkoisen valon henkisestä kokemuksesta".

Toinen esimerkki vastaavanlaisesta, mutta myös vastakkaisenlaisesta syvällisestä harmonian hetkestä tapahtui muutama vuosi sitten ollessani keski-Italiassa. Aurinko oli jo laskenut ja olin kävelemässä vuoristotietä ylös kohti korkealla vuorenrinteessä sijaitsevaa yöpaikkaani. Ylemmäs edetessä tiellä ei enää ollut valaistusta, ja pimeä ehti laskeutua kävelymatkani aikana. Olin yht'äkkiä keskellä säkkipimeää jossain keskellä ei-mitään pöpelikköjen ja vuoriston ympäröimänä, enkä nähnyt ympärilläni yhtikäs mitään. Kauampana alhaalla siinsi pikkukylän katuvalot ja yllä loisti tähtitaivas, mutta välittömässä läheisyydessäni oli pelkkää mustaa. En nähnyt tiedä edessäni, enkä edes omaa kättäni kun heilutin sitä kasvojeni edessä. Koin pienen hetken lievää ja irrationaalista paniikkia etten löytäisikään perille koska en näe mitään, vieraassa maassa jossa vaanii vieraat pedot. Ja kuten pimeässä usein käy, mielikuvitus ryhtyy laukkaansa ja sen laukkaa voi olla työlästä hillitä. Katsahdin ylös taivaalle ja äimistyin valtavasti ylläni avautuneesta tähtitaivaasta. Oli niin pimeä, että tähdet näkyivät tavallista kirkkaampina ja runsaslukuisempana. Sisimpääni iski hyvin syvä ja lohdullinen turvallisuuden tunne. Vaikka edessäni oleva käteni olikin sysimustan yön näkymättömiin piilottama, pysyin kuitenkin samanaikaisesti näkemään taivaalle katsoessani vielä kauemmas kuin auringonvalon aikaan. Luonnon ihmeellinen paradoksi ällistytti minut jälleen. Pystyin luottamaan siihen, että tie kulkee edelläni silloinkin, kun en näe sitä, ja tiesin etten voi eksyä. Olin varjottoman pimeyden syleilyssä, jossa kukaan ei näkisi myöskään minua - olin siis turvassa. Ihailin tähtiä pitkän aikaa ja nautin sisimpäni läpivärjänneestä levollisesta seesteisyyden tilasta. Lopulta suunnistin hitaasti ja rauhallisesti tietä ylös takaisin majatalolle yöpaikkaani, ja tienreunan heinikko kertoi jaloissani milloin tie kääntyy ja sokeuden herkistämillä muilla aisteilla löysin hyvin tieni lopulta perille, matkanteon jo itsessään ollessa kokemuksena jotain uskomattoman kaunista. Tämä oli minulle "mustan valon henkinen kokemus"

Jumala

Tämä kuusikirjaiminen j-sana kantaa mukanaan raskasta taakkaa. Ja viimeistään ennen sen ääneenlausumista kahvipöytäkeskusteluissa huomaan toistuvasti, etenkin puolustuspuheenvuoron yhteydessä, hermostuneesti nielaisevani. Kuten tämän kirjoituksen alussa totean. Lisää närästystä aiheuttaa huomio siitä, jos sana on kirjoitettu isolla alkukirjaimella. Näppylöitä tulee välittömästi, jos Jumalasta puhutaan Hänenä, eli jos mukaan paiskataan myös persoonallisuuden sävy. Mutta kaikki tämä on vain huomio, jonka tähän yhteyteen totean osoittamaan sitä kuinka toisinaan herkkänahkaisille aihealueille ollaan astumassa. Olipa kahvipöytä sitten myötämielinen tai jyrkässä oppositiossa, yhtäläistä näissä keskusteluissa on se, että osapuolilla ei ole mitään diplomaattista kantaa siitä, miten koko j-sana määritellään. Sanan kaiku on niin raskas ja voimakas, että nämä kaiut tulevat helpommin kuulluiksi kuin äänen alkulähde, joka on jo kauan sitten jäänyt melun alle piiloon.

Objektiivisesti voinee todeta, että luonnonlait ovat jumalan asemassa mitä asioiden syy-seuraus-jatkumoihin tulee käytännön maailmassa. On olemassa ihmisen luomia lakeja, ja on olemassa myös ihmisen luomia jumalia, mutta luonnonlakeja ei ihmistekoiset lait ja jumalat kykene kumoamaan eikä mitätöimään, vaikka uhmata toki voi aina yrittää. Monet nykyhenkisyyden kirjavia polkuja tallaavat ovatkin napanneet sanan universumi jonkinlaiseksi hillityksi jumalan synonyymiksi. Kuten myös sanat uskonnollisuus tai hengellisyys on vaihtunut vähemmän raskasta sävyä mukanaan kantavaan simppelimmin sisäistettävään henkisyyteen. Se lienee samoissa piireissä hieman kiistanalaista ovatko myös vähäisempää suosiota nauttiva rukous ja helpommin lähestyttävä meditaatio sanoina keskenään synonyymejä? Jätän kysymyksen tältä erää avoimeksi, ehkä siihen vielä kuitenkin jonkinlaisen oman näkemykseni myöhemmin mainiten. Niin tai näin, voitanee todeta että fysiikan lait voi hyväksyä objektiivisessa maailmassa jumalan asemaan, kuten myös sen että luonnonlait ovat edelleen niin suurelta osin tutkimattomia, että jo toteamani tuntemattomuussuhdanne pätee tässäkin asiassa. Luontoon ja olemassaoloon sisältyy edelleen asioita ja kysymyksiä, joita verhoaa mysteerin huntu. Eikä tämän luonnonmysteerin edessä luulisi niin tavan tölliäisellä, tiedemiehellä kuin maallisesta maailmasta luopuneella munkillakaan olevan tarvetta esittää vastalauseita.

Jumalaa ei siis voi ihminen ymmärtää, ja tämä tuo mukanaan mehukkaan kompan. Aina kun luulet ymmärtäväsi Jumalan, hän/se luiskahtaa karkuun sillä ymmärryksen rajoihin taltutettuna hän lakkaa olemasta jumala. Jos oletetaan että Jumala on kaikkialla, kaikessa ja myös kaiken tuolla puolen, täytyy jo hyvissä ajoin ymmärtää edes se, ettei jumalaa voi käsittää ja ettei hän, tai se, voi mitenkään mahtua minkäänlaiseen määritelmään. Jumala ei mahdu edes jumala-sanaan. Jos jumalansa persoonallistaa, on hänellä silloin persoonan luonteen rajallisuus, siis vajavaisuus eikä hän näin ollen voi olla enää jumala. Jos jumalansa käsittää yksin hyväksi, jää pahuus jumalan ulkopuolelle ja hyvyyden jumala samalla lakkaa olemasta jumala. Jos mieltää jonkinlaisen toiminnan tai asian Jumalan tahdon vastaiseksi, ei tuon jumalan tahto tuolloin ole tapahtuva eli  näin ollen tämä tahdonvastaisuus olisi jotain jumalan ulkopuolista ja hänelle vierasta, ja mitään kun ei voi olla Jumalan tuolla puolen. Jumalaa ymmärtämään pyrkivä leikkii jumalaista kuurupiiloa.

Olen itse omaksunut erään tunnetun syvyyspsykologin mallin siitä, että ihmisen psykologisessa arkkitehtuurissa ja subjektiivisessa todellisuudessa on aina jokin jumalan tuoli, jonne ihminen asettaa valitsemansa olennon tai asian istuskelemaan, tiedostetusti tai tiedostamattaan. Ja joka lopulta ohjailee ihmisen toimintaa ja määrittää hänen tekemänsä valinnat ja ratkaisut. Jos tuolle tuolille asettaa valitsemansa pyhän tekstin, on sillä vaikutus siihen mitä puhut ja miten toimit. Jos tuolilla istuskelee  ateismi, ohjailee ateismi vuorostaan sitä mitä suustasi päästät ja millaisia ratkaisuja teet käytännön elämässä. Ja tuolla tuolilla istuskelee ihmisten mielissä varmasti äärettömän vaihteleva olento- ja arvomaailmarepertuaari. Siellä voi istuskella myös jokin yhteiskunnallinen tai poliittinen dogma, päihde, harrastus, tiede, taide, tunne, tai yhtenä suurimmista ja ohittamattomimmista lienee rahan, seksin ja vallan kolminaisuus. Ehdotonta on ainoastaan, että Jumalan paikalla istuu aina ihmisen mielen rakenteissa joku tai jokin. Ja juuri tämä mystinen kaiken toiminnan alullepanija tuo osaltaan selityksen sille, miksi ihmiskunta on mytologioissaa, tarustoissaan ja uskomusperinteissään niin monenkirjava ja äärettömän rikas. Haastetta peliin tarjoaa ihmiskunnan ja ihmisen ristiriitaisuus, josta tietenkin seuraa ainaista eriävien subjektiivisten jumalten yhteenkolistelua. Ja nurjana puolena voitanee pitää sitä, että jos yksilö tai kollektiivi luo mieliinsä ja piilotajuntaansa mulkvistin jumalan, käyttäytyy ihminen silloin itsekin kusipäisesti. Tai jos ajattelen kyynisen pessimistisesti ettei millään ole mitään merkitystä, saanen ihmetellä pöyristyneenä ja katkerana miksi elämä potkii jatkuvasti päähän, mikään ei suju, eikä mistään tule mitään.

Sen enempää jaarittelematta, tämä esitys on ajatuksia kihelmöivä. Ja kompa toteutuu edelleen; jumalaan uskova uskoo itse asiassa vain omaan tulkintaansa jumalan ideasta eli palvelee tosiasiassa jotain paljon pienempää, ja jumalaan ei-uskova vuorostaan on epäuskossaan silti sille korkeimmalle, tavoittamattomalle ja kuurupiiloilevalle jumalalle ainaisesti alisteinen, sillä myös ei-uskovan mieli on saman kosmokraattorin aikaanannosta.

Tekipä niin tai näin, kaikki kääntyy aina toisinpäin ja Jumala karkaa jälleen ulottumattomiin. Tämä johdattaakin kätevästi seuraavaan herkulliseen alaotsikkoon.

Saatana

Paradoksaalista olemassaolossa ja kaikessa toiminnassa on se, että asiat määrittyvät ja saavat arvonsa vastakohtansa kautta. On monia asioita, joita ei havaitse ennen kuin sen menettää tai se järkkyy. Arkista, lähes joka hetki vallitsevaa huomaamatonta hyvyyttä, jonka kadotessa matto vetäistään jalkojen alta ja heti on peli seis. Terveyttä ei sen läsnäollessa juuri noteeraa, mutta sairastuttuaan sitä heti kaipaa. Vapautta ei voi käsittää, ennen kun on kokenut vankeutta. Jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan. Totuus valkenee vasta kun valhe on paljastunut, ja niin edelleen. Ja vastakohdan sekä paradoksin arkkityypeistä tunnetuin lienee Saatana.

Tässä kirjoituksessa Saatanasta kirjoittaessani minun ei tarvinne kerrata ja pohdiskella erilaisia kansanmyyttien veijaritarinoita Tämän Maailman Ruhtinaasta, Perkeleestä ja paholaisesta vaikka paljon näistä tarinoista pidänkin. Näitä tarinoita löytää mittavasti kirjallisuuden parista, ja näitä tarinoita ovat kerranneet vieläpä lukuisat minua taitavammat ja tietävämmän kirjailijat. Paholaisen historia on myös pitkä ja kirjava, ja sen pariin kannustan jokaista itsenäisesti perehtymään.

Jatkaen aiemman käydyn pohjalta, myös Saatana-arkkityyppi löytää kotinsa ihmisen psykologiasta. Se kaikki salaperäinen mielen kitka, joka haraa vastaan aina kun kuromme onneamme kohti. Kun ponnistat, se lannistaa takaisin maata kohti. Joka aina jarruttaa vastaan, joskus jopa lamaannuttaa täysin ja hyydyttää läpeensä. Sillä on tuhansia valepukuja, ja se heijastelee itseään näennäisesti ulkoapäin, vaikka onkin sisällä. Se voi olla esimerkiksi trauma, pelko, häpeä, pinttynyt tottumus tai mitä tahansa vastaavaa, mutta se on mieltä hallitessaan ja toimintaa ohjaillessaan myös aina mielen tunnistamattomissa.

Joitain vuosia sitten luonani vieraili usein Jehovan Todistajat, nuo asialleen vannoutuneet kiertelevät jumalanmiellyttäjät. Huvitin itseäni parin vuoden ajan keskustelemalla heidän kanssaan silloin tällöin elämän ja olemassaolon kiperistä kysymyksistä, mutta samalla myös pienen vilpittömän uteliaisuuden nimissä, sillä olin oikeasti myös kiinnostunut millainen heidän maailmaakatsomuksensa on. Oli toki vaikuttavaa, että he ilmeisesti ovat opetelleet raamattunsa sisällön näinnäisen hyvin ja osasivat yhdistellä Raamatun kirjojen tarinoista lankoja yhteen, bongailivat sujuvasti vastaavuuksia Uuden ja Vanhan Testamentin välillä, ja kaikkea muuta mitä voisi tarjota vakuuttavana näyttönä heidän esittämänsä väitteen aukottomuudesta. Ja kylkeen sain aina tuoreelta painomusteelta vielä tuoksuvat Vartiotorni- ja Herätkää!-lehdet, joiden mehevimpiä numeroita säilytän edelleen tallessani.

Kuitenkin, oli riemastuttavan räikeää kuinka paljon juuri Jehovan Todistajat, nuo uskolliset jumalanmiellyttäjät, puhuivat ja kertoivat minulle Saatanasta, pahuudesta, kuolemasta ja maailmanlopusta. Ei ollut yhtäkään kertaa ettei keskustelun keskipisteessä olisi ollut maailman pahuus, kärsimys ja kaikki kuviteltavissa oleva vääryys, ja aina näiden aiheiden juurena ja keskipisteenä oli nimenomaan Saatana. Ja kuinka tälleen maailmanloppua odotellessa täytyisi olla joka kadunkulmassa alituiseen hyvin tarkkana siitä, missä hän taas mahdollisesti väijyy valmiina jallittamaan pientä kulkijaa.

No, on sanomattakin selvää etten itse näe ja koe asioita ihan näin yksinkertaistetusti, ja ettei oma Saatana-käsitykseni ollut yhtenevä heidän omalleen, mutta minusta oli suorastaan riemastuttavaa, kuinka heidän kertomansa perusteella saatoin vain havaita että he siis ajattelevat Saatanaa joka hetki. Ja keittiöpsykologisesti päättelen myös, että näin ollen Saatanahan ohjailee heidän jokapäiväistä toimintaansa taukoamatta, ja he ovat siis (omalla metkalla tavallaan) suorastaan esimerkillisen kuuliaisia Saatanan palvelijoita. Tämä oli minusta jotenkin hellyyttävää, ja se sai minut hykertelemään mielessäni.

Olen ehkä jäävi sanomaan, mutta en koe suurta tarvetta päteä tai olla koko ajan äänessä. En koe relevantiksi sitä, että mielipiteeni tulisi jatkuvasti esillei. Lähinnä sitä kysyttäessä. Kuuntelen paljon, katselen paljon absorboin. Luotan siihen, että säästeliäämpikin näkemystensä naamaanhierominen riittää, ja että asiat rullaa silti ihan mallikkaasti. Jehovan Todistajien kanssa keskustellessani putoilin usein kärryiltä tai enkä aina jaksanut keskittyä kuuntelemaan, syynä varmasti se ettei näiden tilanteiden asetelma ollut ns. luomu, eikä alustana ollut ihmisen ja ihmisen välinen kohtaaminen vaan parin ihmisen salkuissa kulkevan tarjolla olevan uskonnollisen maailmankatsomuksen hyvin epäfilosofisella tavalla myyminen. Hengellistä pölyimurikauppaa. Myös raamatuntulkinta ja oppi itsessään oli niin saataallisen (pun intended) ahdistavalla tavalla dogmaattista ja ahdasmielistä, ettei pölyimuri arvatenkaan tehnyt kauppaansa.

Saatanan jallituksiin ja ihmisen luontaiseen taipumukseen kohti pahuutta koskiessa, näkemyksiäni kysyttäessä vastasin joka kerta niin hyvin, ymmärrettävästi ja rehellisesti kuin pystyin. Etten voi mitenkään ajatella että mikään ulkopuolinen paha voima ainoana tehtävänään ihmistä jatkuvasti harhauttaisi, vaan että harhautumiset johtuvan vain siitä, ettei kasvava ja täten keskeneräinen ihminen vielä ole käsissään pitelemiään elämän työkaluja oppinut täysin käyttämään. Tai jokin työkalu on käyttökelvoton, hukassa, tai vaan aivan väärä. Kuten todettua, ulkoinen elämä ei kulje ihmisen omaa kuvitteellista suunnitelmaa noudattaen, joten tottakai törmäykset ja kolinatkin kuuluvat asiaan. Ja tilanteissa, joissa minulta napataan väritysliitu kädestä ja tilalle ojennetaan skalpelli, tapahtuu yrittämisiä, erehdyksiä ja niistä oppimisia. Ja seurauksista vastuu kuuluu yksin minulle. Erehdysten ja ymmärtämättömyyden sysäämistä yksin ulkopuolisen paholaisen harteille, ja tuon paholaisen neuroottista väistelemistä, sitä pidän suurena erehdyksenä ja virheenä. Vain ihminen itse voi itsensä kasvattaa ja kypsyttää, eli kun hän itse riittävästi huolehtii omasta fyysisestä, psyykkisestä, älyllisestä ja henkisestä terveydestään, saa kyllä elää perusonnellista elämää ja osaa myös löytää keinot vastoinkäymisten ylittämiseksi. Ja luonnon hyvyyden mysteeri tulee esiin siinä, että kun huolehtii pienistä perusasioista, myös suuret asiat ovat tasapainossa.

Inhimillinen erehdys ja siitä johtuva jatkumo on oma vyyhtinsä, joka on niin monimutkainen ja mielenkiintoinen, etten paneudu siihen enempää tässä kirjoituksessa. Mutta se idea mitä hengelliset pölyimurikauppiaat tarjosivat, sitä en voinut niellä pureksimatta ja jauhamatta, vaan jouduin pureksittuanikin sylkäisemään sen pois. En halua huonontaa itsetuntoani uskomuksella, että ihmisellä on luontainen taipumus pahaan, eikä sille mahda mitään. Maailmanloppua odotan kyllä, mutta en ihan niin kärsimättömästi ja toiveikkaasti kuin paratiisiinastumista odottelevat Jehovan Todistajat, se tulee kyllä kun on tullakseen. Jumalaa en koe erityistä tarvetta mielistellä, sillä uskon että rehellisyys on hänelle varmasti mielistelyäkin ja nöyristelyä mieluisampaa. Ja Saatanaa ei tarvitse vainoharhaisesti pelätä ja pakoilla, sillä sellainen johtaa psykologisiin vaurioihin. Saatana on siis, sekä psykologiassamme että ulkomaailmassa, kuin villi petoeläin. Sitä ei voi mennä silittämään sillä muuten se syö, jos sitä juoksee karkuun se lähtee perään ja iskee lopulta hampaansa niskaani, ja jos sen kohtaa kunnioittavalla tyyneydellä ja sallii sille luonnollisen elintilansa, se ei silloin tahdo aiheuttaa ylimääräistä vahinkoa. Ja jos ja kun vahinkoa tulee sen mitä tulee, se on vain luonnonllista.

Sanotaan että negatiivisella ajatuksella on yhdeksänkertainen voima suhteessa positiiviseen. Tämä tarkoittaa että ihmismieli takertuu kielteiseen huomattavasti helpommin ja voimakkaammin. No, en tiedä tämän sanonnan alkuperää tai todenperäisyyttä, mutta varmasti olen omakohtaisesti useammin oman nihkeilyn takia hylännyt asioita tietämättä mitään, kuin ottanut ensin selvää ja sanonut vasta sitten. Ja negatiivisilla ajatuksilla on tapana ruokkia itseään ahnaasti. Mutta kun tämän luontaisen taipumuksen kielteiseen (tätäkö pölyimurikauppiaat juurikin tarkoittivat? Nyt olen hämmentynyt!) tiedostaa, voi seuraavaksi alkaakin treenaamaan mieltään valitsemaan paremmin.

Keskustelin vajaa vuosi sitten erään ystäväni, eronneen rouvan, kanssa aiheesta jälkikasvun hankkiminen, Kummallakaan meistä ei ollut eikä tiettäästi ole edelleenkään jälkikasvua, joten kahvin äärellä pähkäilimme vanhemmuuden mahdollisuutta omista näkökulmistamme. Olin jo aiemmin havainnut ajattelussamme tiettyä eroa. Mennessämme yhtä matkaa kerran auringonpaisteeseen, hän ajatteli että auringosta saa syövän, minä että D-vitamiinia. Lapsen hankkimiseen hänellä oli samankaltaista nihkeää asennetta; hän ajatteli että jos sellaisen hankkisi, niin sen kanssa jäisi kuitenkin yksinhuoltajaksi, koska isäosapuolen kanssa kuitenkin tulisi ennen pitkää ero. Ennen kuin minä ehdin ujuttaa mukaan edes hitusen optimismia, hän perusteli puhettaan vielä tilastoilla: että tilastollisestikin puolet avioliitoista päätyy eroon, joten hänen asenteensa oli vain realistinen, ei lainkaan pessimistinen. No, silloinen sosiaalinen pelisilmäni sai minut pidättäytymään huomauttamasta, että hänhän puhuu ihan puutaheinää! Sama perusteluna käytetty tilasto osoittaa myös että puolet avioliitoista ei päädy avioeroon, jolloin lastakaan ei tarvitsisi kasvattaa yyhoona, ja että tämä edelleen osoittaa että puhujan asenne oli nimenomaan negatiiviseen vaihtoehtoon takertuva, eli pessimistinen.

Totta tosin se, että jos pariutuu eroon varautuvalla ja valmistautuvalla asenteella, on varmaan melko todennäköistä että eroon myös päätyy. Asenne ohjaa toimintaa, ja pessimismi on itseäänruokkiva asenne, pettämättömyytensä vuoksi toki siksi myös hyvin helppo valinta.

Liian helppo.


Oikeaoppisuutta ja harhaoppia

Kohtaamiseni niin Jehovan Todistajienkin kuin muidenkin "oikeaoppisina" itseään julistavien koulukuntien edustajien kanssa ovat saaneet minut myös puntaroimaan koko oikeaoppisuus-kysymystä yleisesti. Miten oikeaoppinen aines erotellaan vääräoppisesta, ja millä perustein? Kuka tai ketkä muodostavat raadin, joka lopulta päättää mikä oppi on oikeaa ja mikä väärää? Määrääkö sen jokin enemmistö, jokin vähemmistö ja onko tämä edes äänestyksellä ratkaistava asia? Heitän kysymyksen nyt ikään kuin vain ilmoille, jokainen mietiskelköön sitä tahollaan.

Oikeaoppisuudesta ei minulla ole hölkäsen pöläystä, joten kohdistan huomioni sen sijaan harhaoppisuuteen. Harhaopissa on jo sanana minusta sellaista positiivista realismia, että voin ilolla korottaa sen arvoon arvaamattomaan. Elämä on jatkuvaa harhailua ja eksyilyä, liikettä. Siinä missä oikeaoppisuus on stagnaattista, pystyynlahoavaa runkoa joka on tuomittu kaatuvaksi, on liikkuva ja alati muuntuva oppiminen elävää, todellista ja luonnollista. Oikeaoppisuuden idea siis voi olla käyttökelpoinen ideaali ja teoria, mutta oppi itsessään tapahtuu aina matkan, prosessin ja inhimillisyyden puutteista johtuen, aina vain harhautumisen kautta. Ja kuinka moni profeetta jonka oikeaoppiset julistavat messiaakseen, oli oman aikansa kerettiläinen.

Puhutaan myös usein uskonsa menettäneistä, uskoon tulleista, uskonsa löytäneistä sun muista. Jo tämä ilmentää sitä kuinka muuntuva, elävä ja hengittävä kokonaisuus koko usko-kysymyskin luonteeltaan on. Yhtä mystinen kuin olemassaolo itse, mutta siitä ei tarvitse välipakolla tehdä sen suurempaa numeroa. Harhaa seuraa aina oppi.

Tieteessä on uskoa silloin kun luodaan uusia teorioita tai uudistetaan vanhoja. Tiede elää, muuntuu, ehostuu ja päivittyy alituisesti, ja usko on siellä yhtenä eteenpäin ajavana voimana, sen polttoaineena. Ja ponnistellessa uskoa välillä koetellaan, se loppuu, sitä saa kerättyä taas lisää ja työ jatkuu edelleen. Sama usko vie eteenpäin myös fyysisissä kamppailuissa kuten myös hengellisessä elämässä, ja kaikki nämä erilliset komponentit muodostavat oikein toimiessaan suuremman, eheän kokonaisuuden.


Kun tapasin Andyn

Olin vajaa pari vuotta sitten Nicaraguassa suorittamassa 200-tuntista joogaopettajakoulutusta. Koulutus oli rankkaa ja tahti oli intensiivinen. Olin kuitenkin tunnollisesti valmistautunut ja orientoitunut niin, ettei kyseessä suinkaan ollut lomamatka vaan siellä keskityttiin vain ja ainoastaan itse asiaan, muista mahdollisista houkuttimista ja viihdykkeistä tinkien. Kävin aikaisin illalla nukkumaan, heräsin anivarhain aamulla mantraamaan ja meditoimaan, ja osallistuin tunnollisesti päivän harjoituksiin ja opiskeluohjelmistoon. Minulla oli selkeä suunnitelma.

No, pakonomaisesti puristaen homma jatkui aikansa ihan hyvin, mutta lopulta kuppi täyttyi yli äyräiden ja kaikki kiepsahti. Olin puristanut fyysisesti itsestäni kaikki mehut, vetänyt aamuiset asanaharjoittelut täysillä ja puristaen itsestäni irti kaiken mikä lähtee. Väsymys ja uupumus rupesi horjuttamaan keskittymistäni, ja kaiken kukkuraksi tämä itse luotu stressi vei pian yöunetkin. Ja viisiviikkoisen koulutuksemme jossain puolenvälin tietämillä moottori lopulta leikkasi kiinni, kun sain niin valtavan niskajumin että se tarvitsi sairaalahoitoa. Oma suunnitelmani matkan sisällöstä romahti, ja olinkin nyt matkustajan penkillä mukana jossain aivan uudessa suunnitelmassa, joka ei todellakaan ollut omani. Ja tässä kohtaa tapasin Andyn.

Nicaraguassa surffaus on turistien pääasillisia vetonauloja, ja koulutuksemmekin järjestettiin surffimestassa, jossa oli myös käyttöömme joogailuun soveltuvat tarvittavat tilat. Andy oli eräs jenkkidudeista, joka hengaili samassa paikkaa. Tehden vähän töitä, surffaillen ja chillaillen. Kun minun oli määrä mennä sairaalareissulle niskaani parantelemaan, lähti Andy sekä oppaakseni että tulkiksi. Minä en ollut espanjankielentaitoinen ja sairaalan henkilökunta ei puhunut juurikaan englantia, joten Andy piti meidät puolin ja toisin kärryillä. Andy auttoi täyteltävien lippulappusten kanssa, ja oli mukana tulkkaamassa lääkärille kun selitin tälle vaivani.

Andy oli noin kolmevitonen, hieman sekavan ja kamoissa olevan oloinen dude, mutta äärimmäisen ystävällinen, avulias ja hyväsydäminen. Hänen olemuksessaan oli jotain sellaista, jollaista minulla on taipumusta hieman karttaa ja tunnustella. Pidän tietynlaista käytöstä arvaamattomana, jollainen saa minut hieman varailleni, ja toimin hyvin pidättäytyen ja tunnustellen. Lisäksi tietysti vielä helvetillinen niskakipu ja joutuminen outoon tilanteeseen keskelle vieraita ihmisiä joiden kanssa ei ole yhteistä kieltä, tuo oman jännitysmomenttinsa. Ainoa johon saatoin käytännössä tukeutua, oli Andy. Joten päätin luottaa häneen, ja yrittää olla mahdollisimman välittämättä omista aristelun tunteistani. Andy rauhotteli minua selittäen, että tämä olisi ihan läpihuutojuttu. Menemme sinne, lääkäri tsekkaisi minut, kirjoittaisi reseptin jolla saisimme lääkkeet viereisestä apteekista ja viimeistään tunnin päästä olisimme takaisin surffileirillä. Tämä oli lohdullista. Andy tiesi maan tavat, ja myöskin joogaporukassamme minua aiemmin sairastelleet eivät olleet viipyneet sairaalaseissuillaan kuin pienen tovin. Andy oli kova höpöttämään kaikenlaista, ja myös kyselemään kaikenmoista. Oman alkujäykistelyn lauettua sain huomata että meillä synkkasikin oikein hyvin, vaikka olimmekin luonteeltamme hyvin erilaiset. Hän puheliaan vilkasta ADHD-tyyppiä ja vielä (oletettavasti) hieman viihteellä koko ajan, minä taas hiljaisempi ja hillitympi taka-alalle vetäytyvä tarkkailija. Taksimatkan ja sairaalan aulassa odottelun aikana meillä oli hyvin aikaa tutustua toisiimme. Huomasin pian pitäväni hänestä todella paljon. Myös tämä oli lohdullista, ja teki hieman kuumottavasta yleistilanteesta helpomman.

Pian osottautuikin, ettei reissu olisi suikaan mikään pikainen läpihuutojuttu, vaan niskani oli sen verran pahasti ärtynyt että minut täytyi hilata tiputusletkun päähän lääkittäväksi ja joutuisin viettämään siellä ainakin seuraavat neljä tuntia. Jälleen kerran suunnitelma meni uusiksi ja jouduin entistä tiukemmin vyötetyksi pelkääjän penkille. Ärryin vähäksi aikaa ja sadattelin epäreilulta tuntuvaa tilannetta mielessäni, mutta lopulta pakotin itseni suhtautumaan kokemukseen avoimemmin. En tiennyt mitä olisi luvassa, mutta valitsin vain heittäytyä ottamaan tämän kokemuksen vastaan sellaisena kuin se tarjoillaan.

Makasin hoitopöydällä tippaletkun päässä tuijotellen kattoa. Huoneessa ei ollut mitään virikkeitä, ja noiden tuntien ajan verhoilla eristetty nurkkaus oli minulle koko maailma. Minua paitsi huvitti, myös hieman kiusaannutti kuinka kiinnostuneita hoitohenkilökunta oli tatuoiduista käsivarsistani. Minut letkuihin asentanut hoitaja ensin syynäsi kuvitukset tarkkaan läpi, poistui paikalta ja kohta palasi kolleegaansa kädestä taluttaen joka vuorostaan pääsi syynäämään käsivarsiani. Tämä toistui vielä parin-kolmen muun hoitajan kanssa, ja he keskenään supisivat hämmästyneenä jotain espanjaksi ennen kuin poistuivat paikalta. Kohta vuorostaan tuli huoneeseen Andy katsomaan mitä minulle kuului. Myös hän näki tatuointini ja niiden aihepiirit, hän kommentoi ja kysyi:

"Hey, you got some wild tattoos. Are you like a devil-worshipper or what?"

Mietin sekunnin murto-osan verran mitä vastaisin, mutta huomasin kesken analyysini jo vastanneeni myöntävästi. Lukijan ei tarvinne enää tähän asti luettuaan arvailla miksi. Vastasin vieläpä hyvin lakonisesti. Vaan oikeassa elämässä tämä vastaus varmasti yllättää monet. Joten arvatenki, myös Andyn ilme muuttui yllättyneeksi.

"Whoah, I've never met any who'd admit that. I mean, I'm a christian you know. But hey, as long as you believe in SOMETHING."

Olin iloinen Andyn avointa mieltä osoittavasta reaktiosta, ja sanoin vain että sinä kysyit kysymyksen ja minä annoin vastauksen. Ja Andy jatkoi totutun sympaattiseen vouhottavaan tapaansa:

"Yeah, that's exactly what I mean! You gave me an honest and straight answer, and that's RESPECT, man. And I really appreciate that, you know."

Kohtaamisemme hengellisten asioiden äärellä oli hyvin erikoinen, ja jäi tältä erää myös hyvin lyhyeksi. En ollut tällaiseen keskusteluun tietenkin osannut varautua, mutta lyhyesti kerroin oman viehtymykseni "paholaiskuvastoon" ja osviittaa maailmankatsomuksestani ja mitä se tarkoittaa käytännössä, pyrkiä kohtaamaan asiat niin kuin ne on, takertumatta mihinkään ja asettumatta kenenkään puolelle mikäli se edellyttäisi jotain vastaan asettumista.Hetken turistuamme hän sanoi siirtyvänsä naapurirakennuksen puolelle, jossa oli jo ehtinyt tavata joitain ystäviään ja lupasi odotella kunnes vapaudun letkuistani. Hän kuitenkin piipahteli tulevien tuntien aikana vielä pariin otteeseen tarkistamassa että minulla on kaikki hyvin.

Koko kokemus alkoi tuntua surrealistiselta, enkä itsekään enää tiennyt mitä ajatella. Olin hyvin hämilläni ja huvittunut kaikesta mitä äskeisten hetkien aikana tapahtui. Nyt olin kuitenkin yksin omassa rauhassani, ja sain jostain päähäni että voisin ikään kuin olla edelleen joogakouluttautumassa myös täältä sairaalanpenkiltä käsin. Kiinnitin katseeni yhteen pisteeseen katossa ja aloin hiljaa toistamaan mantraa mielessäni ja käytin sormiani apuna toistojen määrän laskemisessa. Seuraavat tunnit makasin liikkumatta paikallani ja laskin 108 kierrosta mantraa, uudelleen ja uudelleen, koko ajan katsetta yhteen pisteeseen kohdistaen. Tyytyväisenä siihen, että olen oppinut suhtautumaan monenlaiseen hörhöilyyn hyvin myönteisesti, sain nyt myös kokemuksen että opettelemista hörhöilijäntaidoista oli hyötyä ja että niiden treenaaminen oli kannattanut, sillä makuulla viettämäni tunnit vierivät huomaamatta eikä odottelu tuntunut lainkaan pitkästyttävältä. Uuvutettu kroppa ja pinnistelyllä rasitettu mieli pääsivät rentoutumaan ja saivat tarvitsemaansa lepoa. Ja eipä aikaakaan kun säpsähdin siihen että lääkäri tuli vapauttamaan minut tippaletkusta ja ilmoittamaan että olin vapaa lähtemään.

Olin aloittanut meditoinnin harjoittelun joitain vuosia aiemmin, ja mukaan tarttui pian myös mantrat, rukoukset ja loitsut. Tämä kaikki tuntui mielipuoliselta kun aloitin, sillä pelkkä hiljaa paikallaan istuminen tuntui tottumattomalle mielelle järjenvastaiselta. Kuitenkin jatkoin, ja huomasin pian että juuri tämän kysymyksen säännölliseen kohtaamiseen olikin erittäin tarpeellista, ja siihen oli löytynyt mainio työkalu. Tehdessään jotain näennäisen järjetöntä, huomaa kysyvänsä itseltään "onko toiminnassani järkeä, onko toimintani mielekästä?" ja tottumuksen myötä pian tätä kysymystä huomaa kysyvänsä itseltään refleksinomaisesti myös arkitilanteissa: kiukustuessaan punaisissa valoissa, räplätessään olevinaan kännykkää työpaikalla kun ei oikeasti vaan halua sosialisoida, tai vastaavissa. Huomattuani kuinka tietty arkirealismista irtipäästäminen ja heittäytyminen rutiineissaan myös järjen tuolle puolen, on erilaiset pienet rituaalit ja seremoniat olleet tärkeä osa elämääni. Ja sairaalavuoteella pääsin ensimmäistä kertaa todella hyödyllisesti soveltamaan näitä tekniikoita ja harjoitteita.

Paluumatkalla, sekä seuraavien päivien aikana juttelimme Andyn kanssa pitkiä toveja niin uskonnollisuudesta kuin kaikesta muustakin. Hän sanoi uskontoaiheen olevan hänelle arkaluontoinen, ja kertoi ettei tavallisesti halua puhua näistä asioista kenellekään koska arvelee ettei häntä otettaisi vakavasti, ja sanoi minun olevan ensimmäinen jonka kanssa uskonnollisuudesta pystyi puhumaan luontevasti. Keskustelumme tekivät luotausta niin raamatuntarinoissa, filosofiassa, psykologiassa, buddhalaisuudessa, hindulaisuudessa, teosofiassa, satanismissa, kulttuureissa, matkustelussa ja kansanperinteissä, kuin huumeissa, rikollisuudessa ja alamaailman laeissakin. Juttelimme paljon elämästä yleisesti ja millaisiin kokemuksiin ja kommelluksiin olimme tahoillamme joutuneet, sekä ihanuuksiin että kauheuksiin. Jaoimme paljon puolin ja toisin, välillä hänen tarinoidessaan pitkät tovit, ja välillä minun. Mutta aina toinen osapuoli todella kuunteli. Ja minäkin koin saavani kaipaamaani tuuletusta ja olin kovasti iloinen, että Andyn kanssa saatoin jutustella sellaisia asioita, joita en ehkä kenen kanssa tahansa tohtisi - etenkään silloisissa joogaleiriolosuhteissa. Ja mikä vielä hienompaa, sain kuulla uskomattomia ja upeita tarinoita ja mietteitä tämän sekavahkon surffariduden elämästä. Saatana-suhteessamme oli sikäli yhteistä, että erilaisista näkemyksistämme huolimatta pidimme asiaa tärkeänä ottaa huomioon. Siinä missä oma arkkityyppinen käsitykseni on omiaan toimimaan jonkinlaisena eettisenä ohjenuorana ja perspektiivinä, Andy kertoi aiemmin elämässään "painiskelleen paholaisen kanssa" toden teolla, jonka myötä hän lopulta oppi riivauksensa kautta tiettyjä olemassaolon hienojakoisia lakeja, ja ettei hän enää koskaan haluaisi kokea mitään vastaavaa, ja tämän välttämisen varmistamiseksi hän lukee ramaattuaan nykyään tunnollisesti ja lausuu hiljaiset rukouksensa Jumalalle säännöllisesti. Itse olen toistaiseksi välttynyt rajummilta riivauksilta, tai pikemminkin ajattelen että pahimmat riivaukseni ovat olleet oman ymmärtämärrömän ajattelun ja toiminnan seurausta, ja että niistä poisopettelun kautta olen samalla kerännyt eväitä elämisen taitoihin vähän kerrallaan, ja että matka jatkuu edelleen ja vielä. Ja yhtälailla minäkin suon hetkeni myös hiljaisuudelle ja sen kuuntelemiselle.

Vaikka samalla ajattelin myös, että hänhän todella on ihan vaan random-tyyppi jonka olen matkani varrella kohdannut. Ja tällaisiin kohtaamisiin päätyy ainoastaan silloin, kun uskaltaa luottaa elämään ja jakaa avoimesti omaa tarinaansa. Pelkäämättä sitä mitä elämä tuo eteen, ja arvostaen eteentulevaa silloinkin - erityisesti silloin, kun se koettelee.

En keksi tällä kertaa kirjoitukselleni mitään nasevaa loppukaneettia. Ehkä tarina jatkuu vielä?