Nykyinen elämäni tuntuu tasaisen mukavalta. Siitä ei oikein löydy mitään sen räiskyvämpää kirjoitettavaa, sillä draama ei juuri nyt ravistele sielunmaisemaani eikä menneisyys kummittele enää entiseen malliin. Romanttisesta elämästäni ei tarvitse vuodattaa, sillä jo yli vuoden päivät olen ollut pitkästä aikaa avoimessa, toimivassa ja kaikinpuolin onnistuneessa parisuhteessa jossa kommunikaatio pelaa ja luonnollinen virta vie eteenpäin kauniisti soljuen.
Tasapainoa ja vakautta
Tänään olen pysähtynyt mietiskelemään, tai pikemminkin ihan vaan fiilistelemään... ei, vaan pikemminkin ihan vaan lepäämään harmonisen elämän ajatuksissa. Millaiset palikat vaakakupeissa oikein kulloinkin muodostavat tilan, jossa vaakakuppien keskinäinen vaappuminen olisi mahdollisimman tasaista ja pehmeää. Sillä vaappumista on aina, onhan elämä alituista liikettä. Liikkeen pehmeys ja suhteellinen loivuus lieneekin se, mikä saa tavallisenkin arkiailahtelun tuntumaan, jos nyt ei ihan tympeän stagnaattiselta, niin vähintään vakaalta ja ryhdikkäältä.
Puu seisoo sitä jykevämmin, mitä vahvemmat juuret sillä on, ja minustakin tuntuu juuri nyt siltä että keskeisimmiltä elämänalueilta osin jalat ovat vakaasti maan kamaralla eikä kintutkaan hoipertele holtittomasti. On melkeinpä ärsyttävää miten tällaisesta tilasta ei kykene kirjoittelemaan läheskään yhtä mielenkiintoisen eläväistä tekstiä kuin syvemmissä vesissä seilatessaan. Taiteilija tarvitsee tuskaa.
Kamppailua ja itsetutkiskelua
Reilun vuoden aikana olen hieman laventanut harrastusrintamaani liikunnan parissa, ja ottanut siellä myös iisimmin. Siinä missä vielä parisen vuotta sitten jooga-asana oli ainut harrastukseni ja lajini, tuli jossain vaiheessa riittävä ähky vastaan niin että homma alkoi työntää pois luotaan. Ei tietenkään täysin, sillä eihän elämäntavaksi muodostuneesta asiasta noin vain sanota sopimusta irti, mutta sen ydintä ja etenkin mielekkyyttä voi täydentää toisinaan sillä kuuluisalla "ihan jollain muulla". Ähkyn iskiessä olin tilanteessa, jossa joogaskene oli alkanut pahemman kerran nyppiä ja asanaharjoitus ei tuntunut riittävän sen hetkisiin tarpeisiin. Voimallinenkin vinyasa tuntui olevan liian pliisua ja harjoituksen hedelmän alkoivat mädäntyä.
Lähdin kokeilemaan thainyrkkeilyä, ja laji onkin tarjonnut puuskittaisia hetkellisiä villityksiä. Vielä en siis ole tullut tempaistuksi mukaan täysillä, mutta olen käynyt peruskursseja nyt kolmisen kertaa ja saanut hieman uutta kipinää arkeen ja ennen kaikkea mielelle piristystä uuden oppimisen parista. Kamppailusalien suoraviivainen ilmapiiri, vauhdikkaat treenisessiot ja mukava koostumus erilaista porukkaa ovat nostattaneet mielialaa ja tuonut jopa luonteeseeni hieman uudenlaista särmää. Temperamenttisempi, sähäkämpi puoli minussa pääsi terveellä tavalla esiin ja primaalisemmat patoutumat esiin ja ulos systeemistäni. Piirteet, jotka eivät rauhallisen verkkaiselle olemukselleni suinkaan ole niitä tunnuksenomaisimpia, mutta joiden työstämättömyys ja huomiottajättö voisi olla suureksi murheeksi ja haitaksi. Sähäkkyys on tuottanut hiljalleen uudenlaista napakkuutta muuallakin elämässä, auttanut hahmottamaan omia rajojaan ja myös selkeästi pitäytymään niissä.
Parasta tässä liikunnallisessa lavennuksessa on ollut se, kuinka joogaharjoitus alkoi nopeasti saada uutta tuulta purjeisiin. Silloin jos olin kahtena päivänä viikossa viuhtomassa potkuja ja lyöntejä, riitti virtaa muina päivinä asanaharjoitukseen ehkä kerran tai pari viikossa. Mutta siinä missä käytetty aika ehkä väheni, fokus oman asanaharjoituksen tarpeita ja tavoitteita kohtaan kirkastui. Fyysisen kehon ongelmiksi löytyi yksinkertaisesti takareisien, kylkien ja olkapäiden kireys sekä puolierot vasemman ja oikean välillä. Eikä mikään määrä analyysiä tai teoreettista oman anatomiansa ymmärrystä auta lainkaan, jos tilanteen vain toteaa ja jättää siihen. Sen sijaan ongelman korjaaminen hiljalleen muuttaa hiljalleen myös asennetta.
Venymistä ja yksinkertaistamista
Löysin pian kaikista pelkistetyimmän version harjoituksestani, joka on myös ilahduttavalla tavalla jääneet säännölliseksi arkiäheltämiseksi eli löytäneet tilansa osana arkirutiineja. Treenaan tällä hetkellä siis tunnollisesti eteentaivutustani, eli virutan ahkerasti takareisiä, pohkeita ja selkää. Hiljattain myös simppelit olkapäänavaukset ovat liittyneet mukaan. Näillä yksinkertaisilla eväillä on edistystä, ja ennenkaikkea suuntaa, alkanut tulla myös niin asanaharjoittelussa kokonaisuudessaan, myös helppoutta arkielämään, tilaa ajatuksiin ja sivutoiminen opettaminenkin on inspiroituneempaa kuin aikoihin. Reilu vuosi sitten yritin uudenvuodenlupauksena alkaa työstää kahdeksaa minulle kriittistä ja haastavaa asanaa päivittäin, mutta siitä pakertamisesta en saanut parissa-kolmessa kuukaudessa muuta kuin vitutuksen ja kipeän selän. Vasta kaikista koruttomimpaan minimiinsä karsittuna: eteentaivutus ja olkapäät, on vienyt samalla kauan junnanneen astangaharjoiutukseni uudelle syvyysasteelle (ei siis pituusasteelle, sillä en tee ykkössarjaa edelleenkään kuin hieman yli puolenvälin)
Pitkin vuotta olen harjoitellut uusina tuttavuuksina myös pahamaineista Bikram-joogaa ja suoritusvapaata Shakta-joogaa, joita astangan kanssa yhdistää vakiintuneet asanasarjat, joka on auttanut uusia juttuja iskoistumaan syvemmälle ymmärrykseeni ja fyysisen kehoni muistiin. Muuten tyyleillä on keskenään sen verran paljon eroa, että voi puhua todellakin ja sananmukaisesti toisiaan täydentävistä vastakohdista. Mutta samalla kaikkia kuitenkin yhdistää eräänlainen koruttomuus, mikä toimiikin oikein hyvin kaltaiselleni putkiaivolle jonka mieli lepää selkeiden tavoitteiden äärellä.
Kiireen tuntu joogaharjoituksesta on poistunut lähes täysin, niin oudolta "kiireen tuntu joogaharjoituksessa" itsessään jokuulostaakin. Mutta siinä missä ehkä vielä jokin aika sitten treenasin joka päivä vähän kaikkea tuskastuen siitä että kokonaisuudelta oli samalla suunta täysin hukassa, olen nyt ensisijaisiin tarpeisiini keskittymisestä löytänyt sekä sen fiiliksen, että etenemistä tapahtuu, kuin myös sen että kiire ei ole mihinkään. Täyteenahdettunakin päivänä jolloin almanakka näyttää lähinnä graffiteilla sotketulta seinältä, nostan vaan kinttuni ensin lantion, vyötärön, sitten olkapään korkuiselle korokkeelle mehevästi juilivaan takareisivenytykseen ja otan muutamaan kertaan kymmenen pitkää hengitystä per jalka, ja asanaharjoitukseni on sen päivän osalta siinä ja olen tyytyväinen. Väljempänä päivänä sitten menen tunnille tekemään täysmittaisen harjoituksen, sitä mukaa miten tilanne sattuu millloinkin olemaan suotuisa.
Bonuksena se, että myös tuloksia on alkanut näkyä. Toisena bonuksena asenteenmuutos takareiden kireyttä kohtaan. Siinä missä se ennen oli latistava rajoite ja selänkipeyttäjä, sen korjaamisprosessista on tullut arkeni mielenkiintoisin ja antoisin kokemus. Yhtään liioittelematta ja valehtelematta.
Rennompaa elämää
Oloni on siis muuttunut huomattaasti, mutta onko elämä itsessään loppujen lopuksi paljoakaan muuttunut? Toisaalta kyllä, toisaalta eipä oikeastaan. Sama työ, samat harrastukset. Stressiä ja pettymyksiä, mutta myös relausta ja tyytyväisyyden tunnetta. Muutos on tapahtunut lähinnä omassa suhteessa ja asenteessa. Vähentynyt itsensä piiskaaminen ja pakkomielteinen ankaruus itseä kohtaan on vähentynyt, ja samalla ennen haastavilta tuntuneet olotilat eivät enää muodosta dramaattisia tarinoita mielessäni. Esimerkiksi jos ennen väsymys sai minut tuskailemaan jotain tyyliin "Olen väsynyt, en jaksa tehdä mitään, vituttaa kun on pakko" jne., onkin nyttemmin mielen tarinankertoja typistänyt havainnon pelkkään "olen väsynyt"-muotoon. Tai jos olen vihainen, ei mieleni lähde enää yhtä räjähdysherkästi synnyttämään kuvia väkivallanteoista ja kostotoimista, vaan havainto jää lakoniseen muotoon "olen vihainen". Sillä väsymys menee ohi kun tekee minkä jaksaa ja sen jälkeen lepää, suuttumus taas on vain osa ainaista tunnetilojen keikahtelua, joka yhtä lailla tulee ja menee.
Sen sijaan on ihan hyvä että mielensisäinen narraattori osaa pitää turpansa kiinni. Se tekee yleisfiiliksestä rennomman ja huomattavasti helpommin kestettävän. Asioiden kohtaamista sellaisena kun ne tulevat, ja siinä kaikki. Täydellisen elämän tavoittelu on vaihtunut täydemmän elämän pyrinnöksi, ja itsekritiikki on muuttunut lyttäävästä kannustavaksi. Tämä lienee syynä myös siihen, että tämänkertainen kirjoitukseni oli näinkin tylsä ja räiskymätön. Tyytyväisen mielen tuotos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti