Elämän kynnyksellä

Syksy alkaa taittua etelä-Suomessa omaksi epämääräiseksi, sateen ja pääkallojäätikön täyttämäksi talvekseen. Syksy on ollut täyttä tohinaa, mutta nyt jälleen löydän itseni tutunkaltaisesta tilanteesta: flunssaisena ja kurkkukipuisena yksin kotona ryystämässä yrttitipoilla terästettyä vettä ja kirjoittelemassa, pitkästä aikaa, uutta blogitekstiä. En ole ehkä tätä aiemmin paljastanut, mutta suurin osa näistä kirjoituksista ovat olleet nimenomaan saikkupäivien ajanvietettä, pientä hidastuneen mielen tuottamien ajatusten seilailun seurailua ja "paperille" rustaamista.

Syksy toi mukanaan nytkähdyksen eteenpäin. Jossain vaiheessa lokakuuta reipas ja ihana tyttöystäväni ehdotti että josko hän keräisi kimpsunsa kotoaan ja muuttaisi minun luokseni. Ilmiselvästi näytin vihreää valoa, ja jo marraskuun aikana postilaatikkoni sai uuden kyltin jossa on nyt kaksi sukunimeä, ja huushollini ummehtuvat nurkat täyttyivät pian uudesta elämästä. Jääkaappiin alkoi ilmestyä ihan oikeaa sapuskaa, keittiöstä kuulua pannujen tirinää ja kahvinkeitin porista iloisesti joka aamu. Täyttäen huoneet tummapaahtoisen kahvin tuoksusta. Ikkunalaudalle ilmestyi viherkasveja ja saunakin lämpeää nyt ainakin kerran viikossa. Elämä alkoi tapahtua kolmeviitoselle aikamiespojalle, ja saan nyt sekä käydä iltaisin nukkumaan että herätä aamuisin onnellisena avoliittolaisena. Harjoitellessa mennyt tietenkin tämä alkuaika, mutta koen että olemme klaaranneet homman erittäin hienosti. Yllättävintä on ollut, miten vähän loppujen lopuksi edes ajattelen alkanutta muutosta haasteena, saati että miettisin tai muistelisin kaiholla yksin asumista. En minä siitä nyt niin paljoa pitänytkään loppujen lopuksi. Nukkuessakin tuli kylmä.

Nykyinen parisuhteeni on kestänyt pian parisen vuotta, ja tänä aikana olen sekä joutunut että halunnut karsia elämästäni ja etenkin irtaimistostani paljon tarpeetonta. Pois lähti sohva ja tilalle tuli matala olohuoneen pöytä jonka ääressä on sekä mukavampaa että ergonomisempaa istua lattialla. Kaappeihin kätketty rihkama kiikutettiin vihdoin kierrätyskeskuksiin ja lähetyskirppiksille, ja raaskinpa pistää vaatimattoman, mutta rakkaan kasettikokoelmanikin eteenpäin uusiin koteihin, joissa ne päässee jatkamaan tehtäväänsä aiempaa paremmin ja ilahduttamaan uusia omistajiaan. Ja sama savotta jatkuu, tällä hetkellä menossa hidas DVD-leffojen poismyynti, seuraavana sitten aikanaan inventoidaan jälleen vinyylihyllyä ja kirjoja. Ja mikä hauskinta, karsintaa tehdessään olen samalla kuunnellut musiikkia ehkä enemmän kuin aikoihin. Minulla on ollut sitä ikävä, ja on kummallista miten jokin niinkin ravitseva ja paljon antava asia on viime vuosina päässyt luikahtamaan vähemmälle.

Olen vuosikaudet ollut melkoinen intoilija ja heittäytyjä, milloin mihinkin. Roinan määrää katsellessani, suuri intohimoni on ilmiselvästi ollut levyjen, leffojen, kirjojen ja kauniiden esineiden keräily ja niiden parissa puuhastelu. Intressit ovat olleet kausiluonteisia, mutta totaalisia. Uuden vuosikymmeen taitteeseen tullessa oli musiikki- ja leffaintoilu vaihtunut kirjahulluuteen, ja nyt huomaan että asunnon kaksi kirjavitriiniä ovat lähes täynnä kauniita, mielenkiintoisia, arvokkaita ja kiehtovia opuksia - joista osan olen jopa lukenut, mutta suurinta osaa en vielä. Viimeisen reilu viisi vuotta kuitenkin olen käyttänyt rahaa, aikaa ja ajatuksia varmasti enemmän liikuntaan kuin mihinkään aineelliseen, mutta tässäkään asiassa ei puhuta mistään satunnaisesta hupiukkoilusta, vaan jokaiselle kurssille on ollut pakko päästä ja mennä mikä vähänkin on kiehtonut ja rahkeet riittäneet. En toki harmittele, sillä onhan tässä matkalla tarttunut mukaan hieman uutta lihasvoimaa ja notkeutta, parempi perusterveys ja reilun kakssatasen verran (ammattislangia) joogaopettajan koulutusta. Ja reilun viidentoista vuoden hidas työ okkultismin parissa on kypsynyt verkkaisesti yksityisestä hartaudenharjoituksesta aktiiviseksi seuratoiminnaksi, ja määrätietoisen oppilaan elämässä kaiken taustalla vaikuttavaksi, mutta kuitenkin sen myös kauttaaltaan läpäiseväksi työksi.

Nyt silti koen että voisi ihan vaan nostaa jalat kuistille ja antaa tavallisen, arkisen elämän vihdoin tapahtua. Aivan tavalliset pienet asiat, rakkaan ihmisen kanssa yhdessä elettynä tuottavat aivan uudenlaista ja suurenmoista onnea elämään ja tunnen suurta ylpeyttä ollessani näin onnekas. Avopuolisonani on maailman hauskin ja hyväsydämisin ihminen, ja yhdessä luomamme tavallinen arki on kuin taikaa. Sellaista taikaa, jollaisen esiinloihtimista haluan oppia niin hyvin kuin osaan, ja jonka opettelu vaatii harjoitusta. Ja jonka harjoittelu on inspiraation kyllästämää, ja jossa tahdon kehittyä tunnollisesti. Arki on ja tavallisuus on täyttynyt sellaisella Merkitysellä, jollaista en ollut vielä aiemmin päässyt kokemaan.

Merkityksellisten asioiden tapahtuessa alkaa muut asiat väistyä ja karsiintua pois. Mutta karsimisen kanssa täytyy olla myös aktiivinen. Se ei ole joka hetki mielekästä tai mukavaa, ei pelkkää riemua, mutta se palkitsee itsensä joka päivä.

Tämä blogi on ensi kesänä ollut olemassa viisi vuotta. Blogi syntyi itsetutkiskelun ja -ilmaisun tarpeesta. Kirjoittaminen kulki työkaluna suurempien muutosten työstössä, ja aloittaessani koko prosessia, minut täytti hämmennys. Kirjoittamisen aloittamista edeltävät vuodet oli ihottuman, masennuksen ja yksinäisyyden kanssa potemista. Kirjoittamisen aloittamisen aikoihin minua vaivasivat rajut selkävaivat, jotka ovat silloiselle kaltaiselleni innokkaalle mutta ymmärtämättömälle aloittelevalle astangajoogille tavallisia. Hiljalleen terveys koheni ja harjoitus löysi viisautta, ja kirjoittelu alkoi harventua hämmennyksen hiljalleen hälvetessä selkeyden tieltä. Seuratoiminta ja harrastukset ovat tuoneet mukanaan myös uusia ystäviä, sekä uudenlaista ajankäyttöä. Tarve yksinäiselle sielun syväluotaukselle alkoi olla entistä vähäisempi, ja uusien asioiden parista oppiminen tuoda uutta, raikkaampaa tuulahdusta mukanaan. Olen entistä enemmän alkanut harkita siirtymistä opiskelemaan. Samalla, hieman hassua kyllä, olen löytänyt uutta kipinää myös vanhaan tympeään työhöni, samalla tehden pienimuotoista sivuduunia toiminimiyrittäjänä.

Tapasin vuosi sitten Intiassa ollessani erään viisaan ayurveda-lääkärin. Kerroin hänelle masennuksestani, tai siitä jota silloin vielä kutsuin masennukseksi. Kuvailin perusoloni sellaiseksi, etten kuulu tähän maailmaan ja etten ole siitä kiinnostunut. Kuin katselisin päivien vierimistä lasin läpi, olematta kuitenkaan todella osa tätä elämän näytelmää joka silmieni edessä vilisee. Lääkäri totesi minulle hymyillen töksähtelevällä aksenttisella englannillaan: "No, that is not depression! You are not depressed. God speaks to you. Because when you feel like you are not interested, it means that God is interested in You!". Uskonnollinen retoriikka voi saada tuon ajatuksen tuntumaan kummalliselta, mutta luulen ymmärtäväni mitä hän tarkoitti ja tämä mitä hän sanoi, jäi vahvasti mieleeni. Samalla koin vapautuneeni masennuksen ikeestä.

Elämä toden totta, onnellisinakin aikoina, tuntuu vain ohimenevältä näytelmältä jossa en suinkaan ole pääosassa, vaan katselijana. En tästä maailmasta, mutta silti siellä asustellen. Opetellen ja yrittäen ymmärtää miten maailma toimii.

Olen alkanut pohtia tämän blogin hiljalleen alasajamista. Ajattelin vielä lueskella kirjoitukset hiljalleen läpi, viimeistellä mahdollisesti julkaisemattomana roikkuvia keskeneräisiä luonnoksia valmiiksi, deletoida osan niistä kokonaan. Nykyisessä elämässäni kuitenkin riittää tekemistä ja tutkimista, myös kirjoitellen, joten vaikka blogi jäisikin pois, ei kaikki kokonaan kerralla muuttuisi. Asiat ovat vain ohjautuneet uusiin uomiinsa, ja niin on hyvä.

Mutta katsellaan nyt vielä ainakin kesään asti.

Hyvää uutta vuotta 2018 siis!

Maallinen mammona ja ohjat elämästä

Olen juuri lomaillut neljä viikkoa. Itse asiassa lomani on loppumaisillaan, ja huomenna olisi tarkoitus jo palata sivutyön äärelle, maanantaina sitten alkaa jälleen uusi vuosisykli päätoimisen parissa. Ahdistaako? Oikeastaan ei. Tätä kirjoittaessani minua lähinnä ihan vaan väsyttää ja hieman tympäisee.

Toki loma voisi olla pidempikin ja varmasti keksisin jotain tekemistä vielä muutamaksi viikkoa. Myös mieleni valtaa tietty outo raskaus siitä ajatuksesta, että tietty päivien väljyys ja alituinen hönötys saa jälleen väistää aikataulutetumman olemisen tieltä. Mutta outoa kyllä, olen myös kaivannut rutiinia ja ihan vaan arkea. Tavallisuuden tilassa on jotain turvallisen tuntuista, koska ei tarvitse liikaa miettiä. Sillä sen olen nyt hieman joutilaampana aikana, siis lomaillessani, saanut huomata kuinka vilkas mieleni alkaa helposti potea vastenmielisyyttä ja inhoa joutilaisuutta kohtaan. Tämänkertainen lomani oli yhtä lyhyttä ulkomaanmatkaa lukuunottamatta osaltaan myös tietoinen testi, kokeilla millaista on olla sekä lomalla että ihan vaan tavallisesti tutussa ympäristössä ilman kummempaa glamouria ja jatkuvaa jännitystä tai viihteellisyyttä. Mutta on sille toinenkin syy.

Liikaa velkaa, selkä taittuu

Mietiskelin tuossa hetki sitten kattoon syljeskellessäni rahaa ja maallista mammonaa. Muodossa jos toisessa, mutta lähinnä materiana.

Kotosalla ympärilläni on sekaista, sillä kotini on eräänlainen alati keskeneräinen karsimissavotta. Olen nyt parin viimeisimmän vuoden aikana aina silloin tällöin käynyt krääsäkaappejani läpi ja hankkiutunut - tavalla tai toisella - tavarasta eroon. Viimeisimpänä nostin kaikki omistamani sadat DVD-leffat kaapista makkarin lattialle, eivätkä ne kaappiin ole enää palaamassa. DVD-soitinta minulla ei ole enää vuosiin ollut. Vieressä on erinäisiä pinoja kirjoja, lehtiä, vihkoja ja ties mitä js mistäkin syystä arkistoituja lärpäkkeitä. Keskimäärin kerran parissa viikossa kiikutan jonkinlaisen kassillisen jotain sälää pois, mutta savotta jatkuu silti. Olen teljennyt pois silmien edestä vielä ainakin muutaman rämän ja halvan kitarankarahkan joita en koskaan enää anna laulaa vaan, rikkinäisiä vahvistimenreuhkoja, hajonneita jalkalamppuja, rihkamaa, astioita joita en käytä, VHS-filmejä (nauhuria ei tietenkään ole ollut kotvaan sitäkään), C-kasetteja, metreittäin piuhoja ja muuta tilpehööriä mitä en enää edes muista olevankaan.

Välillä tuhahtelen itselleni sitä, että olen vuosien mittaan oikeasti rahalla hankkinut kaiken tämän roskan mitä nurkissa pyörii. Sillä laihalla liksalla, jota minulle on maksettu vapaaehtoisesti mutta vastahakoisesti pakerretusta duunista. Lisäksi olen kaventanut siitäkin jäävää osuutta entisestään lainaamalla sivoisen summan rahaa ensin autoon jota minulla ei enää ole kolmeen vuoteen ollut (mutta johon otettua luottoa maksan edelleen) ja ottamalla päälle vielä kaiken järjenkäytön kumoavan määrän asuntolainaa, jota maksan päivä päivällä ränsistyvästä rivarinpätkästäni, jossa en juuri asumismielessä pahemmin aikaani vietä ja jonka markkina-arvo kulkee vilkkaasti alamäkeen sekin.

Voin sen rehellisesti ja avoimesti tunnustaa että rahankäyttöni ja materiaalisen elämäni puitteet olisin voinut varmasti valita järkevämminkin.

Pitkänäköisyyden opettelua

Nyt kun on asiaan liittyvät homeiset höyryt suollettu pään sisästä ruudulle, voin katsahtaa hetkeksi tilanteen myönteisempiin puoliin. Ihan ensiksi, tilanne ei ole mahdoton. Laiha liksani edelleen riittää kattamaan menot ja velkapinot madaltuvat hitaasti mutta varmasti vuosi vuodelta. Maksoin juuri luottokorttilaskunikin vielä ennen loman loppua, mikä lievittänee henkistä lomakrapulaa huomattavasti ja varmasti vielä kiitän itseäni tästä maksutoimenpiteestä, vaikka nyt vähän nikotuttaakin se fakta että jokainen tilini kumisee tyhjyyttään.

Päättäväisyys velanlyhentelyyn sitoutumisessa, krääsän karsiminen ja poismyyminen tai -antaminen on myös ollut hyvää harjoitusta itsessään. Olen oppinut tulemaan toimeen lähes opiskelijan kuukausibudjetilla, minusta on tullut anteliaampi ja auttavaisempi muita kohtaan ja ennen kaikkea koen koko ajan lisääntyvää kepeyttä sitä mukaa kun asuntoni nurkat hiljalleen vapautuvat takaisin hapensäilytykseen ja velkataakkani numeraalinen lukuarvo hälvenee. On myös onni, ettei minulla ole jälkikasvua. Olisi noloa olla velkaantunut, suurella todennäköisellä epätoivoissaan suuriinkin kusetuksiin syyllistynyt tuhlaajafaija. Vielä ehtii siis ryhdistäytyä ennen kuin on liian myöhäistä.

Rakkaan mutsinikin, joka minut on niin monesti taloudellisesta pinteestä pelastanut, hänenkin elämänlaatunsa on varmasti kohentunut sen jälkeen, kun päätin että nyt perkele hävettää jo niin paljon liikaa että tästedes ratkaisen tilanteeni itse. On myös noloa olla eräälle kaverille ronski summa pystyssä. Olen parina vuotena yrittänyt aina veronpalautusten tultua tuputtaa tuota summaa hänelle, mutta hän on pitkämielisyydessään joka kerta sanonut minulle että mehän sovittiin että ei mitään kiirettä, kyllä sinä nuo ehdit maksaa myöhemminkin. Ja uutta yritystä pukkaa taas joulukuussa. Silloin tällöin taas kun oma rahatilanteeni on hetkellisesti myötätuulisemmassa tilassa, olen jeesannut kyllä kaveria tarpeen tullen, enkä jää muistelemaan eurolleen ja sentilleen että kuinka paljon hän jää pystyyn. Joustavaa asennetta on hyvä olla molempiin suuntiin, kunhan homma pysyy mielekkäänä.

Vielä jokunen vuosi sitten kun taloudellinen tilanteeni oli jatkuvassa umpisolmussa, en uskaltanut ajatella tulevaisuutta sillä pelkäsin jatkuvasti koska koittaa se päivä kun kaikki rysähtää niskaan. Nyt tilanteen tasaannuttua, tiedän että kahdesti kuussa kokonaisuus nytkähtää joka kerta huomaamattoman pienen pykälän verran kohti helpompaa tilannetta. Ja se on helvetisti enemmän kuin ei pykälääkään. Muuta ei tarvitse tehdä asian eteen kuin pysyä päätöksessään olla ottamatta lisää velkaa ja lainaa. En enää koskaan.

Ja kun tietää että edessä oleva tulevaisuus näillä näkymin helpottuu koko ajan, se saa oudolla tavalla tulevaisuuden näyttämään myös pidemmältä ja mukavammalta. Hieman se edellyttää pitkänäköisyyttä, itsekuria ja malttia tyytyä vehähempäänkin glamouriin, niin lomalla kuin arjessa. Sitäpaitsi, saman ajan voi kuitenkin edelleen käyttää vaikkapa lueskeluun ja treenaamiseen - eikä sen parempaa tekemistä kyllä juuri olekaan.

Tasaisella maalla

Nykyinen elämäni tuntuu tasaisen mukavalta. Siitä ei oikein löydy mitään sen räiskyvämpää kirjoitettavaa, sillä draama ei juuri nyt ravistele sielunmaisemaani eikä menneisyys kummittele enää entiseen malliin. Romanttisesta elämästäni ei tarvitse vuodattaa, sillä jo yli vuoden päivät olen ollut pitkästä aikaa avoimessa, toimivassa ja kaikinpuolin onnistuneessa parisuhteessa jossa kommunikaatio pelaa ja luonnollinen virta vie eteenpäin kauniisti soljuen.


Tasapainoa ja vakautta

Tänään olen pysähtynyt mietiskelemään, tai pikemminkin ihan vaan fiilistelemään... ei, vaan pikemminkin ihan vaan lepäämään harmonisen elämän ajatuksissa. Millaiset palikat vaakakupeissa oikein kulloinkin muodostavat tilan, jossa vaakakuppien keskinäinen vaappuminen olisi mahdollisimman tasaista ja pehmeää. Sillä vaappumista on aina, onhan elämä alituista liikettä. Liikkeen pehmeys ja suhteellinen loivuus lieneekin se, mikä saa tavallisenkin arkiailahtelun tuntumaan, jos nyt ei ihan tympeän stagnaattiselta, niin vähintään vakaalta ja ryhdikkäältä.

Puu seisoo sitä jykevämmin, mitä vahvemmat juuret sillä on, ja minustakin tuntuu juuri nyt siltä että keskeisimmiltä elämänalueilta osin jalat ovat vakaasti maan kamaralla eikä kintutkaan hoipertele holtittomasti. On melkeinpä ärsyttävää miten tällaisesta tilasta ei kykene kirjoittelemaan läheskään yhtä mielenkiintoisen eläväistä tekstiä kuin syvemmissä vesissä seilatessaan. Taiteilija tarvitsee tuskaa.


Kamppailua ja itsetutkiskelua

Reilun vuoden aikana olen hieman laventanut harrastusrintamaani liikunnan parissa, ja ottanut siellä myös iisimmin. Siinä missä vielä parisen vuotta sitten jooga-asana oli ainut harrastukseni ja lajini, tuli jossain vaiheessa riittävä ähky vastaan niin että homma alkoi työntää pois luotaan. Ei tietenkään täysin, sillä eihän elämäntavaksi muodostuneesta asiasta noin vain sanota sopimusta irti, mutta sen ydintä ja etenkin mielekkyyttä voi täydentää toisinaan sillä kuuluisalla "ihan jollain muulla". Ähkyn iskiessä olin tilanteessa, jossa joogaskene oli alkanut pahemman kerran nyppiä ja asanaharjoitus ei tuntunut riittävän sen hetkisiin tarpeisiin. Voimallinenkin vinyasa tuntui olevan liian pliisua ja harjoituksen hedelmän alkoivat mädäntyä.

Lähdin kokeilemaan thainyrkkeilyä, ja laji onkin tarjonnut puuskittaisia hetkellisiä villityksiä. Vielä en siis ole tullut tempaistuksi mukaan täysillä, mutta olen käynyt peruskursseja nyt kolmisen kertaa ja saanut hieman uutta kipinää arkeen ja ennen kaikkea mielelle piristystä uuden oppimisen parista. Kamppailusalien suoraviivainen ilmapiiri, vauhdikkaat treenisessiot ja mukava koostumus erilaista porukkaa ovat nostattaneet mielialaa ja tuonut jopa luonteeseeni hieman uudenlaista särmää. Temperamenttisempi, sähäkämpi puoli minussa pääsi terveellä tavalla esiin ja primaalisemmat patoutumat esiin ja ulos systeemistäni. Piirteet, jotka eivät rauhallisen verkkaiselle olemukselleni suinkaan ole niitä tunnuksenomaisimpia, mutta joiden työstämättömyys ja huomiottajättö voisi olla suureksi murheeksi ja haitaksi. Sähäkkyys on tuottanut hiljalleen uudenlaista napakkuutta muuallakin elämässä, auttanut hahmottamaan omia rajojaan ja myös selkeästi pitäytymään niissä.

Parasta tässä liikunnallisessa lavennuksessa on ollut se, kuinka joogaharjoitus alkoi nopeasti saada uutta tuulta purjeisiin. Silloin jos olin kahtena päivänä viikossa viuhtomassa potkuja ja lyöntejä, riitti virtaa muina päivinä asanaharjoitukseen ehkä kerran tai pari viikossa. Mutta siinä missä käytetty aika ehkä väheni, fokus oman asanaharjoituksen tarpeita ja tavoitteita kohtaan kirkastui. Fyysisen kehon ongelmiksi löytyi yksinkertaisesti takareisien, kylkien ja olkapäiden kireys sekä puolierot vasemman ja oikean välillä. Eikä mikään määrä analyysiä tai teoreettista oman anatomiansa ymmärrystä auta lainkaan, jos tilanteen vain toteaa ja jättää siihen. Sen sijaan ongelman korjaaminen hiljalleen muuttaa hiljalleen myös asennetta.


Venymistä ja yksinkertaistamista

Löysin pian kaikista pelkistetyimmän version harjoituksestani, joka on myös ilahduttavalla tavalla jääneet säännölliseksi arkiäheltämiseksi eli löytäneet tilansa osana arkirutiineja. Treenaan tällä hetkellä siis tunnollisesti eteentaivutustani, eli virutan ahkerasti takareisiä, pohkeita ja selkää. Hiljattain myös simppelit olkapäänavaukset ovat liittyneet mukaan. Näillä yksinkertaisilla eväillä on edistystä, ja ennenkaikkea suuntaa, alkanut tulla myös niin asanaharjoittelussa kokonaisuudessaan, myös helppoutta arkielämään, tilaa ajatuksiin ja sivutoiminen opettaminenkin on inspiroituneempaa kuin aikoihin. Reilu vuosi sitten yritin uudenvuodenlupauksena alkaa työstää kahdeksaa minulle kriittistä ja haastavaa asanaa päivittäin, mutta siitä pakertamisesta en saanut parissa-kolmessa kuukaudessa muuta kuin vitutuksen ja kipeän selän. Vasta kaikista koruttomimpaan minimiinsä karsittuna: eteentaivutus ja olkapäät, on vienyt samalla kauan junnanneen astangaharjoiutukseni uudelle syvyysasteelle (ei siis pituusasteelle, sillä en tee ykkössarjaa edelleenkään kuin hieman yli puolenvälin)

Pitkin vuotta olen harjoitellut uusina tuttavuuksina myös pahamaineista Bikram-joogaa ja suoritusvapaata Shakta-joogaa, joita astangan kanssa yhdistää vakiintuneet asanasarjat, joka on auttanut uusia juttuja iskoistumaan syvemmälle ymmärrykseeni ja fyysisen kehoni muistiin. Muuten tyyleillä on keskenään sen verran paljon eroa, että voi puhua todellakin ja sananmukaisesti toisiaan täydentävistä vastakohdista. Mutta samalla kaikkia kuitenkin yhdistää eräänlainen koruttomuus, mikä toimiikin oikein hyvin kaltaiselleni putkiaivolle jonka mieli lepää selkeiden tavoitteiden äärellä.

Kiireen tuntu joogaharjoituksesta on poistunut lähes täysin, niin oudolta "kiireen tuntu joogaharjoituksessa" itsessään jokuulostaakin. Mutta siinä missä ehkä vielä jokin aika sitten treenasin joka päivä vähän kaikkea tuskastuen siitä että kokonaisuudelta oli samalla suunta täysin hukassa, olen nyt ensisijaisiin tarpeisiini keskittymisestä löytänyt sekä sen fiiliksen, että etenemistä tapahtuu, kuin myös sen että kiire ei ole mihinkään. Täyteenahdettunakin päivänä jolloin almanakka näyttää lähinnä graffiteilla sotketulta seinältä, nostan vaan kinttuni ensin lantion, vyötärön, sitten olkapään korkuiselle korokkeelle mehevästi juilivaan takareisivenytykseen ja otan muutamaan kertaan kymmenen pitkää hengitystä per jalka, ja asanaharjoitukseni on sen päivän osalta siinä ja olen tyytyväinen. Väljempänä päivänä sitten menen tunnille tekemään täysmittaisen harjoituksen, sitä mukaa miten tilanne sattuu millloinkin olemaan suotuisa.

Bonuksena se, että myös tuloksia on alkanut näkyä. Toisena bonuksena asenteenmuutos takareiden kireyttä kohtaan. Siinä missä se ennen oli latistava rajoite ja selänkipeyttäjä, sen korjaamisprosessista on tullut arkeni mielenkiintoisin ja antoisin kokemus. Yhtään liioittelematta ja valehtelematta.


Rennompaa elämää

Oloni on siis muuttunut huomattaasti, mutta onko elämä itsessään loppujen lopuksi paljoakaan muuttunut? Toisaalta kyllä, toisaalta eipä oikeastaan. Sama työ, samat harrastukset. Stressiä ja pettymyksiä, mutta myös relausta ja tyytyväisyyden tunnetta. Muutos on tapahtunut lähinnä omassa suhteessa ja asenteessa. Vähentynyt itsensä piiskaaminen ja pakkomielteinen ankaruus itseä kohtaan on vähentynyt, ja samalla ennen haastavilta tuntuneet olotilat eivät enää muodosta dramaattisia tarinoita mielessäni. Esimerkiksi jos ennen väsymys sai minut tuskailemaan jotain tyyliin "Olen väsynyt, en jaksa tehdä mitään, vituttaa kun on pakko" jne., onkin nyttemmin mielen tarinankertoja typistänyt havainnon pelkkään "olen väsynyt"-muotoon. Tai jos olen vihainen, ei mieleni lähde enää yhtä räjähdysherkästi synnyttämään kuvia väkivallanteoista ja kostotoimista, vaan havainto jää lakoniseen muotoon "olen vihainen". Sillä väsymys menee ohi kun tekee minkä jaksaa ja sen jälkeen lepää, suuttumus taas on vain osa ainaista tunnetilojen keikahtelua, joka yhtä lailla tulee ja menee.

Sen sijaan on ihan hyvä että mielensisäinen narraattori osaa pitää turpansa kiinni. Se tekee yleisfiiliksestä rennomman ja huomattavasti helpommin kestettävän. Asioiden kohtaamista sellaisena kun ne tulevat, ja siinä kaikki. Täydellisen elämän tavoittelu on vaihtunut täydemmän elämän pyrinnöksi, ja itsekritiikki on muuttunut lyttäävästä kannustavaksi. Tämä lienee syynä myös siihen, että tämänkertainen kirjoitukseni oli näinkin tylsä ja räiskymätön. Tyytyväisen mielen tuotos.