Hei taas, lukijani.
Kuten valitettavan tavallista on, on edellisestä kirjoituksesta kulunut jälleen aikaa. Aika tosin huitelee tässä elämänvaiheessa sellaista vauhtia, että oma verkkainen hitaus ei tahdo pysyä perässä. En edes havaitse kuukausien, seisausten ja tasausten, tai ohivierivien vuodenaikojen kiitävätahtista kulkua. Tämä elämäksi kutsuttu harha, joka tahraa verkkokalvojani päivisin arikirealismin kuvilla ja kyllästää öisin tajuntani järjettömyyksillään, ei pysähdy silloinkaan kun näennäisesti mitään ei tapahdu.
Tänä keväänä tulee seitsemän vuotta siitä kun kävin astangajoogan alkeiskurssin. Seitsemään vuoteen mahtuu monenlaista, mutta tunnistan tavallaan myös että yksi - hyvin abstrakti sykli on päättynyt. Tunnistan sen siitä, että huomaan olevani jälleen lähtöruudussa. Olen palannut nihilistiseen mielentilaan, ja on tullut aika hajoittaa ja tuhota jälleen muutamia ajatteluani ja toimintaani määrittäneitä ehdollistumisia ja pystyynlahonneita, kukoistuksen päivänsä taakseen jättäneiden rakenteiden mätiä runkoja. Astangajooga on edelleen pysynyt kuvioissa, mutta suhteeni siihen on muuttunut aivan päinvastaiseksi kuin mitä uskoin sen alussa olevan. Usko asanaharjoittelun ja muun fyysisen joogan kaikkivoipaisuuteen on karissut pois ja tilalle tullut kriittinen tarkastelu ja koko asian haastaminen. Ja kriittisen tarkastelun myötä, siinä olevia selviä puutteita olen alkanut täyttämään aivan muunlaisilla liikkumisen muodoilla, ja se on ollut hyväksi. Edes nihilismi ei tarkoita nihkeilyä tai pessimismiä.
Kuluneita vuosia leimaa aktiivisuus, terveyden kohentaminen, ja positiivisen elämänasenteen opettelu ja sen janoinen tavoittelu. Tämä palo on johtanut ihmeellisiin asioihin ja tuottanut paljon hyviä ja kauniita asioita, ennen kaikkea kestävän muutoksen ja uuden suunnan löytymiseen elämässä. Olen matkustellut niin yhdessä kuin muidenkin kanssa. Olen oppinut säännöllisen harjoitusrutiinin kautta itsekuria ja elämänhallintaa, tullut sen kautta terveemmäksi, saanut uusia ja entistä parempia ystäviä ja sen myötä uutta itseluottamusta, kohentanut ruokavalioni ja elänyt hieman parempaa elämää. Terveyden perässä säntääminen kuitenkin johti nyt lopulta siihen, että elämästä tuli jälleen pakonomaista ja sisällötöntä soopaa. Oli tullut aika pistää jälleen kaikki paskaksi. Nyt on aika heittää itsekasvatuksellinen orientaatio romukoppaan.
Vitaalisuuteni alkoi valua pois, taiteellinen inspiraatio oli ollut kadoksissa jo liki vuosikymmenen, ja löydetystä uudesta sisällöstä elämään katosi merkitys. Tajusin, ettei tuo merkitys ollut luonteeltaan osaa kaiken pysyvintä ja oleellisinta ydintä, kvintessenssiä. Meditointiharjoitteet ja näennäisen hyvä elämä ravitsi salakavalasti myös narsistisia puoliani, itsekkyyttä ja kapeakatseisuutta. Tajusin, että myös varjoni ja todelllisempi, vakava ja vaikea sieluni osa tarvitsi ravintoa. Se osa, jota ravitsee rikkomus ja hajoitus.
Sain alkuvuodesta selkävaivan, joka pakotti minut katkaisemaan pakonomaisen päivittäisen harjoitusrutiinini. Tein samalla tietoisen päätöksen, päätöksen jonka siemenet tosin olivat tiedostamattani versoneet jo alitajunnassani. Päätin, että tänä vuonna lepään. Lepään siis fyysisesti, mutta sallin mieleni hulluudelle ja padotulle tajunnanvirralle enemmän tilaa. Tuo hulluuden virta oli ennen kaikkeni, alkulähde josta ammensin kaiken elinvoimani. Ja jonka vietäväksi heittäytyminen oli vähällä myös tuhota minut. Sinne palaaminen vaatii hieman pokkaa, mutta sinne on jälleen hetkeksi palattava. Myös tuo pimeä paikka on kotini.
Nyt kuitenkin olen kerännyt kuluneiden vuosien aikana kestävämmän fyysisen terveyden, joka kestää paremmin myös transgressiivisen antaumuksen. Olen alkanut jälleen luoda musiikkia, ja saanut kauan pöytälaatikossani pölyttuneinä odotelleet ideat valjastetuksi käytäntöön ja osaksi luovien prosessien ajanjaksoa. Olen nukkunut enemmän, nähnyt niin eläväisiä ja päräyttäviä unia, että tahdon päästä siihen tajunnantilaan takaisin aina uudelleen ja uudelleen. Olen päihtynyt, tuntenut padottuja tunteita täydemmin ja saanut käydä ystävieni kanssa hedelmällisiä ja syviä keskusteluja, jolloin olemme yhdessä rakentamassamme turvallisessa mutta synkässä tilassa rämpineet kollektiivisen piilotajuntamme vaarallisissa ja kauhistuttavissa rämeissä. Kaikki on räjähtänyt auki, nyt kun muurit saatiin vihdoin murretuiksi.
Elämmä mielenkiintoisia aikoja, nyt kun asiat ovat taas kääntyneet päälaelleen.
Palaamisiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti