Kolmetoista

Kolmannen vuosituhannen kolmastoista vuosi lähenee loppuaan. Joulun ja vuodenvaihteen aikaan minulla on tapana ynnäillä summa summariumia kuluneesta vuodesta ja sen tuomista kokemuksista. Todeta sen aikana läpikäyty kehitys ja taantumus. Vertailla sitä ehkä edellisen vuoden joulukuun loppuun.

Minulle vuosi '13 oli hyvin koetteleva. Aivan kuin tuo epäonnen ja kuoleman luku 13 olisi todentanut itseään tuon tuosta. Sain olla monta kertaa huolissani välillä läheisteni, välillä oman terveyteni puolesta, arkiset vastoinkäymiset patoutuivat isoiksi ryppäiksi, ja näitä sumppuja mahtui yhteen vuoteen kohtuuttoman monta. Eikä mikään tympäise minua enempää kuin arkeen ja materiaan liittyvät vastoinkäymiset. Jostain syystä ne ovat kuitenkin (vielä) melkoinen välttämätön paha elämässäni, mutta en usko että ne olisivat sitä absoluuttisesti. Tiedän ihmisiä jotka pärjäävät ilman paljoa rahaa, autoa tai paskaduunia, ja tulevat silti toimeen. Ovat jopa onnellisia.

Kaiken tämän keskellä tiedostan taantuneeni pienisieluisemmaksi ja itsekeskeisemmäksi. Jatkuva negatiivisten tunteiden vallassa oleminen tylsistyttää järjen leikkaavaa terää ja himmentää ymmärryksen ja oivalluksen kirkasvalolampun loistoa. Todellisuus vääristyy pelkkään vitutuksessa vellomiseen sen sijaan, että kohtaisi tosiasiat tosiasioina antamatta niiden lannistaa. Alan muistaa taas miksi paras ystäväni haukkui minua joskus ennen ankeaksi. Joten, mennäänpä hetkeksi ankeilun syvään ja typerään maailmaan...

Olen kuluneen vuoden saanut potea paljon vihaa, kateutta, mustasukkaisuutta, masennusta, inhoa, surua, kaipuuta ja lähes jokaista negatiivista tunnetta tai mielentilaa mille vain on nimi annettu. En ole pystynyt näistä asioista avautumaan mihinkään suuntaan, koska ongelmallisinta on sen tyhjyys. Tyhjästä on paha nyhjästä. En osaa kertoa siitä mitään koska ei ole mitään mitä kertoa. Silti se on olemassa (jollain hyvin absurdilla tavalla) ja syö sisintäni. Tiedän ettei elämäntilanteeni ole millään äärimmäisellä tavalla epätoivoista tai epäonnistunutta, mutta silti tyhjyyden ja turhuuden olo on pahimmillaan kohtuuttoman raskasta siedettävää. Ehkä juuri siksi, koska sille ei ole mitään järkevää syytä. Ja kuten olen aikaisemminkin kirjoitellut, pahin ongelmani on lienee yksinäisyyteni. Mutta siitäkään en osaa sanoa onko se syy vai seuraus.

Olen pohdiskellut itsemurhaa tai sellaista teoreettista rinnakkaisnykyisyyttä maailmassa jonne minua ei olisi syntynytkään. Yksi tuttavani riisti itseltään tänä vuonna hengen, ja sekin pisti miettimään aihetta moneltakin kantilta. Ja aivan liian paljon olen muistellut ikäviä asioita menneisyydestä. Asioita, joille ei voi mitään tehdä ja joiden vatuloiminen ei mitään hyödytä. Ja nyt palatkaamme ankeilusta takaisin maankamaralle.

Myönteisimpinä hetkinäni - käytännössä aina heti rankan treenin päätteeksi kun veri virtaa kiivaasti niin päässä kuin varpaassakin - ajattelen näitä tunteita ja niiden olettamiani aiheuttajia paljon skarpimmin. Yritän käännellä ja pyöritellä asioita puolin ja toisin. Tunnistan ja nimeän niitä, sekä kehittelen ongelmille erilaisia ratkaisumalleja. Ja ennen kaikkea, tunnistan näiden ikävien tunnesykäysten tärkeän roolin. Mielestäni negatiivisten tunteiden kaikista tärkein rooli on toimia siirryttäjinä pois ongelmasta. Esim. jos parisuhde on päin vittua, tietyt tunteet ilmaisevat sen että asialle on tehtävä jotain sen korjaamiseksi. Jos läheinen ihminen kuolee, tulee suru ja hämmennys kertomaan ehkä tarpeen olevasta prosessoinnista kuolemaan liittyviä kysymyksiä kohtaan. Kuitenkin vain tilapäisesti ja ohimenevästi. Sitä voisi verrata paranevasta taudista toipumiseen.

Pitkittyessään näistä tunteista ja mielialoista kuitenkin tulee hitonmoisia kahlitsijoita, joten on tärkeää ettei niihin jäisi rypemään tarpeettoman pitkiksi ajoiksi. Mainitsemani tunnetilat vilkuttavat hätävaloa lähettääkseen sisäiseen hälytyskeskukseemme viestiä että NYT on aika TOIMIA.

Pysähdyin juuri hetki sitten mietiskelemään, etten ole hyvänen aika koko kuluneen vuoden aikana antanut itsestäni ulospäin oikeastaan mitään. Lähes kaikessa mitä olen tehnyt, oli se sitten passiivista vetelehtämistä tai kuinka aktiivista rehkimistä tahansa, olen kuitenkin ollut se vastaanottava osapuoli. Katsellut elokuvia, lukenut kirjoja, opetellut rämpyttelemään deltabluesia yksin kotona, idlannut netissä (aivan liikaa!), käynyt joogatunneilla oppimassa uusia temppuja ja ihmisten ilmoilla ollessani ympärilläni tapahtumat ovat kuin monitorista katseltuja. Olen ollut paikalla, mutten mukana.

Kuitenkin, kaiken paskan keskellä olen valmistellut itseäni ja asioita seuraavaa vuotta varten. Eikä tulevan vuoden näkymät itse asiassa ole lainkaan pöllömmät. Heti alkuvuodesta alkaen ja pitkin kevättä tulen mm. ottamaan kitaran kouraani ja painelemaan jälleen lavoille räimimään parinkin eri bändin riveissä. Kumpikaan eivät ole omia bändejäni, mutta kuitenkin sellaisia joissa mukana oleminen on minulle mieluisaa, innostavaa ja voimaannuttavaa. Loppuvuodelle on myös sitäkin suurempia suunnitelmia jo ilmoilla, mutta niistä en kiusallanikaan vielä hiisku.

Uudenvuodenlupaukseni on palata takaisin ulkomaailmaan. Olen nyt kaksi vuotta kitkenyt elämästäni kaikenmoista rikkaa pois, ravinnut maaperää ja istuttanut siihen uusia siemeniä. Kaikessa kyynisyydessänikin olen silti toiveikas, että jokin tulee vielä puhkeamaan kukkaansa tai alkaa kantamaan hedelmäänsä jo tulevan vuoden aikana. Pohjustustyö on ainakin ollut sen verran perustavanlaatuista että syytä olis. Olen saanut huomata, että ollessani "kylillä" olen sittenkin tyytyväisimmilläni ja minulla on ihmisten ilmoilla ihan mukavakin olla vaikka introvertiksi ja sosiaalisesti rajoittuneeksi hulluksi itseni niin helposti profiloinkin. Olen nyt viettänyt monta monituista viikonloppua poissa kotoa ja omista oloistani ja kokenut että sellainen suunta elämässä yleensäkin tekisi varmasti hyvää.

Aion seurata erään retriittitoverini innoittavaa esimerkkiä ja kirjoittaa itselleni kirjeen, jonka sitten avaan ja luen vuoden päästä.

2014 here I come!

Valheista ja luottamuksesta

Tällä kertaa sallikaamme meidän porautuvan yhdelle erikoisosaamisistani: valehtelu.

Kovaan ääneen julistaen lupasin (tai varoitin) jo blogini alkutaipaleilla että tulisin valehtelemaan kirjoitteluissani rutkalti. Pokkana ja päin ruutua, oli ajatuksena. No, nyt olen saanut vain huomata että se taisikin olla tähän asti päästämistäni tekstuurisammakoista se toistaiseksi kaikkein isoin ja rupisin, sillä olenkin yllättänyt jopa itseni siinä kuinka vilpittömästi olen loppujen lopuksi täällä julkisen silmän alla, niin tutuille kuin tuiki tuntemattomillekin lukijoillleni, vetänyt pimennysverhoa alas sielunmaisemaani ja tunne-elämääni koskevien salaisuuksien edestä. Voisin väittää, että melkein rehellisesti!

Voi olla että olin varautunut siihen, että itsesensuurin nimissä joudun silloin tällöin hieman sepittämään totuuksia uudennäköisiksi, tai roiskimaan tylsien ja harmaiden tosijuttujen pinnat peittoon räikeillä ja kiehtovilla valheiden maaliväreillä! Pitämään hieman takaovea auki siis, jotta pakoreitti olisi varma mikäli sellaista tarvitsisin. Vaikeisiin aiheisiin porautuminen saattaa kuitenkin viedä hännän koipien väliin, ja koko homma on helpompi vesittää fiktiolla. No, se on onneksi oikeutettua. Ehkä arkailin ja olin epäluuloinen, koska olin ryhtymässä johonkin jota en ollut koskaan kokeillut. Olenhan vain ihminen minäkin.

Mutta palatakseni alkuperäiseen lupaukseeni valehdella. Valehtelua on siis tapahtunut, mutta en osaa enää tarkkaan sanoa kenelle olen valehdellut ja millä tavalla. Valehtelin valehtelemalla että valehtelisin niissä tulevissa kirjoituksissani, jotka ovat nyt jo menneitä, mutta valehtelinkin vain itselleni näin väittäessäni? Ja jos näin on näin on käynyt, olen onnistunut huiputuksessani mitä fantastisimman nerokkaimmalla tavalla!

Elämäni norsuna

Minulla on ollut aina jopa vittumaisen hyvä muisti. Muistan liiankin sanatarkasti mitä kukakin on sanonut tai tehnyt. Muistan sellaiset asiat hyvin tarkkaan, joihin kiinnitän minkäänlaista huomiota. Ne voivat olla vuosilukuja, nimiä, jotain mitä muut muistavat väärin ja jota voin oikaista, tai milloin mitäkin jonninjoutavaa triviaa. Minulla on tietopankissa julmettu määrä dataa elämäni varrelta, ja se on siellä lähes tallelokeronvarmassa säilössä siltä varalta jos sitä tarvitsee sieltä kaivella käyttöön ehkä jostakin syystä.

Riippakivenä tässä on että koska muistan liian hyvin kaiken, muistan sen myös tunnetasolla. Muistellessani elämääni saatan uppoutua muisteloinhin niinkin kertakaikkisesti että alan huomaamattani elämään näitä tilanteita uudelleen mielessäni. Eikä siinä mitään vikaa silloin olekaan muistellessani mieluisia asioita, mutta valitettavasti ikävät muistot kertautuvat ajatuksissani välillä hieman liiankin inhorealistisella konkreettisuudella. Muistan kaiken ilkeän, mitä muut ovat minulle tehneet sekä muistan elävästi jokaisen häpeän hetken, jotka ovat läksyttäneet minua omista virheistäni. Tämä on melko kova hinta hyvistä muistinlahjoista, enkä ole koskaan oppinut tai malttanut opetella unohtamaan.

Norsunmuistini on melko mainio apuväline valehtelun vaikeassa taiteen- ja tieteenlajissa. Sillä muistaessani sepittelemäni tarinat yksityiskohtiaan myöten, pysyvät ne muuttumattomina pitkälläkin aikavälillä sekä ollessaan kohdistetut eri henkilöille. Tai no, suht muuttumattomina. Tarpeeksi.

Olen myös todella usein muistanut ettei monellakaan ole yhtä hyvä muisti kuin minulla. Tätä pidän tietenkin etulyöntiasemana. Tämä antaa minulle mahdollisuuden valehdella hieman vapautuneemmin ja huolimattomammin. Eivät he kuitenkaan muista mitä minä olen sanonut. Ja jos, niin voin itse valehdella etten itse muista millaista palturia olen milloinkin syöttänyt. Koska ihmisillä on keskimäärin suht huono muisti, niin miksen voisi joskus väittää etteikö minullakin?


Totuuden monet kasvot, ja valheiden lukemattomat naamiot

Voidaan teoriassa ajatella, että on vain yksi vankka ja muuttumaton Totuus. Mutta sen voi nähdä lukemattomista eri suunnista lukemattomilla eri tavoilla. Tavoilla, joista yksikään ei vastaa sitä Yhtä Ainutta tositotuutta täysin yksi yhteen. Totuudella on tuhannet kasvot. Kukaan ei voi nähdä sitä kokonaan, mutta jokainen jotain palasia. Kukaan ei voi kertoa sitä kokonaisuudessaan, mutta varmasti osan siitä.

Valheet ovatkin siksi paljon totuutta kiehtovampia, koska ne naamioivat nuo kasvot vieläkin lukemattomammilla tavoilla. Välillä valhe on tiedostettu, mutta aina ei. Välillä sillä ajetaan omaa etua, toisinaan valkoisilla valheilla on parempi varjella valonarkoja faktoja. Välillä sillä vältellään pelkurimaisesti vastuuta, välillä sillä panetellaan ja haetaan hankaluuksia tieten tahtoen. Sitten ovat myös lupaukset, jotka eivät sanomisensa hetkellä ole vielä sen enempää totta kuin valhettakaan. Vasta lupauksen täyttyminen tai vastaavasti sen rikkominen määrää sen, miksi tuo lupaus tulee jäämään.

Valheessa on myös mielenkiintoinen jippo. Se perustuu aina totuuteen. Valhe on aina totuuden väännelmä, vastakohta, muunnelma, liioitelma tai vajari. Valhe tarvitsee totuuden ollakseen olemassa. Valhe ruokkii itseään totuudesta ravitakseen itsensä mahdollisimman elinvoimaiseksi totuuden irvikuvaksi ja synnyttääkseen itsestään uusia totuuden epämuodostuneita lehtoäpäriä. Totuus on valheen välttämätön aisapari. Valhe on riippuvainen totuudesta.

Totuus sen sijaan ei tarvitse valhetta aisaparikseen ollakseen totuus. Koska totuus on totta ja vain totta jo itsessään. Totuus ei myöskään kärsi siitä miten valhe sitä nakertaa. Vaikka totuutta ei pääsisi näkemään ja kuulemaan pienimmänkään murusen vertaa, on se silti vankkumaton ja kaikesta riippumaton. Totuutta ei voi väännellä eikä muovata. Totuudesta ei voida ottaa pois eikä siihen voi mitään lisätä. Totuus on pilkankin ulottumattomissa, koska se vain on ja sillä sipuli.

Käytännön tasolla valheissa on yksi melko paha valuvika: ne eivät voi koskaan olla täydellisiä. Ja epätäydellisiä ne ovat vain siksi koska ne eivät ole totta. Ja palaten norsunmuistiini millä juuli retostelin, niin vaikka muistaisin valheeni kuinka hyvin ja tarkkaan hyvänsä, jää niihin vääjäämättä edes joitain mustia aukkoja ja sokeita pisteitä tuomaan kaaosta ja ristiriitaisuuksia jotka huojuttavat koko korttitaloa. Ja tällainen luo aina oman riskitekijänsä sille että valhe paljastuu. Ennemmin tai myöhemmiin.

On mielenkiintoinen paradoksi, että valhe on todellisimmillaan valhe vain niin kauan kun sitä pidetään totena. Mutta kun valhe paljastuu valheeksi, tulee totuus sen valheellisuudesta ilmi ja näin ollen koko valhe näivettyy siihen paikkaan. Välittömästi. Se aivan kuin kivettyy kuin antiteesiksi totuudelle, jääden samalla muistomerkiksi siitä että totuus jyllää aina. Epämääräinen todeksi luultu möykky saakin valheen selkeät raamit itselleen ja se nöyrtyen kesyttyy asettumaan omaan osaansa. Siitä tulee totta että se olikin vain valetta.


Luottamuksesta

Käytännön elämässä valehtelun kanssa epäpyhässä liitossa itsestään selvästi kulkee luottamus. Luottamus lienee kaikkein tärkeimpiä tekijöitä tekemään ihmissuhteista tai ylipäänsä vuorovaikuttamisesta millään tavalla hedelmällistä tai mielekästä. Luottamus on harmoninen, kevyt ja totuudellinen olotila, jonka vallitessa kaikki on selkeää.

Liian hyvää ollakseen Totta, eikö? Ei minusta. Ei oikeastaan, mutta antakaas kun selitän...

Putkiaivoisesti ajateltuna valehtelemattomuus kaikissa muodoissaan on osoitus luotettavuudesta. Kun kaiken sanoo niin kuin se on ja pitää kiinni lupauksistaan,  voi elellä kohtalaisen hyvällä omatunnolla ja vapaana karmaisevista karmisista seurauksista. Vapautettuna elämän oppikoulun ankarimmista jälki-istunnoista. Varmasti aivan totta. Rehellisyys maan perii.

Mutta siltikin on kummaa kuinka vaarallisina pidetään ihmistä joka puhuu aina totta. Siis sellaista joka ei pätkääkään kainostele eikä pidättele. Tällainen ihminen halutaan pitää itsestä kaukana, tällaiseen ei uskalleta luottaa, vaikka itsestään selvästi hän olisi täysin kaiken luottamuksen arvoinen. Puhutaan liiasta rehellisyydestä, ja sellainen menee aina jotenkin överiksi. Tällainen suorasanaisuus vaatii paljon rohkeutta. Ja koska pelkuruus on inhimillistä, koemme absoluuttisen rehellisyyden jotenkin uhkaavana.

Itse päästelin etenkin nuorempana nulikkana paljon jos jonkinlaisia sammakoita suustani, ja usein valehteluni tapahtui spontaanisti tilanteen keskellä. Hätäännyin ja päästin sitten jotain suustani pelatakseni tilanteen siinä hetkessä. Seuraavassa hetkessä tajusin mitä olin sanonut, ja peruin sanani heti perään. Vaikutelma sekopäästä oli näin lienee varmistettu. Kuitenkin, koska tiesin ettei ihmisillä keskimäärin tunnu olevan kovin kaksinen muisti, saatoin lepytellä itseäni otaksumalla että asia kyllä unohtunee nopeasti ja saan sen myötä anteeksiantoni. Ja pääsin toistamaan hölmöilyjäni ja ottamaan kantapään kautta lisäopetusta vastaan jo seuraavassa käänteessä.

Olen myös oharoinut sovittuja tapaamisia varmasti sadoittain, antamatta niille mitään selitystä. Syyt ovat olleet tavallisimmin pommiin nukkuminen, ahdistus, masennus, krapula tai kaikki mainitut yhtä aikaa. Sellaisia joista ei itse tilanteissa kyennyt hiiskumaankaan. Rehellisyys näistä asioista olisi vaatinut enemmän pokkaa ja voimia kuin mitä heikossa hapessa olevalla on kapasiteettia. Muistan ahdistuneisuudestani sen, miten en kestänyt edes ajatella itseäni muiden hypoteettisissa silmissä. Muistan vain että nukuin tuolloin todella paljon, enkä muusta jaksanut liiemmin välittää. Samaan aikaan toisaalla: Vaikutelma petturiluonteisesta kusipäästä varmistettu.

Tuntemattomien joukossa puolestaan olen saattanut valehdella milloin mitäkin ihan vain viihdyttääkseni itseäni. Minulla on aina ollut hieman oudot huvit, joten esimerkiksi sekavia puhumisen esittäminen, tai jonkinlaisen yht'äkkisen perustelemattoman (ja tosiasiassa edes olemassaolemattoman) mielihalun väkivaltaisiin tekoihin ilmaiseminen, ovat olleet minulle tavallista omaa viihdettä. Kerran ilmoitin kesken kaiken puitteni takaa muulle porukalle että minun tekisi mieli viiltää teidät kaikki mattoveitsellä auki, nilkasta päälakeen. Halusin nähdä miten ihmiset reagoivat, ja huvittua siitä itsekseni. Tällaista olen harrastanut lähinnä kännipäissäni ja hävennyt seuraavana päivänä, mutta myönnän silti että näissä tilanteissa on ollut oma hulvaton komiikkansa. Vaikka tietenkään mitään tarpeellista tai varsinkaan järkiperäistä tällaisessa toiminnassa ei missään nimessä ole ollut. Vaikutelma friikistä jätkästä varmistettu.

Suvussamme on yksi toinenkin hieman huithapelimpi tapaus, joka on silti onnistunut jollain ilveellä sekä pääsemään sellaiseen statukseen että pitämään sitä yllä, jossa kaikki mitä hän luontaisen humoristisella verbaaliikallaan, mutta kuitenkin itsevarman jämerästi sanoo - on aina totta. Hän on joko luonnonlahjakkuus puhumisen taidossa, tai sitten tämä viirailevan terävä verbaliikka on tarkkaan ja vaivalloisesti opeteltua ja harjoiteltua. Hän sanoo aina asiansa suoraan ja painavasti, jämptisti halki poikki ja pinoon.

Tarkkaavaisempi kuuntelija voisi havaita että vähintäänkin silloin tällöin mies suoltaa suustaan aivan silkkaa paskaa, mutta koska hän osaa esiintyä olevansa niin sataprosenttisen varma asiastaan, niin täytyyhän hänen silloin olla oikeassa. Sanallisella ja eleellisellä ilmaisulla kun on niin helppo harhauttaa, vaikka sitten olisikin niin ettei mies itsekään tiedä mistä puhuu. Voi toki olla että hän uskoo itse omat juttunsa, mutta sitä en voi varmaksi sanoa koska en ole hänen päänuppinsa sisäpuolella asti koskaan vieraillut. Tarkkaavainen sivustaseuraaja saattaisi myös huomata, kuinka paljon hänen sanomassaan on kuitenkin tunnetta selvän faktan tilalla. Mutta myötäelävää kuulijaa vedetään höplästä kilometrin verran siinä samalla.

Ja ironista kyllä, on samainen henkilö myös täysin kykenemätön pitämään kiinni lupauksistaan. Ilmeisesti tottunut lupailemaan asioita hieman hutiloiden, hassaamatta näille sen enempää ajatuksiaan ja posottellen vain elämäänsä eteenpäin. Tilanteesta toiseen ja sen enempiä niihin keskittymättä tai niitä mietiskelemättä. Kaikki suvussamme tietävät ja tunnustavat hänestä tämän piirteen, ja ovat siihen jo tottuneet. Vitsiäkin väännellen, että katotaanpa nyt näkyyköhän koko miekkosta paikan päällä sitten kun sovitujen tällien kellonlyömä koittaa. Eikä miekkonen itse ohareitaan tai myöhästelyjään selittele vaan ne jäävät mysteeriksi.

Käytin näitä elävän elämäni esimerkkejä hienoisena aasinsiltana seuraavaan ajatukseeni. Vaatiiko luotettavuus aisaparikseen valehtelemattomuuden tilanteessa kuin tilanteessa ja tarkoittaako valehtelu vääjäämättä myös epäluotettavuutta? Käytännön elämä osoittaa sen, että kuvio on helposti paljonkin monimutkaisempi mitä luulla saattaisi.

Ihmiset ovat aina vajavaisia elämisen kyvyissään ja taidoissaan, joka tuokin melkoista säpinää arkipäivään. Yhdelle rehellisyys on ehdoton vaatimus, toiselle taas se voi välillä olla vähän liian raadollinen kokonaisena nieltäväksi. Herkimpiä täytyy säästellä kammottavimmilta faktoilta aivan kaikkinensa, sen sijaan mieluummin vaikka maalailla pumpulikin kukkasilla jottei heidän onnellisuutensa varmasti järkkyisi. Vainoharhaisimmatkin lienee sitä tyytyväisempiä, mitä vähemmän he tietävät koska totuus on aina heitä vastaan.

Kun toisen ihmisen oppii tuntemaan ja hänen käytöstään hieman lukemaan, muuttuu hänen sanojensa paikkansapitävyys hieman vähemmän tärkeäksi. Sitä ikään kuin oppii suhtautumaan tähän ihmiseen pienellä terveellä varauksella, katsomaan kriittisiäkin kohtia sormien läpi ja hyväksymään siellä möläyteltyjen epätotuuksien ja oharoitujen lupausten takana piileskelevän ihmisen josta silti välittää kaikesta huolimatta.

Tällainen luottamus taas rakentuu itsestään sitä mukaa kun ihminen oppii tuntemaan omaa itseään ja pääsemään lähemmäs harmoniaa omassa elämässään ja sisimmässään. Elämä ei kuitenkaan ole pelkästään sitä mitä ympärillämme tapahtuu, vaan hyvin olennaisesti mitä siitä itse teemme. Voimme todellakin valita sekä luottaa että olla luottamuksen arvoisia, ja eettisesti ajateltuna niin tehdessämme emme varmasti tee väärin. Emme, vaikka silmäämme välillä vähän kuseksittaisiinkin. Helppoa tämä ei toki ole, mutta mitkään jalot asiat tuskin sitä ovat.

Sosiaalisissa kanssakäymisissä olen viime aikoina kiinnittänyt paljon huomiota siihen, kuinka paljon ihmiset juoruilevat asioita joista eivät oikeasti tiedä mitään. Ja hyvin usein mielipiteet ja tosiasiat vaihtavat päikseen paikkaa. Tällainen luo perusteetonta yleistä epäluottamusta ja tekee asioista vaikeampia kuin ne oikeasti ovat.

Tämän oivallettuani aloin itse pyrkiä vähentää juoruilua itse. Ehkä seurauksena en osallistu keskusteluihin yhtä aktiivisesti kuin ennen, vaan siirryn kuuntelijan pallille. Tuttavaverkostossani jos yksi puhuu toisesta pahaa, mutta minulla taas ei ole tästä toisesta huonoa sanottavaa, voi syntyä inhottava pattitilanne. Eikä pelkästään inhottava, vaan myös tympeä ja täysin turha.

Tästä syystä, pyrin mieluummin siihen että muodostan suhteeni ihmisiin kokonaan sillä perusteella mikä on oma kokemukseni. Minua on joskus varoiteltu millon kenestäkin, välillä läheisestä ystävästäkin, mutta en voi sallia itseni tekevän mitään johtopäätöksiä mikäli minulla ei ole mitään epäluottamuksen aiheuttajaa kokemuskirjossani. Juorut kuittaan kuulluiksi, mutta jätän ne mieluiten omaan arvoonsa. Ja hanakimmin ihmiset tapaavat puhumaan paskaa sekä ihmisistä ketkä he tuntevat lähimmin ja niistä joita he eivät edes tunne. Kärkkäimmin paskaa puhuvat ihmiset, joilla on eniten itsellään vakavia ongelmia elämässään ja ovat pahimmin hukassa sen kanssa. Joten tämän sopan hämmentämiseen en haluaisi osallistua millään tavalla.

Mitä harmonisemmaksi elämä rakentuu sisäpuolelta päin, sitä vähemmän läheistemme ja sivullistemme vajaavaisuus on meiltä itseltämme pois. Opimme hyväksymään epätäydellisyyttä. Luottamus on molemminpuolista työtä, ja vaatii joskus myös sen että toikkaroijallekin annetaan vähän löysää siimaa. Se on uskaltamisestakin kiinni. Jos esimerkiksi tiedän jostakusta, ettei hän aina puhu totta tai pidä kiinni lupauksiaan, olen tavallaan jo askeleen edellä. Ja jos kerran tiedän hänestä tämän - voin luottaa häneen.

Tietäessään mitä ihminen oikeasti on, ei tarvitse enää kiinnittää niin paljoa huomiota siihen mitä hän ehkä tekee.

Ykseys, toiseus ja niiden välinen yhteys

Palailin hieman reilu viikko sitten elämäni tärkeimmältä lomamatkalta. Loma alkoi viikon mittaisella joogaretriitillä Italian maaseudulla, ainutlaatuisella ylätasangolla 600 metriä merenpinnan yläpuolella keskellä muuten niin jyrkän vuoristoista ja vinomaastoista Umbriaa. Retriitin jälkeen jäin vielä kuudeksi päiväksi Italiaan oleskelemaan aivan itsekseni, hääräillen Umbriassa ja Roomassa.

Sen sijaan, että kertaisin nyt retrospektiossa vain kuivakan kronologisen reportaasin matkani edesottamuksista, koen tärkeämmäksi nyt ensin kertoa teille tekemistäni havainnoista hieman suurpiirteisemmin. Kertoa jotain siitä, minkä luulen itsessäni muuttuneen tuon viikon aikana. Mutta älkää silti huoliko, matkastani on olemassa päiväkirjat, joten sen varsinaisemman reissuraportin kirjoittaminenkaan ei suinkaan ole mahdottomuus. Paljon tuli kuitenkin nähtyä, ja uutta sisältöä lineaariseen elämäntarinaani tarttui mukaan.

Sanomattakin selvää, että retriittiviikko oli kokonaisvaltaisesti hyvin erilaista kuin mikään mitä olin tähän asti koskaan kokenut. Etenkin nyt pari vuotta kestäneeseen hyvin kapeakaistaiseen elämääni verrattuna, tämä oli jotain räikeän toisenlaista. Mutta jotain toisenlaista jo todellakin myös kaipasin. Päivittäinen ohjelma koostui aamu-, ja iltameditaatiosta, ohjatusta joogaharjoituksesta ja ruokailuista. Iltapäivisin oli tavallisimmin vapaaohjelmaista omaa aikaa, joinain päivinä jotain yhteistä toimintaa.


Pitkästä aikaa porukassa

Minulle suurinta vaihtelua oli olla ihmisten ilmoilla ja "porukassa" näinkin täyspäiväisesti. En muista että olisin vuosikausiin ollut kokonaista viikkoa yhtäjaksoisesti keidenkään kanssa tekemisissä päivittäin. Kaveriporukassa olen toki jo muutaman reissun ehtinyt heittää, mutta niistäkin alkaa olla jo jokunen vuosi vierähtänyt. Tämänkertaisessa lomassa kaiken muun oheen aivan uutta oli se, että näistä ihmisistä en tuntenut ketään entuudestaan. Koko homma hoidettiin siis täysin puhtaalta pöydältä joten muuta vaihtoehtoa ei ollut, kuin ottaa kokemus vastaan avoimin mielin. Ja siihen olin myös varautunut ja niin asennoitunut. Ryhmä oli pieni. Vain kahdeksan henkilöä ohjaaja mukaanlukien. Ja vähemmän yllättäen, olin porukan ainut miespuolinen osanottaja. Tähänkin mahdollisuuteen olin toki varautunut, ja suurempi yllätys olisikin ollut jos remmissä olisi ollut edes yksi mies minun lisäksi.

Kuten osasin etukäteen arvaillakin, joutuisin pistämään itseäni likoon hyvin uudenlaisella tavalla tämän viikon aikana. Tämä olisi ainutlaatuinen tilaisuus tehdä tutkimusta niin itsestään, kuin kanssaihmisistäkin. Yhdessä vietetystä ajasta suuri osa meni vain katsellessa ja kuunnellessa ja tuota yht'äkkistä hälinää tarkastellessa. Yhteiset ruokailut sekä muut vapaamuotoiset tilanteet joihin kuitenkin koko ryhmä osallistui yhdellä kertaa, näyttäytyivätkin minulle välillä jopa niin kaoottisina etten kyennytkään yhtään mihinkään muuhun kuin observointiin. Mutta sekin oli hyvä. Näissä tilanteissa aistin myös minulle liiankin tuttua ulkopuolisuuden tunnetta, erillisyydestä joka oli jyrkässä kontrastissa ympärillä olevien ihmisten väliseen keskinäiseen yhteyteen. Mainittakoon, ettei tilanne ollut puitteistaankaan huolimatta ainutlaatuinen, sillä tätä samaa olen kokenut ryhmässäolosta aina. Ja siitähän minä olen jo kirjoitellutkin tässä blogissa myös ennen.

Alkuvaiheessa viikkoa ja koko touhuun totutellessa kiinnitin valitettavan paljon huomiota itseni ja muiden osallistujien keskinäisiin eroihin, sen sijaan että olisin edes yrittänyt nähdä meissä jotain yhteistä. Defaulttiasetukseni elämässä on kuitenkin paitsi tyytyä hylkiön rooliin, myös valita se pelkästä tottumuksesta. Mutta - ja tämä on tärkeä mutta -  olin myös päättänyt että tämän viikon aikana tarttuisin tähän asiaan tietoisesti. Osallistuisin yhdessäoloon, vaikkei se joka hetki mukavalta tuntuisikaan. Edes olemalla paikalla, vaikka sitten yhtään suutani avaamatta. Sekin olisi tärkeää harjoitusta itselleni, joka on aina vaistomaisesti mieluummin poistunut paikalta kuin altistunut. Olen aina pitänyt ihannetilanteena sitä, että voisin olla missä vain milloin vain. Riippumatta ympäristöstäni, ja muodostamatta siihen minkäänlaisia tarpeettomia ja vain omasta inhimillisestä vajaavaisuudestani johtuvia sidoksia. Sillä sitä olisi olla aidosti riippumaton ja vapaa. Tätä pientä askelta otinkin viikon mittaan usean kerran; aina kun tunsin pakonomaista tarvetta vetäytyä omaan huoneeseni yksikseni, meninkin sen sijaan olemaan hiljaa muiden seuraan. Ja kertaakaan en katunut!


Itsekuri ja itsearmo

Jossain vaiheessa joogaharjoitteitani aloin keskittyä itsekurin parantamiseen, tavoitteena mahdollisimman täydellinen kehon ja mielen hallinta. Valitettavasti tein hyvin varhain sen erheen, että olin liian ankara itseäni kohtaan. Ja tämän seurauksena minusta tuli jopa entistäkin ahdasmielisempi ja jyrkempi myös ulkomaailmaa kohtaan. En tiedä sanoisinko sitä kuitenkaan mustavalkoisuudeksi, sillä muistan kuitenkin kuinka näkökenttäni kaikesta huolimatta myös laajeni sekä vanhojen mustan, valkean ja väliin jäävien harmaan sävyjen lisäksi aloin hiljalleen nähdä myös muita värejä. Voisin ajatella, että aloin hiljalleen sallia ja ymmärtää ulkomaailman epätäydellisyyttä, mutten (ainakaan vielä) omia erehdyksiäni ja niiden seurauksia. Itseäni en osannut edelleenkään hyväksyä sellaisena kuin olin.

Itsekurin lisäksi olen alkanut tehdä pieniä oivalluksia vastapainottavasta itsearmosta, joka on jopa niin vieras asia etten edes tiedä onko se edes mikään oikea sana. Jos itsekuri tarkoittaisi omien rajojensa rikkomista sekä hallintaa, olisi tämä itsearmo sen lempeä vastakappale joka täydentäisi kokonaisuutta. Sen avulla voisin tiedostaa ja tunnistaa tämänhetkiset rajani, hyväksyä ne ja nähdä ne voimavarana. Ja onhan minulla jo kokemusta siitä, kuinka käy kun antaa egon piiskata kehoa ja mieltä. Ja koska itsekurilliset vaatimukset ovat lähtöisin omasta mielestä, ovat armollisuuden oivallukset tapahtuneet sen sijaan muiden ihmisten ansiosta. Vasta kun joku sen minusta näki ja minulle sanoi ääneen että kykenen kyllä halutessani kurittamaan itseäni, mutta opettelisit nyt hyvä mies myös hyväksymään itsesi sellaisena kuin olet - aloin edes mietiskellä koko kysymystä. Välillä asiat täytyy kääntää päälaelleen voidakseen ymmärtää ne.

Jokin aika sitten vöyhötin, kuinka pääsin astangajoogan sarjassani monta kuukautta kestäneen äheltämisen jälkeen vihdoin hetkeksi valmiiseen Marichyasana D:hen. Nyt voin valitettavasti vain kertoa, että tuon pakkovääntämisen seurauksena en pystynyt kunnolla kävelemään moneen viikkoon. Se oli liikaa, ja etenkin kun niin suureen ääneen asiaa ilakoin sekä täällä blogissani että Facebookinkin puolella, olin hävetä silmät päästäni samalla kuin toivuin pikkuhiljaa vaurioistani. Mutta nyt pölyn laskeuduttua tunnen itseni hieman viisaammaksi. Nyt viimeistään tiedän että on parempi edetä hitaasti ja pienin askelin. Ja ennen kaikkea, suhtaudun tähän opettavaisena kokemuksena siitä sen kummemmin lannistumatta.

Lomani aikana hidastin tietoisesti tahtia sekä tarkkailin entistäkin herkemmin sitä mitä hetkessä tapahtui. Asanaa tehdessäni en yrittänyt puskea, vaan jätin siihen kohtaa missä esim. raajojen tärinä tavallisesti alkaisi. Tein vertailua lempeän tarkkaavaisuuden ja entisen väkisin pusertamisen välillä. Millaisia tunteita näissä tilanteissa ilmenee? Ensimmäinen havaintoni oli, että sen sijaan että pusertaisin pidemmälle ja näyttäisin muille jotain, pystyinkin tarkkailemaan tilannetta kuin kärpäsenä katosta. Asentoni ei ehkä näyttänyt järin vaikuttavalta, mutta ainakaan en vapissut ja huojunut. Sen sijaan silmäni olivat rennot ja jopa hymyilin itsekseni. Ja tämä olisi sellainen vaikutelma, millaisen haluaisin itsestäni antaa uloskin päin. Tilanteessa kuin tilanteessa. Eikä mikään takakireä hampaanpurija. Ja ennen kaikkea, vitut siitä miltä toimintani ehkä näyttää.

En muuten ole vielä maininnut, kuinka minusta on hassua että tietyt kehon osat ja eri asennot aivan kuin säilöisivät itseensä juuri tiettyjä tunnetiloja. Esimerkiksi käsitasapainoillessa ja erilaisissa käsillä-, tai päälläseisonnoissa uhkun intoa ja tunnen suurta riemua, siinä missä taas reisivenytykset ja lantionavaukset puskevat pintaan silkan vitutuksen kaikissa monenkirjavissa muodoissaan. Erilaiset eteentaivutukset seesteyttää ja rauhottaa, kun taas yhdellä jalalla tasapainoilut ja erilaiset taaksetaivutukset vievät kohtaamaan omituista pelkoa ja arvellusta, pakottaen samalla keskittymään.

Retriitin aikana opin myös uudenlaisen rutiinin päivittäisestä asanaharjoituksesta ja säännöllisestä aamu- ja iltameditoinnista. Tämä opeteltu tapa muuttui käden käänteessä tarpeeksi, ja olenkin jatkanut tätä myös retriitin jälkeen. Sekä loppuloman ajan, että arjen pyörähtäessä jälleen rullaamaan. Päivittäinen omistautuminen tuo rutkasti jonkinlaista sanatonta viisautta ja rikkautta elämään, olkoonkin sitten vain jotain hyvinkin vaatimatonta. Juuri nyt tuntuu, että päivästä jää muuten puuttumaan jotain. Siinä missä ennen treenasin pari-kolme kertaa viikossa hampaat irvessä, voisinkin vastaisuudessa kokeilla päivittäistä harjoitusta, mutta armollisesti ja juuri sen päivän ehdoilla eikä yhtään enempää.


Ykseys ja Toiseus

Viikko sisälsi siis paljon matkaa ykseyden ja toiseuden välillä, päästä päähän ja kaikkea siltä väliltä. Välillä olin kuplassani, sieltä ulos katsellen ja ymmälläni siitä mitä ympärilläni tapahtui. Ja on varmasti ihan terveen miehen merkki hetkittäin kokea seitsemän naisen seurassa tuntevansa, kuin katselisi erikoispitkää ja mainoskatkotonta Sinkkuelämää -jaksoa. Haikailin mahdollisuutta, että voisin kääntää kanavan edes hetkeksi Neloselle jolta tulisi Sopranos samaan aikaan. Jonain päivänä ollessani uuvuksissa alituiseen ihmisseuraan, lähdin pitkähkölle kävelylle yksikseni retriittikeskuksen lähimaastoon. Kävin ikään kuin keskustelua itseni kanssa, tuulettamassa tunteitani, ja erotellen asioita toisestaan. Ja kun hommat siitä ruotiutuivat, olinkin jo uutta puhtia täynnä ja valmiina palaamaan yhteisaskareisiin. Uupumus ja ärsytys olivat kuitenkin vain minussa tapahtuvia juttuja, joille täytyi sallia tarvittava aikansa ja tilansa. Ohimeneviä olotiloja.

Välillä taas yhteydet pelasi oikein mainiosti.  Keskustelut olivat hetkittäin jopa hyvinkin inspiroivia ja jokainen toi omalla osallistumisellaan mukaan jotain ainutlaatuista. Eri suunnista yhteen paikkaan kokoontuneet elämäntarinat antoivat paljon toisilleen, ja se toi ajattelemisen aihetta. Kannoin rohkeasti korteni kekoon, vaikka arkailinkin. Muistuttaen itseäni ajatuksesta "mitä muka sillä menettäisin?". Olin välillä puheenvuorossa, välillä kuuntelin muita ja minua kuunneltiin. Ja en voi missään nimessä suostua väheksymään sitä vaikutusta, mikä ryhmämeditoinnilla ja joogaharjoituksella on niin omaan itseen kuin porukkahenkeenkin. Puhutaan paljon ryhmäenergiasta, ja tämän myötä kehtaisin ehdottomasti väittää sen vissiksi tosiasiaksi. Tajusin vasta paikan päällä että juuri tästä syystähän minä olin retriitille lähtenytkin. Kehittämään kykyäni kohdata ympärillä oleva ulkomaailma. Antaa sille jotain, ja vastaanottaa sieltä ilman että se olisi minulta itseltäni mitenkään pois. Mieluummin ajattelen, että tämänkaltaiset oman elämänsä karsinasta hetkeksi poistumiset ravitsevat myös sen sisäpuolta.

Retriitin jälkeen minulla olikin vielä muutaman päivän ajan mainio tilaisuus sulatella Italian maisemissa kaikkea sitä, mitä olin viikon aikana oppinut, kokenut ja kohdannut. Huomasin heti kuinka paitsi nautin yksinäisyydestä ja hiljaisuudesta, ikävöin kuitenkin myös seuraa. Olin huomaamattani jo ehtinyt tottua siihen, että ympärillä on seuraa koko ajan ja kaipasin sitä. Jo retriitin aikana kirjoitin melko paljon, mutta vasta omaan rauhaan päästyäni alkoi kynä toden teolla sauhuta. Ajatuksia tulvi mieleen kuin purkaantuneen padon läpi, enkä halunnut jättää kirjaamatta niitä myös muistiin. Etenkään, kun minulle oli siunaantunut ruhtinaallisesti aikaa pelkälle mietiskelylle ja kirjoittelulle. Vielä en ole lukenut matkapäiväkirjaani läpi, mutta kun sen teen ja mikäli nyt sieltä tulee vastaan jotain erityistä, tulen siitä jotain varmasti kertomaan täälläkin. Vaikka viimeistään sitten sen varsinaisen lomareportaasin oheen, sikäli mikäli nyt sellaisen vielä joskus rustaan.

Vertauskuvallisesti voisin mieltää itseni helmeksi jonka läpi on pujotettu pitkä nauha. Tuon nauha yhdesssä päässä olisi Ykseys ja toisessa Toiseus. Tuota väliä minä sitten seilaan ees taas, välillä ollen yhtä ympäröivän maailman kanssa, välillä siitä erkaantuen. Kuitenkin tuossa narussa on vielä solmuja pitkin matkaa, mutta haluaisin vielä joskus kyetä esteettä liukumaan tuota nauhaa pitkin vapaasti asettuen sen varrella juuri sinne minne valitsen. Ajatusta pidemmälle vietynä, ei tuossa narussa välttämättä olisi edes kahta eri päätä, vaan nekin olisivat joko yhteenliitetyt, tai sitten jana olisi ääretön sekä Yhteen että Toisaalle. Käsityskykyni reunoja hieman raapien, voisin jopa yrittää pohtia tarvitsenko välttämättä edes minääni juuri mihinkään vai voisiko minä-rajoittuneisuus ehkä jopa estää minua pääsemästä sinne mitä todella tahtoisin tavoittaa? Tarvitseeko minästään pitää kynsin hampain kiinni, vai voisinko vain sallia itseni lipua kohti jonkinlaista universaalia Ykseyttä? Onko minä jonkinlainen - sen aina niin tärkeänä pitämäni - individualismin perusedellytys?

Think outside the box, ja silleen...

Pieniä suuria oivalluksia

Välillä täytyy näköjään nillittää saadakseen ajatussolmuja auki. Kirjoitin viimeksi sosiaalisesta elämästäni, naisista ja alkoholista. Yhdessä ja erikseen, minä sen kaiken keskellä. Tuo vyyhti on epämääräinen, vaan sen purkaminen on jostain aloitettava. Tuo vyyhti on valtava, ja sen oikomista varten tämä blogikin on olemassa. Ei ainoana työkaluna, mutta yhtenä erittäin tarpeellisena.

Tuo viimeisin kirjoitukseni, lähinnä viinasta ja naisista, lienee tähänastisista teksteistäni ajatuksiltaan mustavalkoisimpia. Kirjoitusprosessi oli melkoisen pitkä ja työläs. Tekstiluonnos oli pitkän aikaa muhimassa, ja palasin sen pariin aina silloin tällöin syljeksimään tuntojani kirjalliseen muotoon. Ajattelin tällä kertaa ennemmin päästellä höyryjä kuin leikellä aiheet erilleen vain lakonisesti todettaviksi. Höyryjen päästelyn jälkeen palasi järki päähän, ja huomaankin nyt jo olevani tämän uuden kirjoituksen kimpussa ja aivan uudenlaista ajatusvirtaa täynnä! Suoltamani tekstisisältö nolotti minua monessa kohtaa, ja oikolukiessani sitä heräsi mielessäni toistuvasti ajatus turhaan valittavasta pienisieluisesta aikuisesta ihmisestä. Grow yourself some balls, dammit!

Vaan tuo nolotus lienee ihan terve reaktio. Koin tarvetta katsoa peiliin. Tuo kirjoitus toimi tuona hetkenä peilikuvanani, joka siis on se ilmenevä heijastus peiliin katsojasta. Sitä on tarvetta katsella, mutta sitä ei saa sekoittaa peiliin katsojaan itseensä. Heijastus harvoin kertoo kaikkea tosiolemuksesta. Peiliin katsomisen jälkeen täytyy muistaa vielä kertaalleen palata tutkimaan sitä hyypiötä, jonka kuvajainen siellä näkyy.

Tein pari täydentävää havaintoja, joista haluankin nyt oitis tulla riemusta ratkeillen lukijoilleni kertomaan.


FriendZoned 4 Life


Mainitsin yhdessä sivulauseessa että minulla on paljon naispuolisia kavereita ja ystäviä. Tai no, ystäviä ehkä vain yksi. Olen ollut aina tietoinen siitä, kuinka jotkut näistä kaveruuksista tai ystävyyksistä ovat syntyneet, mutta kuva ei ole aiemmin auennut minulle kokonaisuudessaan. Tästä irtosi kokonainen sivujuonne.

Friend Zoning on varmasti monille tuttu käsite. Poika kohtaa tytön ja ihastuu, tyttö antaa pakit mutta haluaa pysyä ystävinä. Varmasti tarkoittaen sitä, eikä tähän sapluunaan varmasti sisälly sellaisia ilkeitä aikeita millaisia niistä on helppo olla näkevinään pakit saatuaan. Anyway, seurauksena sitten epätasapainoinen ja vähintään toiselle osapuolelle epätyydyttävä "ystävyys". Ilmiö on melko klassinen; näen syitä muissa, kykenemättä ymmärtämään omaa osuuttani. Rehellisyyttä en ole pystynyt osoittamaan sen paremmin vastaosapuolille, kuin itsellenikään. Minua kohtaan on ehkä oltu rehellisiä, mutta pettymyksen nieleminen sellaisenaan tai pureskeltuna on ollut liian kova paikka. Helpompaa onkin siis ollut asian kiistäminen! Ystäväkortti kädessäni olen jatkanut alkuperäistä piirityssuunnitelmaani.

Minä olen tullut friendzonetetuksi noin miljoona kertaa elämässäni, ja näistä on seurannut milloinkin mitä ohimenevää viritystä, mutta harvoin mitään jämerärakenteista toveruutta. En koe tarpeelliseksi avautua tarinoista itsestään, mutta olen vastikään oivaltanut oman erehdykseni näissä tilanteissa.

Koska olen aina ollut mielestäni hieman liian emotionaalisesti kokeva ja toimiva ihminen, en ole kyennyt näkemään asioita täydessä mittavassa kokonaisuudessaan. Varsinkaan en ole pystynyt, halunnut tai edes yrittänyt empatisoida muita osallisia tämän näytelmän osissa. Minulla riittää myös luupäisyyttä hieman liikaa, jotta osaisin päästää tilanteista irti. Tällaisessa piirteessä on puolensa ja puolensa, mutta tarkastellaanpa nyt taas niitä kriittisiä ulottuvuuksia.

Tilanteessa, jossa olen saanut sulhasehdokkaana pakit mutta tullut hyväksytyksi ystävänä, en ole useimmin todella kuunnellut mitä minulle sanotaan. Olen varmasti ajatellut alitajuisesti että vielä minä sinut nujerran, et vaan ei vielä tiedä sitä itsekään. Jään siis hääräämään ympärille kaverina, jatkaen vaivihkaista piirittämisaikomustani, samalla kasvatellen turhia luulojani jättiläismäiseksi harhakuvitelmien kuplaksi. Harhakuvaa saatan ikävä kyllä tuottaa myös vastaosapuolelle, hänen ehkä luullessaan minua oikeasti mukavaksi ja hyväksi ystäväksi. Tätä on tapahtunut niin uusien tuttavuuksien kanssa, kuin myös viimeisimpiin ex-tyttöystäviin kohdistuneina manipulointiyrityksinä heti suhteen päättymisen jälkeen. Olen osannut pahimmillani olla melkoinen iilimato.

En halua nyt siis ottaa kantaa siihen onko friendzoning rukkastenantajalta julmaa vai ei, vaan mieluummin pohtia mitä "uhri" voi tehdä omaksi parhaakseen näissä tilanteissa.

Oma erehdykseni on siis ollut ehdottomasti näiden tilanteiden täysi kiistäminen ja sen myötä tarpeeton pitkittäminen. Tärkeintä ja terveintä tässä kohtaa olisi ollut kyetä uhmaamaan omia lyhytnäköisiä mielitekojaan, pyrkiä jopa irrottautumaan niistä hetkeksi kokonaan ja päästä näin tarkastelemaan omia mahdollisia vaihtoehtojaan kuin ulkopuolisen silmin. Katse eteenpäin ja koko laaja horistontti käyttöön! Mutta sen sijaan en ole pystynyt useimmiten ohjailemaan putkinäköistä todellisuuttani kohti vehreämpiä niittyjä. Luonne ei ole riittänyt. Universaalisti looginen toiminta ei ole ollut vaihtoehto. Se siis, että kun jokin tietynhetkinen toive ei toteudukaan, täytyy siirtyä katselemaan ja etsiskelemään jotain muuta. Päästää illuusioistaan irti. Toimia ainakin hetken aikaa jopa luontoaan vastaan.

Yksinkertaista, vaan ei helppoa. Mutta varmasti oikein. Varmasti olisin tämän haasteen ylitettyäni lopputulokseen tyytyväisempi, kuin niinä lukuisina kertoina kun lopullisen pisteen paikan on määrittänyt se pettymyksistä pahin: kun tapahtuu se vääjäämätön, että tuo ihastus löytääkin itselleen jonkun toisen. Jälleen uusi haaste tulevaisuutta simälläpitäen löydetty!


Pää selvenee, viina pysyy

Toinen aihe josta ääneen haihattelin, voitanee tulkita toiveeksi vähemmän alkoholiin keskittyvästä sosiaalisesta elämästä. Omalta osaltani olenkin siis huomattavasti vähentänytkin, ja ollut siihen tyytyväinen. Mielessäni on nyt pyörinyt jälleen itseeni kohdistuva kriittinen kysymys. Haluanko siis jotain kokonaan vaihtoehtoista elämäntapaa ja tekemistä, lakaisten vanhan maton alle? Tässä kohtaa on niin helppoa itseni tehdä se traagisin harha-askel, joka johtaisi ensin eksyksiin, sitten umpikujaan ja tämän jälkeen palauttaisi lähtöruutuun kyselemään taas samoja kysymyksiä.

Myönnän että alkuvaiheessa helposti kartoin juopottelutilanteita vanhojen kaverien kanssa, jotta saisin homman käyntiin paremmin. Hiljalleen aloin kokeilla, millaista on istua ryyppyringissä selvin päin ja millaisia havaintoja tekisin. Myönnän että välillä hiljaa toivoin jotain muuta kuin mitä tilanteet olivat, mutta muistutin itseäni jatkuvasti että minun on oltava se joka mukautuu muuttuneeseen tilanteeseen, ei heidän. Tiedostin tämän tosiasiana, enkä alkanutkaan sitä vastaan kapinoida. Vaan se ei ole ollut helppo tosiasia. Siihen ajatukseen en ole missään vaiheessa halunnut haksahtaa, että koko tämä "vanha" elämäntyyli olisi koko sisällöltään sellaista rikkaa joka täytyisi nyhtää kokonaan pois hävitettäväksi ja viedä pois silmistä. Minun olisi tarkastettava asennettani muita kohtaan. Miksi dokailuelämäntapa ei saisi heille olla juuri sitä mihin olla tyytyväinen?

Asia ei ole niin, että edes erityisesti haluaisin ulkoisten puitteiden juurikaan muuttuvan. Ainoastaan oman suhteeni niihin, sekä oma osallisuuteni. Tapani jakaa sitä ja osallistua siihen. En halua esittää hiljaista vaatimusta teille, rakkaat ystäväni ja kaverini, että alkaisitte tekemään yhtään mitään muuta kuin juuri sitä mitä haluatte tehdä. Olen melko omituinen tyyppi, ja juurikin tästä syystä myös kaverini ja ystävänikin ovat tavallisimmin aivan ainutlaatuisia tapauksia, joita en halua missään nimessä minnekään kadottaa. Sitä paitsi, pidän kavereistani ja ystävistäni myös heidän ollessaan juovuksissa. Pidän heistä aivan yhtä paljon, olivan he sitten missä kunnossa tahansa.

Voin vain myöntää intresseideni muuttuneen, ja koen velvollisuudekseni myös kertoa se avoimesti. Tähän en saa sisällyttää vaatimusta siitä, että teidän ulkopuolisten tarvitsisi muutosta myötäillä. Voitte halutessanne käydä sille jopa vastarintaan, mikäli koette sen aiheelliseksi. Sitävastoin, minä olen se jonka täytyy osata suhteuttaa tämä rakennettu sisäinen muutos osittain myös vanhoihin raameihin. Mukauttaa se niihin, sen sijaan että vain rakentaisin kokonaan uudet kulissit.

Kyseessä ei siis ole uuden talon rakennus, vaan vanhan ja hyvän mittava laajennus.

Sosiaaliset suhteet ja alkoholi

Olen hiljattain pysähtynyt miettimään sosiaalisen elämäni kehityskaarta hyvin kriittisessä valossa. Ja siis todellakin koko kehityskaarta kaikkina eläminäni ikäkausina. Tämä kaari ei ole yhdenmukaisesti kääntyvä, sillä ei ole yhtä selkeää suuntaa eikä edes mitään tiettyä määränpäätä. Jo teinivuosistani asti sosiaaliseen elämääni on kuulunut alkoholinkäyttöä, ja alkoholi korreloituu hyvin selkeästi siis sen kanssa. Sosiaalinen elämä on vilkkaampaa ryypätessä, ja se tuntuu kuihtuvan huomattavasti selvistellessäni.

Haluan ehkä aloittaa tämänkertaisen ajatusriiheni tarkistelemalla asioita ensin erillään, sitten yhdistettynä  ja sen jälkeen katsomaan millaista johtopäätöstä kohti pääsen. Eritoten haluaisin jo alkaa nähdä konkreettiselle elämälleni jonkinlaista päämäärää. Olen alkanut tarkastella monia valintojani, niin hyviä kuin huonoja. Hyvien valintojeni huonojakin puolia, ja huonojen hyviä. Kokonaisuuden hahmottaminen on tärkeää.


Minä

Olen sosiaalisena olentona ollut aina kohtalaisen estynyt, arka ja introvertti. Isoissa porukoissa olen joskus hiljainen sivustaseuraaja, toisinaan täyslaidallisen verran kovaakin ryöpytystä latova suupaltti ja usein jotain näiden esimerkkien väliltä. Tavallisimmin ehkä se, joka enimmäkseen vain katselee ja kuuntelee. On hiljaa suurimman osan ajasta, mutta avaa suunsa kyllä silloin kun on aihetta. Niin tai näin, peittelen myös mielestäni sitä ominta itseäni aina jonkin, milloin minkin, valitsemani roolin alle. En näyttäydy siis tässä mielessä välttämättä täysin luotettavana ihmisenä ulkopuolisten silmissä. Luullakseni, olen myös vetänyt jo niin monenlaista roolia etten enää edes tiedä kuinka olla oma itsensä. Luulen että niin minä kuin moni muukin, on aidoimmillaan pienessä porukassa. Pienissä porukoissa hengailu on minusta ollutkin aina mukavinta, jopa siinä määrin ettei se vaadi ainakaan tällä erää sen erityisempää syynäilyä. Isommissa joukoissa olo sen sijaan, sitäkin enemmän.

Olen  myös melko ujo. Ujous on piirre, jonka haluaisin itsestäni korjata ja jonka kanssa työskentelen nykyään hurjan paljon sen taltuttamiseksi. Pidän sitä rikkana, joka täytyy kitkeä pois mutta joka kasvaa hetken kuluttua taas takaisin. Väittäisin että paitsi tietyissä asioissa ilmenevän jääräpäisyyteni, myös juuri ujouteni takia olen päätynyt tähän outoon elämäntilannelimboon jossa nyt olen.  Olen joskus omaksunut käyttäytymismallin, jossa mieluummin luovutan jo valmiiksi ja painan häntä koipien välissä pääni pensaaseen jo ennen kuin tilanteet ovat edes syntyneet. Siis viimeistään tilaisuuden koittaessa, mutta yleensä jo ennen sitä. Tätä nössöilypiirrettäni olen korjannut tietenkin alkoholin avulla, mutta siitä tarkemmin hieman tuonnempana. Sitä ennen, tästä on luontevaa siirtyä hetkeksi seuraavaan aihepiiriin, nimittäin naisiin.


Naiset

Naisasiat ovat sosiaalisessa elämässäni aina olleet huonointa menestystä kärsivä osa-alue. Etenkin se maaperä jolla kohtaamiset vastakkaisten sukupuolten välillä tapahtuvat, sekä se jolla kaksi yksilöä jatkaa elämäntaipalettaan parivaljakkona, on minulle hyvin vieras ja vaikeasti hallittava. Tai jos nyt voi edes puhua sen hallitsemisesta, voinen käyttää myös lievempää sanaa - säädeltävä. Minun kokemustodellisuudessani minun ja naissukupuolen välillä on selkeä kuilu. Välillä laveampi ja syvempi, joskus huomaamattomampi, toisinaan rotko on pohjaton eikä näköyhteys yllä vastapuolelle asti. Ja edessä on paljon sumua. Ja jotta saadaan koko paletista mahdollisimman absurdi, tulen kaveritasolla erittäin hyvin toimeen naisten kanssa. Tälläkin hetkellä, paras ystäväni on naispuolinen.

Kun ajatellaan kiinnostusta vastakkaista sukupuolta kohtaan ja sen osoittamista, on naisiin tutustuminen ja heitä lähestyminen tilanteena minulle todella epämukava. Hyvin riitasointuinen. Näitä tilanteita sävyttää minun tapauksessani käytöksen puolesta epävarmuus, ujous, pelkurointi ja näiden kolmen peittely joko silkalla pelleilyllä tai yli-itsevarmaa esittävällä etäisellä patsastelulla. Ja koska biologian lait pätevät myös minuun, olen samalla kuitenkin utelias ja innokas. Järjenjuoksun vääristävä testosteroni jyllää euforisesti. Vähemmän yllättäen, useimmiten nämä tilanteet eivät kanna hedelmää.

Olen miehenä melko yksioikoinen tapaus. Minulla ei ole mielestäni epärealistisia kriteerejä, ja minut on kerran napattuaan helppo pitää tyytyväisenä. Koen flaksinkäymisen hetken hyvin huojentavana ja että siitä pisteestä eteenpäin asiat ovat hyvin ja voin vihdoin ottaa iisisti ja lopettaa feikkaamisen. Asioiden ollessa mukavasti, minulla ei myöskään ole erityisempää tarvetta tehdä elämästä sen suurempaa teatteria kuin mitä se on. En siis hae riitaa ja dramatiikkaa elämääni, koska en koe niitä tarpeellisina. En osaa suuttua juuri mistään. Olen helppo tyyppi.

Tässä lienee piileksiikin sitten se pirulainen, että kumppanina minuun on kyllästytty usein suht nopeasti. Ennätys taitaa olla jo jokusen viikon jälkeen dumpatuksi tuleminen. Liian tavallista myös on ollut, että minua on piiritetty välillä pitkäänkin, mutta sitten heti kun olen hitaasti lämmettyäni antautunut, onkin homma tyssännyt heti alkuunsa. Olinkin ollut kiinnostava vain tavoittamattomissa ollessani. Luulin aikoinaan että ihminen olisi ainoastaan nuorempana altis tuuliviirimäiseen ailahteluun, mutta ikäväkseni olen saanut todeta tämän piirteen vaivaavan ihmistä myös aikuisiällä. Liian usein tunnun haksahtavan naisiin, jotka eivät tiedä mitä haluavat. Tämä skenaario vuodesta toiseen toistuen on hiljalleen saanut minut aika laillaan turhautumaan koko asiaan, enkä siis erityisen aktiivisesti hakemalla hae elämääni parisuhdetta vaikka myönnänkin kovasti hyvää sellaista kaipaavani.

Myös naisrintamallani jo mainittu alkoholi on ollut tietenkin melko runsaasti mukana. Joko itseni, vastapuolen, tai meidän kummankin toimesta. Kohtaamiset, tutustumiset ja flirttailut ovat poikkeuksetta tapahtuneet matkalla huppeliin tai jo perillä siellä. Tai no, itse olen ainakin ollut vähintään tuntuvasti juovuksissa näissä tilanteissa. Harmillisinta minusta onkin, että tästä syystä tilanteiden etenemiset ovat jääneet muistikuvissa pitkälti hämärän peittoon, enkä ole näiden ansiosta päässyt oppimaan itsestäni ja käyttäytymisestäni oikeastaan mitään. En ole päässyt hiomaan taktiikoitani.

Yksi asia missä olen havannoinut käänteistä verrannollisuutta on se, kumpi tekee aloitteen. Omasta aloitteestani alkaneet jutut ovat tähän asti olleet kaikin puolin parempia, kuin toisen.

Yleensä isken itse silmäni ilmeisesti nk. kiltteihin tyttöihin. Sellaisiin jotka eivät ole jatkuvasti yleisen huomion keskipisteenä tai varsinkaan pyri koko ajan esille. Hieman sellaisiin siis kai, millainen itsekin miehenä olen. Tällaisia naisia olen joutunut lähestymään omasta aloitteestani ja mikäli on tärpännyt, on siitä tavallisimmin seurannut ihan hyvä suhde, milloin missäkin muodossa. Vaikkei välttämättä pitkäkestoinen, niin ainakin tasapainoinen ja mukava. Heidän kanssaan on ollut helppo ja mutkaton olla. Ja voisin vaikka vannoa etteivät he itse koskaan tee aloitetta. Heidän huomionsa täytyyy ansaita, ja heitä kohtaan täytyy osoittaa paitsi sitkeää yritteliäisyyttä, myös arvostusta. Tällainen piirre naisessa herättää toki myös minussa kunnioitusta.

Sitten ovat naiset, jotka lähestyvät minua omasta aloitteestaan. Valitettavasti heistä minulla ei ole yhtä mairiteltavaa sanottavaa. Heistä suurin osa ei kiinnosta minua, joitain heistä en ole huomaavinani, ja joillekin heistä olen joutunut antamaan toistuvasti rukkaset. Sitkeä yritteliäisyys ei tässä asetelmassa olekaan enää minkäänlainen hyve. Minua iskemään tulleita useimpia naisia myös yhdistää se, että heille useimmiten myös viina maistuu paremmin kuin itselleni. Ja siis todella paljon paremmin. Onneksi näitä tilanteita kuitenkin tapahtuu suht harvoin. Tietenkin harvemmin, kuin omia aloitteentekemisiäni. Oman kömpelön luonteeni takia minusta on kuitenkin huojentavaa se, jos aloite tapahtuu naisen toimesta. Vältyn tällöin siltä kaikista kinkkisimmältä ensimmäisen kynnyksen ylittämisen velvoitteelta, jota en klaaraa alkuunkaan. Jääköön se homma niille jotka sen paremmin osaavat, voisi joku halutessaan ajatella. Mieluummin kuitenkin ajattelen, että jos omaa panosta on vähemmän mukana, on "palkkiokin" sen mukainen.

Olen pari kertaa luiskahtanut (minun mittakaavassani) hieman pidempään suhteeseen vastapuolen aloitteesta, ja ikäväkseni ne ovat olleet ihmissuhteina myös niitä surkeimpia. Ailahtelevaa mieltä, vuoristorataa, turhaa draamaa, mustasukkaisuutta, kusipäisyyttä, huonoa seksiä ja kaikenlaista yleistä turhaa vammailua millaista en toivoisi kenellekään ja jollaista kenenkään ei tarvitsisi sietää. Harmillisinta tällaisissa paskasuhteissa on, että osapuolet vain kaivavat toisistaan ikävimmät ominaisuudet esiin, luoden samalla ajan saatossa ison liudan uusia ja ennennäkemättömiä. Vaivihkaa tullaan tilanteeseen, että paskakerros on niin paksu ja läpisyöpynyt ettei siitä alkuperäisestä hurmaavasta ihmisestä ole enää mitään jäljellä. Näin on käynyt myös minulle: olen vähintään kerran elämässäni muuttunut miehestä lapaseksi. Myös täydeksi mulkvistiksi. Lopulta (uuden selkärangan itselleni rakenneltuani) ynnäilin asian niin, että yhtään vakavampien asioiden ollessa kysymyksessä, en jaksa katsella runsaammin dokaavia naisia lainkaan ja he saavat puolestani mennä menojaan. Heiltä en voittoarpaa saisi.

Vaan olipa suhde hyvä tai huono, niiden päätyttyä tunnen aina pelkoa jääväni yksin loppuiäkseni. Ilman parempaa puoliskoa.


Muut ihmiset, sekä oma suhteeni alkoholiin eri elämänvaiheissa

Minua on jokseenkin häirinnyt aina se kuinka ihminen sosiaalisena olentona itsestään selvästi kerääntyy porukoihin, mutta kuinka vaikea minun on aina ollut päästä niihin. Yhteistä nimittäjää ei ole juurikaan löytynyt harrastus- tai kouluympyröistä, ja työelämään päästyäni olin jo kasvanut niin pitkän ajan omaan suuntaani etten ollut edes kiinnostunut ajatuksesta yhteisistä vapaa-ajan aktiviteeteista työkavereiden kanssa. Nuorempana olin yleensä nokkimisjärjestyksen häntäpäässä, joten oli selvää että jäin tavallisimmin ulkopuolelle omiin oloihini. Ja koska en samaistunut muihin joille sama ikävä osa langennut, en tietenkään hakeutunut heidänkään seuraan. Luusereiden Klubi on varmasti jokaiselle tuttu käsite, mutta en halunnut sellaiseen kollektiiviin päätyä. Seurueita joissa ollaan vain siksi, kun ei muuallekaan huolita.

Muistan kuinka hyväksytyksi tulemisen tarve oli joskus elämäni pahin kriisi. Asia jota varten minulla ei ollut mitään eväitä. Olin valmis suuriinkin myötäilyihin, jotta saisin tuntea kuuluvani jonnekin. Olen lainannut muiden mielipiteitä väittäen niitä omiksini, olen nuollut perseitä, olen asettunut yhtä vastaan ja toisen puolelle vain hyötyäkseni siitä, tietäen kuitenkin että teen väärin. Olen padonnut paljon vihaa ja katkeruutta sisääni arastellen sitä, että saattaisin pettymystäni ilmaistuani joutuakin siitä jollain inhottavalla tapaa vastuuseen. Ja niin edelleen. Vasta ajan myötä ja tämän kuvitellun tarpeen hieman korjauduttua, asia ei ole häirinnyt enää niin raastavasti mitä pahimmillaan. Mitä paremmin hyväksyn ja tunnen itseni, löysääntyvät myös kahleet tähän ulkopuolisen hyväksytyksi tulemisen tarpeen erheeseen.

Vasta joskus murrosiän jälkivaiheilla ja parikymppisyyden molemmin puolin, dokaamisen ympärille keskittyvä sosiaalinen elämä soi minullekin tilaisuuden näennäisesti sulautua porukkaan. Se tuntui silloin huojentavan hyvältä. Dokaaminen oli kuitenkin melko universaali laji, jota harrastivat kaikki. Kaikenlaiset tyypit toistensa seassa. Yhteinen harrastus myös niin musajätkille kuin urheilijanuorisollekin.

Pitkäaikaisimmat tuttavuuteni ovat hiljattain alkaneet harottaa niin päinvastaisiin suuntiin intresseiltään itseni kanssa, etten enää koe jakavani heidän kanssaan mitään yhteistä. Tokihan tämä on luontaista kehitystä, mutta pelkkä realiteettinä oleminen ei tee asiasta yhtään sen helpommin käsiteltävää tai hyväksyttävää. Kuuluisiko sen tehdä? Etenkin nämä pitkäaikaisten kaveruussuhteiden kelottumiset ruokkivat koko ajan kasvavaa kyynisyyttäni, enkä koe voivani tehdä asialle juuri mitään. Eikä tämä huomio oikeastaan liity edes tämänkertaiseen aiheeseen.

Minulle siis tutuin ja tavallisin sosialisoimisen muoto on dokaaminen. Enimmäkseen pääpaino on toki ollut sosialisoinnissa itsessään ja yhteisessä ajanvietossa, mutta toisinaan taas porukka koostui kokonaan ihmisistä joilla ei ollut juuri mitään yhteistä keskenään. Ainoa yhdistävä asia oli se että kaikki dokasivat samassa paikassa amaan aikaan. Ilman että ketä siihen osallistui, olisi varsinaisesti mitään väliä. Olen istunut iltoja porukoissa, joissa eripuraa on saattanut syntyä ainoastaan silloin jos joku erehtyy vahingossa tai tahallaan hörppimään jonkun muun viinoja kuin omiaan. Muu aika ryypätään yhdessä, samalla kun puhutaan ryyppäämisestä. Mutta oli porukan koostumus sitten mitä tahansa, kaveriporukka tai ryyppyporukka, en ole kummankaansorttisissa koskaan tuntenut sen syvempää yhteenkuuluvuuden tunnetta. Olen aina, enemmän tai vähemmän, katsellut tätä kaikkea vain sivusta. Ja kun katselen menneitä aikoja ja entisiä tapojani nykyvinkkelistä, olen itse asiassa ollut aina sitä epäsosiaalisempi mitä kovemmassa kännissä olen.

Yhtään tiivistahtisempi juopottelu alkoi astua kuvioihin ollessani muistaakseni 17-18 -vuotias. Ennen sitä, eli käytännössä yläaste- ja lukioiässä vedin kännit todella harvoin, koska käytin vähät vanhemmilta saamani rahat mieluummin johonkin muuhun. Osallistuin juhlan humuun lähinnä vain erilaisten merkkitapahtumien aikaan, joita olivat esimerksiksi kevällä koulujen päättyminen tai syksyllä nk. taideiden yö. Sitäkin ahkermpaan hörppäilyyn ajauduin hiljalleen ja lähinnä muun porukan mukana, sillä itselläni ei mielestäni ollut erityistä viehtymystä siihen. Oheistoimintaa porukassa olemiselle, ja that's it. Valitettavasti vain lähin kaveripiirini koostui tuohon aikaan muista kaltaisistani hylkiöistä, jotka eivät keksineet luppoajalleen parempaa käyttöä kuin dokaaminen. Parikymppisyyden saavutettuani aloin olla jo melko ehta juoppo.

En ole oikein handlannut dokaamista juuri koskaan. Olen yleensä se joka menee vähästä känniin, ja joka myös juo liikaa ja liian nopeasti. On paljon iltoja, joiden tapahtumasarjat ovat menneet minulta tästä syystä täysin sivu suun. On toki armollista, ettei esim. lattioille oksentelemisista ja kuseskeluistani ole minulle itselleni jäänyt mitään muistijälkiä, mutta tottahan toki tällaiset asiat tuppaavat jälkikäteen hävettämään siinä määrin että haluaisin kadota maan alle.

Olen monella tapaa osoittanut, monissa asioissa ja todella usein osoittanut heikkoa luonnetta ja vetelää selkärankaa. Olen ollut yllytettävissä asioihin, joita en halua tehdä. Olen ollut painostettavissa. Olen tyytynyt vähempään kuin mitä haluaisin. Mutta olen juonut enemmän kuin olisin halunnut. Ja jälkeismasennuksen koittaessa olen syönyt monet sanat, laiminlyönyt lukemattomia lupauksia ja oharoinut useat sovitut jutut. Täysin kykenemättömänä edes ilmoittamaan itsestäni että sori nyt täytyy skipata kun on vähän heikko happi. Häpeään tukehtuen. Vaikkei elämääni sisällykään sen suurempia tai pidempiä kunnon ryyppyputkia, olen kuitenkin kompensoinut ahkerampaa viikonloppudokaamista silloin tällöin pienillä selvistelykausilla. Yleensä häpeä ja pelko olivat näiden korkinsulkemisten alullepanijoita, mutta samat vetivät lopulta takaisin pullon luo ja sama meno jatkui taas. Tavallisesti muutaman kiltisti ollun viikon, parhaimmillaan kuukauden jälkeen.

Nykyään muistelen, etten olisi alkoholinkäyttöön tutustuessani edes erityisemmin nauttinut juovuksissa olemisesta, ja vasta siihen totuteltuani se alkoi jotenkuten menetellä. Opettelu ei ollut aina helppoa, mutta olin asiassa erittäin jäärä. Toteutuspuoli oli silti aina vähän hakusessa. Ylilyöntejä tapahtui toistuvasti. Piilevää aggressiota ilmeni. Hanskastakin hommat karkasivat kertaalleen siinä määrin, että siitä koitui sivullisillekin jo huomattavaa harmia ja läheisille murhetta. Mainitsin aiemmin jyrkän kantani runsaammin dokailevista naisista. No, tässä jamassani en edustanut myöskään parasta antia miestarjonnassa. Tältä tyypiltä ei olisi voittoarpaa herunut. Tämä tyyppi ei tiennyt yhtään mitä hän halusi tai kuka hän oli.

Tilanteiden leviämisestä säikähtäneenä en uskaltanut ottaa pisaraakaan n. puoleen vuoteen, ja haksahdin hetkeksi toiseen äärilaitaan. Esiinnyinkin yht'äkkiä raitistuneena uusstreittarina, tehden selvin päin olemisestani erillisen numeronsa ja korostaen sitä. Vakuuttelin itselleni näin olevani jotain erityistä, mutta jätin asiat kuitenkin käsittelemättä. Ja sitten kun lopulta kuitenkin palasin dokailun pariin, se tapahtui ryminällä. Mitään en ollut oppinut, tai ainakaan ihan vielä oivaltanut. Tässä vaiheessa tein ensimmäiset putkavierailuni juotuani itseltäni ensin jalat alta ja tajun pois. Dokailemattomuus kuitenkin toi hetkellistä seesteyttä ja paransi asioiden erottelukykyä. Ymmärsin rajan sisäisen myllerrykseni ja ulkomaailman kaaoksen välillä, olettaen kuitenkin ettei asialle voi tehdä muutosta. Ennen tuota rajaa ei ollut ja luulin että sille ei olisi mitään tehtävissäkään. Olin vain kyydissä matkalla täystuhoon, jolta ei voisi välttyä. En välttyisi siltä, joten sillä ei ollut merkitystä missä kunnossa olisin.

Roolinvetämisasiaan hieman palaten. Sosiaalisesta ja/tai känni-minästäni olemassa monenlaisia versioita. Saatan olla puhelias ja ulospäinsuuntautunut, saatan pelleillä, saatan olla se joka hymeksii hiljaa keskenään tai se joka murjottaa joko pitkästyneenä tai vittuuntuneena. Jälkimmäisenä mainitut olotilat tietenkin vasta tavallisimmin laskuvaiheessa. Menen synkäksi ja mietteliääksi. Ikävät ajatukset nousevat pintaan (joita olen saattanut homehduttaa päässäni jo vuosia!) ja ilkkuvat minulle. Koen riittämättömyyttä, kurjuutta, olevani epäonnistunut jne. Tämän fiiliksen minä usein peitän tekohymyllä, odotellen vain että ilta päättyisi. Tämä moodi jatkuu seuraavan aamun krapulaan asti, ja usein vielä siitäkin muutaman päivän päähän. Myös kovista olen esittänyt hurjimpina ja kurjimpina aikoinani, mutta sekään ei oikein pukenut minua.

Valitettavasti minulla on myös kokemusta siitä kuinka alkoholi todella muuttaa luonnetta. Olen huomannut sitä niin muissa ihmisissä kuin itsessänikin. Dokailun olematta vielä edes kovin säännöllistä se voi kuitenkin tulla elämässä liian keskeiseksi elementiksi. Sosiaalinen elämä pyörii sen ympärillä, ja huomaamatta myös elämään ilmaantuu paljon kummallisia kiemuroita sekä oma luonne alkaa surkastua ja vääristyä. Omalla kohdallani tämä tarkoittaa itsekkyyttä monissa muodoissaan, mustavalkoista ajattelua sekä henkistä ja fyysistä laiskuutta. Voisin kuvailla tätä kokonaisuudessaan termillä epäviisas ihminen. Joka siis tarkoittaa hieman eri asiaa, kuin pelkkä tyhmä tai typerä.


Välillä selvinkin päin

Kuten jo asiaa sivusin, olen pitänyt myös useita määrätietoisia selvistelykausia, pidempiä ja lyhyempiä. Välillä omien möhlimisieni jälkeen siksi etten uskalla, tai joskus vain yksinkertaisesti ei maistu. Joskus määräaikaisia, nyt viimeisimmällä kerralla toistaiseksi, mutta löyhästi. Totaaliabsolutisti en ole koskaan ollut, olen vain jättänyt kännit vetämättä milloin mistäkin syystä.

Selvistely ei itsessään ole minulle työlästä, mutta se tuo kyllä monenlaisia kimurantteja kysymyksiä eteeni. Tällä hetkellä olen viimeisen kahden ja puolen vuoden aikana ollut krapulassa yhden käden sormilla laskettavissa olevan määrän, ja niistäkin jokainen on tullut tämän vuoden aikana. Tähän aikaväliin mahtuu paljon mielenkiintoisia havaintoja.

Aloitin viimeisimmän selvistelykauteni totaalisen kyllästymisen seurauksena. Olin tympääntynyt koko hommaan ja halusin pudottaa elämästäni tämän turhaksi kokemani asian pois. Tämän päätöksenteon aikaan oli minulla juuri takanani epämääräinen ja jo rasittavaksi äitynyt on-off suhde naisen kanssa, jolle niin sanotusti maistui ja jonka kanssa viettämäni yhteinen aika oli pääsäntöisesti pelkkää dokaamista. Tämä ja moni muu asia oli alkanut nakertaa sisintäni siinä määrin, että elämäni alkoi kumista onttouttaan. Ja koska en ollut tähän asti harrastanut mitään liikuntaa, aloin olla fyysisestikin totaaalisessa rapakunnossa. Henkisestä hyvinvoinnista puhumattakaan.

Onnekseni kuitenkin elämässäni myös tässä kohtaa orasti uusikin suhde, ja osittain senkin tiimoilta minun oli helppo rohkaistua tekemään tämä raittiuslupaus. Ihan vaan päästäkseni kokeilemaan jotain uutta, sekä ollakseni uudelle löytämälleni ihmiselle sen verran huomaavainen, ettei hänen heti tarvitsisi kärsiä ikävimmistä luonteenpiirteistäni, jotka siis kaivautuivat esiin ainoastaan ollessani juovuksissa. Ja tuolloin alkanut suhteeni olikin ehkä elämäni tähänastisista paras, ja jota muistelen edelleen ainoastaan ilolla. Myös liikunta alkoi astua kuvioihin, josta olen jo kirjoitellutkin.

Minulle oli tämä kynnys saavutettuani jo ehtinyt muodostua jonkinlainen idea siitä, millainen haluaisin ihmisenä olla. Itselleni hyvän ihmisolennon malli on melko yksinkertaisista mutta jämeristä ainesosista koottu: kirkasmielinen, hallitsee tekemisensä ja ymmärtää valintansa, pystyy pitämään itsestään huolen. Tästä ajatusmallista olin kuitenkin toimintani puolesta ajelehtimassa koko ajan kauemmas ja kauemmas. Ristiriitaisuus ihanneen ja toteutuman välillä oli häiritsevän räikeä, enkä lopulta enää voinut jättää sitä huomiotta. Ja tämän epävireen sopusoinnuttaminen on minulle tällä hetkellä päivittäinen työnsarka, enkä suinkaan tee palkitsevuuden tähden vaan siksi koska se on ainut oikea asia mitä voin tällä hetkellä tehdä. Olen sen itselleni velkaa.

Suht hiljattain koittanut, selvistelyynkin innoittaneen suhteen päättyminen toi minut tosin takaisin ikäväntuntuiseen jamaan. Seurustellessani minun oli helppo olla ja elellä, eikä erakoituminen muusta maailmasta harmittanut lainkaan, kun oli kuitenkin se toinen jonka kanssa tuumailla yhdessä maailman menoa. Hyvä seurustelusuhde oli se perusonnellisuuden tuoja ja elämän turvasatama, jonka aiheuttama ilo peittosi kaiken puutteellisen siinä määrin ettei juuri mitkään vastoinkäymiset lannistaneet. Mutta nyt kun seurustelusuhdetta ei enää ole, tuntuu ettei elämällä ole enää niin paljon tähdellistä sisältöä. Tiedän olevani tyytyväinen moniinkin hyviin asioihin, mutta ne eivät vaakakupissa paina ainakaan yhtään enempää kuin kaikki se mikä tuntuisi kokonaan puuttuvan. Myös erilaiset vastoinkäymiset ovat muuttuneet raskaammiksi, ja niiden nujertaminen vaatii enemmän ponnistusta. Elämä tuntuu menevän jatkuvasti joka asiassa ojasta allikkoon, enkä jouda arkielämän murheiltani juurikaan tekemään mitään mieluisaa ja henkisesti vaurauttavaa.

Ihmissuhdetilannettani ja alkoholinkäyttöni eri modifikaatioita ajatellen en tiedä yhtään kuinka minun tulisi jatkaa eteenpäin? Palaisinko vanhaan, vai pidättäytyisinkö liiemmalta läträämiseltä vastedeskin. Löytyisikö näiden kahden ääripään väliltä jonkinlainen kultainen keskitie? Olen nyt viimeisen hieman reilun puolen vuoden aikana sallinut itseni luiskahtaa kohti vanhoja tapoja, mutta en enää koe niitä enää omakseni. Ajatus aamun krapulasta ahdistaa jo etukäteen, sekä tunnistan humalatilani lakipisteen sen saavuttua, jonka jälkeen siirryn tyytyväisenä lipittämään vettä loppuillaksi. Tämä kuulostaa varmasti kultaiselta keskitieltä, mutta silti tämä tie ei (ainakaan vielä) tunnu täysin omaltani. Näissä hetkissä huoli vanhoihin tapoihin takaisinajautumisesta häiritsee joten irtiottona arjesta ei tällainen alkoholin varovainen nauttiminen vielä toimi. Tunnistan myös sen masennuksen, jonka pienikin alkoholimäärä minussa helposti laukaisee. Éikä se ole herjennyt kummittelemasta.

Ja jos seuraavan seurustelusuhteeni kalastaluvaihetta alkaisin nyt miettiä ja taktikoida, niin sitä en ole vielä muuten kokeillutkaan että yrittäisinkin iskeä naisen selvinpäin. Olisiko jo sen härän sarviin tarttuminen? Kuulostaa oikeastaan aika houkuttelevalta uudelta haasteelta, perkeleen pelottavan lisäksi.

Selvistelyn suurin hyöty on siinä kuinka se myötä pääsee tarkastelemaan itseään, tunteitaan ja ajatuksiaan ikään kuin ulkopuolelta. Oman minän hyvät ja huonot puolet pääsevät näyttäytymään yhdenvertaisessa, neutraalissa valossa sekä esiin pääsee pilkahtamaan myös paljon asioita, joita ei voi päästä muilla konstein edes näkemään.  Omien tunteiden tutkiskelu analyyttisin silmin, eikä niiden kautta, on varsin silmiäavaava elämys. Varsinkin monet omat täysin käsittämättömät urautuneet tavat ja tottumukset näyttäytyvät tässä kohtaa ensimmäistä kertaa. Sellaiset, joissa ei ole mitään mieltä ja joilla ei todellisuudessa tee yhtikäs mitään. Jotka pohjautuvat juuri tunnepuolelta kumpuilevaan järjenvastaiseen logiikkaan. Ihminen on taipuvainen luomaan itselleen täysin kuviteltuja rajoituksia. Uskalluksenpuute usein suurimpana toiminnansanelijana, vaikka perusteluksi sanellaankin jotain aivan muuta.

Minulle myös pidättäytyminen luo tyytyväisyydentunnetta. Paradoksaalisella tavalla, kokemus hyvin toteutuneesta itsekurista saa minut tuntemaan todella vapautuneeksi. Vaikka juuri sitä vapautumisen tunnettahan minä olen alkoholin avulla haeskellut, sitä kuitenkaan löytämättä. Vapautuminen taisi mennä minulta jo alunperin hieman sekaisin eskapismin kanssa. Näin ollen väittäisinkin, ettei vapautuminen todellakaan edellytä minkäänlaista täysirtaantumista, vaan pikemminkin asia voisi olla jopa päinvastoin. Tarkoitan tällä varmaan jotain sen suuntaista, ettei liian äkkinäisiin radikaaleihin ratkaisuihin ole syytä tähdätä. Sen sijaan kyky pyrkiä pärjäämään millaisessa tahansa tilanteessa antaa todellisemman vapautumisen elämyksen. Se on tilanteesta kuin tilanteesta riippumatonta läsnäoloa, ilman pakotettua sitoutumista mihinkään ja ilman tarvetta paeta mitään. Pidemmän päälle myös tilanteensietokykyni alkoi kasvaa. Niin työssä, arkena kuin juhlassakin. Aloin kuin itsestään, uskaltaa enemmän. Kuin itsestään huomasin lopulta yrittäväni nähdä mälsissäkin hetkissä jotain hyvää ja käyttökelpoista. Ajatellen, kuinka voin tehdä tilanteesta puitteissaan parhaan mahdollisen. Faktat olivat jo pöydällä, joten minun tarvitsi enää asettaa ne puolelleni. Siinä missä ennen maailma oli minua vastaan, joten minun oli uhmattava sitä.

Selvistely myös tarjoaa aivan erilaisen elämänmallin mitä dokailuelämän tulevaan viikonlopun ainainen tähtääminen on - tässä hetkessä elämisen. Dokailuelämä kulkee viikon mittaisessa syklissä: viikonloppuna korkki narahataa, sunnuntaina kärsitään, maanantaina vituttaa palata sorvin ääreen ja keskiviikkoon tultaessa jo suu napsaa koska kohta on taas viikonloppu. Pysähtymiselle ei ymmärretä hassata ajatustakaaan. Tällaisessa elämässä jo mainittu läsnäolo loistaa poissaolollaan. Arki menee odotellessa, ja vapaa-aika kemiallisesti turrutettuna. Niin malttamattomuudesta, kuin vastaavasti laiskottelustakin tulee perustiloja.


Sopimus viinapirun kanssa

Juuri nyt olen silti hermostunut. Olen hiljattain siis vuoroin sekä höllännyt otettani että pitänyt lyhytnäköiset mielitekoni kurissa. Silti mietin liikaa kaikkea sitä, mistä koen jääväni paitsi. Murehdin liikaa lähitulevaisuutta ja märehdin liikaa menneitä. Tässä hetkessä eläminen ja asioiden kokonaisvaltainen hyväksyminen tuntuu juuri nyt olevan täysin tavottamattomissa. Selvistelyn ja kohtuukäytön välissä lilluminen ilman määrätietoisuutta hermostuttaa.

Vaikka olen tyytyväinen siihen, että olen luultavasti saavuttanut jo sen verran kontrollia, että osaan ainakin melkein juoda viinaa viisaasti, en osaa lakata hermoilemasta. Mutta hermoilun syyt ovatkin ehkä jossain aivan muualla, kuin itse alkoholinkäytössä. Oli sitten kyse minkätasoisesta vain, aina absolutismia myöten. Ovatko ajatukseni liikaa oireessa syyn sijaan? Näen kuitenkin tämänvuotiset muutamat ujot kännini hyödyllisinä, sillä vasta ne käynnistivät tämän puntaroinnin mitä nyt suoritan. Ja puolestaan viimeisimmän puistohengailu- ja baarireissuni olin täysin selvin päin, joka puolestaan palautti välittömästi ja konkreettisesti mieleen selvin päin olemisen yksinkertaisen mukavuuden.

Viimeisin raittiuspäätös kesti sen ansiosta kauan, etten kieltänyt itseltäni mitään. Aloitin maltillisesti vuoden määräajalla, tavoitteena etten vuoteen olisi missään nimessä kertaakaan krapulassa. En kuuntelisi itsessäni sitä mitä minun tekisi mieli, vaan sitä mitä todella tahdon. Tämä onnistui heittämällä ja tuo vuosi vierähti nopeasti. Tämän jälkeen taisi hujahtaa toinenkin. Vaikka vuosi onkin lyhyt aika, se on myös tarpeeksi pitkä että normaalisti dokattuun aikaan ehtii löytyä jo muunlaista sisältöä.

Ainoana ehdottomana ehtona uudessa sopimuksessani viinapirun kanssa oli, että tekisin jokaisessa hetkessä juuri sen mitä sillä hetkellä todella halusin. Ja yleensä ajattelin sillä hetkellä jo seuraavaa päivää, joten sen myötä oli helppo jättää kännit tänään vetämättä. Ja jos vastaan olisi tullut hetki jolloin todella ja perustellusti haluaisin vetää ne lärvit NYT, se olisi ollut täysin sallittua. Heräsin huomaamaan kysymyksen johon myös tiesin heti vastauksen: Kuinka usein oikeasti tulee tilanne että tahdon ensimmäiseksi ja viimeiseksi, vain ja ainoastaan vetää ne kännit nyt ja heti? Kuinka usein todella tarvitsen kännejä? Jep, en koskaan.

Kului aikaa, ja huomasin siis ettei itselleni ole kummoinen homma pidätellä näennäisiä mielitekojaan, kun vaan todella keskittyi olemaan läsnä tässä ja nyt. Baariin voi mennä kavereiden mukana kaikesta huolimatta, ja kaikenlaiset festarit sun muut reissut olivat logistisesti entistäkin jouhevampia kun pääsi kulkemaan autolla milloin halusi ja minne halusi.

Rohkaistuin siitä, että pystyn tekemään asialle jotain vain niin halutessani. Hiljalleen sitten tähän totuttauduttua uskalsin jo höllätä hieman, jättää auton kotiin ja mennä ottamaan parit. Tässä kohtaa tulin kohtaamaan myös nopeasti heräävän itsekritiikkini, ja sen sijaan että olisin vaan kaljatuoppini kanssa rennosti tässä ja nyt, seurasinkin liki neuroottisen tarkkaan humaltumistani ja lähinnä odotin että saavuttaisin sen ylätasangon jolle lopettaa siltä illalta ja pääsisin taas lipittämään vettä. Kuulostaako rennolta olemiselta? Ei minustakaan. Nykyinen intuitioni kertoisikin ennemmin alkoholin tylsyttävän mielen terää lähinnä häiritsevällä tavalla, ei rentouttavalla tai vapauttavalla. Joka kerta kun huomaan alkoholin ensivaikutukset, alkaa päänsisäiset hälytyskelloni soida: NYT TARKKANA. Ihan vielä ei siis ole ehkä syytä lähteä kokeilemaan kepillä jäätä? Lyhyellä tulevaisuudentähtäimellä näkisin itseni tyytyväisimmilläni selvin päin, vaan en silti osaa sanoa olisiko tämä yksi ainut linja se ainut ja paras vaihtoehto tilanteessa kuin tilanteessa. Ja itse tilanteessahan se tulisi vasta osata arvioida.

Nyt koen, että koska huomaan toistuvasti murehtivani menneitä ja tulevia, olisi tuo viimeisin viinapirun kanssa tehty sopimus syytä palautella mieleen ja opetella uudelleen. Sitä ei tarvitse edes päivittää koska se on sellaisenaan juuri täydellinen. Alkoholinkäyttöni kanssa minulla on vielä monta kysymystä kysyttävänä, joihin en löytäisi vastauksia ainakaan punkkupullon pohjalta. Sosiaalinen elämäni kaipaa elävöitymistä, mutta valitettavasti huomaan edelleen mieleni kytkevän siihen jonkinlaisia, milloin minkäkinlaisia alkoholinkäytön edellytyksiä. Myös mietityttää, tulenko koskaan löytämään naisseuraa selvinpäin, tai edes jotenkuten täydessä ymmärryksessä. Asiasta kun ei ole kattavaa tilastotietoa. Yksinjäämisen pelko nousee jälleen pintaan ja vie väkisinkin ajatukset kohti tuntematonta tulevaisuutta. Vaikka kaikista tärkein kysymys lienee juuri se kaikenkattava "mitä minä haluan juuri nyt?".

Solmussa

Jooginen päiväkirjamerkintä nyt lienee paikallaan, koska pidän tämänpäiväistä edistysaskeltani astangan ykkössarjassa sen verran merkittävänä.

Pääsin tänään 11.7 avustetusti perille asti Marichyasana D:ssä, eli käteni ylsivät vihdoin yhteen. Ja mikä yllätyksellisintä, kummaltakin puolelta. Aiemmin kun vasen puoli on jäänyt kauas oikeanpuoleisesta.

Näin solmussa en ole ennen ollutkaan, ja hengittäminen oli tästä johtuen melkoista haukkomista. Tutulta ja turvalliselta maaperältä poistuttiin siis uuden ja omituisen pariin taas kerran. Seuraava etappi lieneekin sitten se, kun joskus pääsen tähän asanaan ilman avustusta. Vedonlyöntejä otetaan vastaan koska tämä tapahtuu.

Sarjan seuraaviakin temppuja eli Bhujapidasanaa ja Kurmasanaa tulin opettajani rohkaisemana tunnustelleeksi tänään ensimmäistä kertaa, mutta vähemmän yllättäen, ne olivat vielä varsin kömpelöä hapuilua. Vaan ehkä jo huomenna kokeilen uudestaan ja katsotaan mitä tapahtuu. Tai tapahtuuko...

Olin ajatellut etten pidentäisi sarjaani Navasanasta pidemmälle vielä tämän vuoden aikana, koska vanhassakin riittää sen verran paljon tekemistä, mutta kun kerran kannustetaan niin ei kai se muukaan auta. Navasanaan asti minulla jo riittää voimat kohtalaisesti, mutta taipuisuuden puolesta on vielä tähänastisissakin sarjassani pitkä matka valmiiseen.

Mutta näin puoli askelta pidemmälle tunnusteltuna pääsin taas vanhaan tuttuun fiilikseen siitä kuinka treeni pistää aivan piippuun. Kun raajat tutisee ja koko kroppa on kuin hyytelöä. Ja se on aina yhtä hieno fiilis.

Rautakangesta kumiukoksi

Kuten olen aiemmassa kirjoituksessani maininnut, harrastan joogaa. Tämä kirjoitus toimii paitsi pienenä reportaasina tähänastisesta taipaleestani, myös kätevänä päiväkirjamerkinnäntapaisena itselleni. Nyt on siis heinäkuu 2013 ja harrastukseni aloitin muistaakseni viime vuoden tammi-helmikuussa.


Taustoistani lyhyesti ja ajasta ennen joogaharrastuksen aloittamista

En ollut koskaan ennen varsinaisesti harrastanut mitään liikuntaa saati sitten urheillut. Olin kyllä lapsena innokas liikkuja, mutta urheilulajit eivät ole koskaan kiinnostaneet minua pätkääkään. Pyöräilin paljon, kiipeilin puissa sekä tein milloin mitäkin koiruuksia joiden jälkeen sai sitten yleensä pinkoa juosten karkuun milloin ketäkin. Myös kiellettyihin paikkoihin, kuten talojen katoille tykkäsin kiipeillä. Olin nopea jaloistani ja yleensä muita ikäisiäni vikkelämpi ja ketterämpi. Urheilu sen sijaan tuntui soveltuvan paremmin minua vahvemmille ja rotevammille pojankoltiaisille, joten harvoin pärjäsin missään voimaa vaativissa jutuissa oikein kenellekään. Ja viimeistään koululiikunta teki urheilusta minulle vastenmielistä ja näin minusta hiljalleen tuli jopa, sanoisinko anti-liikunnallinen pitkäksi aikaa. Näin ollen, ainut liikuntani minulle oli koulu-, ja työmatkat pyörällä tai kävellen, ja lopulta oman auton myötä kaikki vähänkin oheisliikunta väheni liki pois kokonaan. Ketteryys ja vikkelyys jäi kertaheitolla lapsuuden muistoksi vain.

Nykyinen työni on fyysistä, ja pitkän aikaa kuvittelin että saisin sillä kuitattua päivittäisen liikunnantarpeeni. Näin ei kuitenkaan ollut vaan pikemminkin päinvastoin. Yksipuolinen samojen liikkeiden toistaminen päivästä ja vuodesta toiseen alkoi vaivihkaa koitua pikemminkin kuluttavaksi kuin kuntoakohentavaksi. Alkuun tuntui että peruskuntoni olisi hieman kohonnut jonkin aikaa työsuhteeni alkumetreillä, mutta lopulta suunta alkoi kääntyä jyrkkään alamäkeen. Työ on myös urakkaluonteista ja siksi stressaavaa. Työ ei salli ylimääräisiä taukoja, tai oikeastaan edes pienimpiäkään turhia liikkeitä. Ajan kuluminen on minun hommissani työtehon pahin vihollinen. Työntekijän sairastelu on työnantajan silmissä suurin mahdollinen synti. No, minulla kuitenkin kuvioihin hiljalleen astuivat niin enemmät sairastelut, kuin yleisen jaksamisen heikkeneminen niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Tarve määrätietoiselle kunnon kohottamiselle ja vastapainoiselle liikuntaharrastukselle alkoi olla ilmeinen.

Aloin aluksi, muistaakseni alkuvuodesta 2011, lenkkeillä viikottain parina tai kolmena päivänä. En jaksanut juosta kovin pitkää matkaa alkuvaiheessa, joten kävelin aina kun koin uupumusta. Sykkeen taas laskeuduttua, jatkoin jälleen hölkäten. Lenkkeilyä kuitenkin pidin vain välttämättömänä ensielvytyksenä peruskunnolleni, sekä esivalmisteluna tulevaa määrätietoisempaa liikuntaharrastustani varten. Joka olisi jooga.

Olin jo tässä vaiheessa alkanut satunnaisesti harjoittelemaan myös meditointia, pyrkimyksenä poistaa edes osaa siitä stressistä mikä minua vaivasi. Opettelin sitä omatoimisesti, mutta en kovin vakavissani tai siihen paneutuen. Fiilispohjalta pikemminkin, niin kuin sanotaan.


Miksi juuri jooga?

Minulle oli heti alkujaan ilmiselvää että valitsisin juuri joogan välineeksi kohottamaan peruskuntoani. Katsoipa sitten asiaa intuitiivisesti tai vaihtoehtoja poissulkien, olisin päätynyt samaan lopputulemaan joka tapauksessa. Asia tuntui nivoutuvan myös muiden minua kiinnostavien asioiden kanssa melko saumattomasti. Tiesin kuinka vaikkapa esimerkiksi piirtäessä, maalatessa, savea muovaillessa, laulaessa, kirjoittaessa tai kitaraa soittaessa mieli sekä rentoutuu että on aktiivinen samaan aikaan. Olin tässä vaiheessa jo hyvän aikaa tehnyt tuttavuutta myös modernin ajan länsimaisen okkultismin kanssa, jonka useat hyvin tunnetut suuntaukset juontavat juurensa suurelta osin juuri itämaiseen filosofiaan ja sen metodeihin, eli myös joogaan. Ja koska koko elämäni on yksi iso kokonaisuus, soisi sen eri osasten olla yhteensopivia. Siksi en esimerkiksi erityisemmin innostunut, kun työkaverini houkutteli minua lähtemään messiin nyrkkeilyyn, salille, vapaaottelutreeneihin tai muihin vastaaviin.

Olen aina ollut taipuvainen (pun not intended) katselemaan elämää hyvin filosofisesti, ja pidän yksilön henkistä kasvua ja kehitystä yhtenä elämän perustavanlaatuisista tarkoituksista, joten omat agendani ja joogan yleinen perusajatus tuntuivat menevät aika hyvin yksiin. Plus toki vielä se, että koska pidän urheilua, joukkuepelejä ja sen semmoisia vastenmielisinä, olisi tämä itsenäinen ja kokemuksellisuutta painottava ja siihen rohkaiseva treenimuoto juurikin se kaikista optimaalisin. En tiedä ajattelenko enää aivan näin, mutta suurinpiirtein näin perustelin tuolloista valintaani itselleni sitä tehdessäni. Sopisi kaltaiselleni epäsosiaaliselle porukkaharrastusten karttajalle! Okei, kuntosali olisi toki ollut varmasti toinen hyvä ja itsenäinen vaihtoehto, mutta sinne ei intuitioni minua ohjannut. Sitäpaitsi, tarvitsen vähän enemmän huuhaata hommiini ollakseni motivoitunut jatkamaan pidemmälle. Olen hieman taiteilijaluonne siinä mielessä.


Ensikokemukset

Vaihdoin uudelle ja edellistä pienemmälle asuinpaikkakunnalle Tammikuussa 2012, ja mikäpä olisikaan ollut oivallisempi ajankohta tarttua härkää sarvista. Uusi vuosi (maailmanlopun vuosi), uusi koti, uusi alku ja ennen kaikkea uudet kujeet. Aloin etsiä netistä tietoa lähitienoiden tarjonnasta, ja suureksi ilokseni lähin pieni paikallinen joogastudio sijaitsikin juuri uuden asuinpaikkakuntani keskustassa, vain kävelymatkan päässä. Mikä ei siis välttämättä ole itsestäänselvyys pienimmissä kaupungeissa, kunnissa ja kylissä.

En silti väitä ettenkö olisi ollut erittäin skeptinen itseäni kohtaan. Olin rapakuntoinen, hintelä, epävarma, usein kärttyinen, ja ennen kaikkea kaukana vahvasta tai notkeasta. Olin rento kuin rautakanki niin luonteeltani kuin ruumiillisestikin. Olin myös vaikean atopiani takia yltäpäältä ihottumalla ja ruvella, joten en missään nimessä olisi halunnut ärsyttää paskana olevaa nahkaani yltiöpäisellä hikoilulla. Ja koska olin lukenut ja pienessä määrin myös jopa jo kokenut kuinka meditointi ja mielen nollaus tekee hyvää luonteelle ja mielialalle, ajattelin että mieluummin lähtisin lähestymään uutta harrastustani ja tutustumaan siihen tältä suunnalta. Pääkopan sisäpuolelta.

Soittelin sitten reippaana poikana tähän paikalliseen joogastudioon ja kerroin intressini, joiden perusteella minulle suositeltiin Yin-joogaa. En tiennyt mitä se on, mutten välittänytkään. Ilmottauduin peruskurssille, luottaen siihen että koulutettu ohjaaja kyllä tietää asiat minua paremmin.

Kurssilla tehtiin muutaman tunnin aikana monenlaisia pitkäkestoisia venytyksiä, rentouduttiin ja rentoutettiin kroppaa syvään hengittellen. Kaikki tuntui omituiselta, mutta mukavalta. Huone oli hämärästi valaistu, taustalla soi hempeä leijaileva musiikki, jonka päälle opettaja jutteli ja ohjasti osallistujia rauhoittavalla äänellä. Itse ei tarvinnut kuin olla ja kuunnella omaa olotilaa. Velloa siinä.

Erityisesti hengityksen vaikutukset omaan olemiseen aukenivat jo tässä vaiheessa aivan uudella tavalla. Sain huomata kuinka pitkitetty ja syvä hengitys pyyhkii päänupista hetkellisesti mennessään paljon turhaa paskaa pois pyörimästä. Tähän vielä yhdistettynä jokin täsmävenytys milloin mihinkin ruumiinosaan vuorollaan, tuli läsnäolemisen kokemuksesta aivan uudenlaisen. Pelkkää onnellista fiilistelyä tämä ei toki ollut, sillä nyt kun sai konkreettisesti myös kokea sen kuinka kankea, jäykkä ja juminen oma kroppa oli, nousi pintaan myös monenlaisia negatiivisia tunteita. Ärtymystä, itseinhoa, jopa surua ja järkytystä. Kroppani tässä vaiheessa vielä entuudestaan tuntemattomista eri koloista löytyi samalla ihan uudenlaisia inhottavia kiristyksiä ja jumituksia, eikä noita fiilistä voi miksikään tähtihetkiksi kehua. Kokonaisuudessaan ja valtavassa kontrastissaan hyvin hassu kokemus siis kaikkinensa. Eikä siis todellakaan hauska-hassu, ainoastaan hassu. Hetkittäin tunsin itseni surkeaksi mutta se oli ihan fine. Ensimmäinen kehotietoisuuden kokemus tällä sarkaa saavutettu, ja hyvä niin.

Aloin ottaa perjantai-iltaiset yinjoogatunnit arkikalenteriini semi-säännöllisesti mukaan. Lisäksi olin alkanut harrastaa avantouintia, mikä tarjosi paljon samankaltaisia omituisia mutta mukavia viboja. Molemmissa sain erityisesti kohdata omia kaoottisimpia tunteitani, pelkojani ja luonteenpiirteitäni ihan uudella tavalla ja näiden myötä myös kehittää itsetuntemustani hieman. Rutinoitumisen myötä alkoin pikkuhiljaa nauttia näistä pienistä asioista ja aloin pitää epätäydellistä elämääni oikeastaan aika mukavana. Tiedostin että olen edelleen kärttyinen ja epävarma, mutta aloin pikkuhiljaa hyväksyä sen paremmin. Siinä oli jotain terapeuttistakin käydä kerran viikossa kohtaamassa sitä hyvin syvältä pintaan hyökkiviä negatiivisia impulsseja. Niin fyysisiä, psyykkisiä kuin henkisiäkin pikku näpäytyksiä. Luotin kuitenkin että tämä kaikki olisi vain hyväksi ja etteivät nämä impulssit suinkaan toimisi minua vastaan vaan päinvastoin, puolellani. Niilläkin oli tärkeä viesti kerrottavanaan ja pikkuhiljaa aloin huomaamattani oppia niitä myös kuuntelemaan. Kevättalvi sujui mukavasti, ja näillä mentiin.


Astangajoogan alkeet ja muut dynaamisemmat harjoitukset

Taisi olla maalis-huhtikuun aikoihin viime vuonna kun ilmottauduin lopulta astangajoogan alkeiskurssille. Olin uuden innostukseni myötä nyt oppinut hieman hengittämään, keskittymään ja yksinkertaisesti vain olemaan paremmin. Olin toki myös jo selaillut läpi vinot pinot kirjastosta lainaamiani joogakirjoja. Ei siis niitä järin filosofisia, vaan ihan vaan sellaisia perusoppaita. Niitä jotka perehdyttävät lukijansa tähän modernina aikana hyvin suosittuun liikuntamuotoon, länsimaisiin tapoihin ja tottumuksiin sopivaksi muovailtuun sovellukseen ikiaikaisesta itämaisesta perinteestä. Olin tullut uteliaaksi päästä fyysisesti haastavamman harjoittelun pariin. Tällä kertaa fokus poistui mielen syövereiden perimmäisistä sopukoista - tai ainakin mitä sellaisiksi luulin - ja aloin sen sijaan keskittyä ihan konkreettisen korjaustyön aloittamiseen. Ja se alkaisikin juuri tästä kirotusta ja siunatusta ihmisruhosta johon tuo syövereissään moninainen mieli oli asutettu oleskelemaan. Minkään sortin Kehon Temppeliksi en tätä irvikuvan kammotusta suostunut vitsikäimmillänikään parjaamaan!

Ja kuinkas sattuikaan, ei tarvinnut odotella muistaakseni paria viikkoakaan kun astangajoogan alkeiskurssi jo vihdoin koitti. Alkuun oli luentomuodossa pientä teoreettista tutustuttamista astangajoogan perusideaan, pikainen historiikki ja raapaisu filosofisen puolen pintakerroksiin. Opeteltiin lausumaan alkumantra, jonka jälkeen alettiin kokeilla alkeissarjan asanoita pikkuhiljaa ja hissun kissun, ohjaajan koko ajan kärsivällisesti opettaen kädestä pitäen. Mantran ja chantingin sisältyminen harjoitukseen ilahdutti itseäni. Se toi mukavan pienen seremoniallisen ripauksensa koko hommaan, eikä pieni seremoniallisuus suinkaan ole minusta koskaan pahitteeksi. Olihan minulla jo ritualistisia asioita yksityiselämänikin puolella, joten en missään nimessä vierastanut tätäkään.

Kurssi oli kaksipäiväinen, joista jälkimmäisenä käytännössä vain kerrattiin se mitä tehtiin edellisenä, jotta kurssilaiset olisivat jatkossa valmiimpia osallistumaan alkeistunneille tulevaisuudessa. Alkeissarja oli todella rankka rääkki rapakuntoiselle rautakankimiehelle. Minulle oli haasteellista kumartua, kyykistyä ja punnertaa. Etenkin punnertaminen kauhistutti, sillä kyynärpääni ovat aina olleet kovin vetelät ja löysät. Alas mentäessä ja kyynärpään koukistuessa kuuluu paukahdus, ja se teki kipeää. Myös polvissa oli aika ajoin samaa efektiä. Eteenpäin kumartuessa en ylettänyt suorin jaloin lähellekään varpaitani, ainoastaan jonnekin hieman polvien alapuolelle. Mitä tahansa virutusta tunnustelinkaan, sain vain älähtävän hermokirpaisun varoituksena että älä perkele ukko yritäkään. Lihaksistoni oli tuolloin sellaista surkastunutta ja löysää luiden ja nahan välissä lilluvaa löysää paskaa, siellä missä sitä oli ollenkaan.

Riutuneille löysäpaskalihaksilleni astangajoogan tarjoama rääkki oli myös alkuun suuri järkytys ja shokki. Raajat tärisivät ja otsa puski hikeä. Täytyi kuitenkin hengittää rauhallisesti ja syvään vaikka syke läpätti tuhattajasataa. Nenän kautta. Ei saanut huohottaa monttu auki, vaikka mihinkään muuhun en olisi pystynyt. Naamani oli paloautonpunainen. Huoneessa oli päivänvaloa vastaava valaistus, eikä taustamusiikkia ollut. Tunnelma oli kaikin puolin karu. Opettaja ohjeisti selkeästi ja kuuluvalla äänellä. Ei enää kovin rauhottavasti, mutta onneksi kuitenkin riittävän lempeästi ja kannustavasti. Taustalla säesti muiden alkeistunnille osallistuvien vaivalloinen puuskutus, hieman kovempikuntoisilla sellainen tasainen pitkä mutta selkeän äänekäs tuhina. Alkeissarja kestää kaikkinensa ehkä 45 minuuttia, enkä olisi kyllä jaksanut minuuttiakaan pidempään. Tai no, kurssitilanteessa mentiin toki huomattavasti hitaammin. Kaiken tämän järkytyksen keskellä en enää noteerannut edes syyhyävän kutisevaa, haavoistaan kirvelevää atooppista ihottumaani. Tunsin itseni todella surkeaksi, mutta se oli edelleenkin oikeastaan ihan fine. Loppurentoutus tuntui autuaalta.

Tällaisen setin jälkeen olo oli sanalla sanoen mahtava. Nyt koin että olin vihdoin ottanut sen ratkaisevan askeleen ja ylittänyt tärkeän kynnyksen. Nöyryyttävä liikunnallinen rääkki oli se mitä olin kauan kaivannutkin, ja tästä ottaisin itselleni viikottaisen harrastuksen. 45 minuuttia viikossa rytyyttelyä ja vartin loppurentoutus ei tuntunut kohtuuttomalta. Siihen ei palaisi paljoa rahaa eikä se veisi yltiöpäisesti aikaa. Bonuksena sitten vielä ehkä se tuttu ja mukava puolitoistatuntinen perjantain yinjoogatunti...

No, kävikin sitten niin etten millään malttanut jättää treenejäni yhteen kertaan astangajoogan alkeissarjaa viikossa, vaan aloin käydä monenlaisilla muillakin enemmän ja vähemmän dynaamisilla tunneilla, kokeillen hieman erilaista haastetta samalla kun aloin hiljalleen myös jaksaa astangan alkeissarjan läpi hieman paremmin. Vaihtelevanlaiset tunnit toivat spontaania ulottuvuutta harrastukseeni, samalla kun astangan samana pysyvä alkeissarjan setti ilmensi kätevästi etenemistäni. Aloin pikkuhiljaa vahvistua, ja tadaa - myös notkistua! Eritoten monenmoiset tasapainoilu-asanat pakottivat mielen keskittymään Tähän Ja Nyt, joten myös ne siellä syövereissä parkuvat ahdistuksen huudot vaiennettiin näillä keinoin tehokkaasti kuin niiden suihin murjottuja suukapuloita käyttäen.


Vähän takapakkia ja sitten taas eteenpäin

Alkukesästä ja valitettavasti jo suht pian harrastukseni aloittamisen jälkeen alkoi alaselkäsektorini ja erityisesti vasen puoli lantiostani reistailla pahanpäiväisesti. Sen vuoksi sain lukuisia kertoja ravata terveydenhoitajilla ja työpaikkalääkäreillä asiaa ihmettelemässä. Kipu oli aluksi satunnaista, mutta lopulta se alkoi häiritä päivittäin. Luotin kuitenkin siihen, että uusi mainio harrastukseni korjaisi asiaa ja myös työpaikkalääkärini kannusti varovasti jatkamaan. Ainoastaan hölkkääminen ja hiihtäminen menivät aktiviteeteistani täyskieltoon, mutta sitä en kokenut erityisen suurena menetyksenä. Joogaa sen sijaan työpaikkalääkärini kannusti ehdottomasti jatkamaan, jopa kivuista huolimatta. Joten, long story short: Vinksallaan oleva lantioluu ja SI-nivelen virheasento tai toimintahäiriö. Vitusti pätkittäistä saikkua, paljon särkylääkkeitä, fysioterapiaa, röntgen- ja magneettikuvauksia, vuodelepo, kolmen viikon saikku ja lopulta fysiatrin suorittama manipulaatio joka onneksi myös korjasi asian. Lihasten, hermojen, kudosten ja sen sellaisten toipuminen ja palautumienn tosin kaiken kaikkiaan kestäisi vielä tämänkin vuoden ajan. No, sentään on pahin takana eikä ole elämä enää sen koommin ihan niin kikkailuksi mennyt kuin mitä se pahimmillaan ehti olla.

Lannevammani aikana aloin myös käydä omaan peruskuntooni nähden huomattavan haastavilla Prana Flow -tunneilla, jotka ilmestyivät uutena ohjelmistona paikallisen joogastudion lukujärjestykseen kahtena päivänä viikossa. Jälleen oli uutta jännää luvassa: Jotenkin todella ärsyttävä, mutta erittäin asiansa osaava uusi opettaja, lujalla soivaa jytämusaa ja joka kerta puolitoistatuntinen suht vauhdikas, vaihteleva ja etenkin helvetin raskas taukoamaton treeni. Jouduin monta kertaa lintsaamaan tunnin aikana kun en yksinkertaisesti jaksanut pysyä mukana. Hetki siinä meni aina palautuessa, puuskuttaessa ja omassa hikilammikossaan konttaillaan huilaten ennen kuin kykeni taas liittymään ohjausta noudattavan naispuolisen enemmistön joukkoon. Tunsin oloni pitkästä jälleen kerran surkeaksi, mutta se oli samalla erittäin jees. Tämän myötä olin poistunut entiseltä mukavuussektoriltani lähes täysin, samalla venyttänyt sietokykyäni äärimmilleen. Monessakin mielessä. Aloin hiljalleen mieltyä tähän jotenkin jenkkimäisen yli-iloisella tavalla raivostuttavaan uuteen opettajaani, sekä näihin aerobic-treenejä muistuttaviin äärimmäisen raakoihin jumputuksen tahdissa vedettyihin tunteihin. Mukavuussektorini alkoi laajentua, ja etenkin täysin ennalta-arvaamattomiin suuntiin.

Tämä viikottainen rääkki muutti kuitenkin runsaasti muotoaan loppuvuoden mittaan, ja kävikin ilmi että opettaja painottaa opettamaansa ohjelmaa vuodenaikojen mukaan eri lailla. Kesä alkoi taittua syksyksi, ja päivien lyhetessä ja pimetessä myös treenistä alkoi tulla hitaampaa, rauhallisempaa ja coolisti chillimpää. Pysyen silti edelleen helvetillisen raskaana ja haasteellisena. Kesäiset teknojumpat alkoivat jäädä taakse, ja taustamusiikki vaihtua mukavampaan. Takaisin kohti sitä leijailua, jollaiseen olin vuoden alussa tutustunut. Kaikessa tässä hötäkässä oli astangan alkeistunnit jääneet vaivihkaa ohjelmistostani pois. Samassa hötäkässä ei myöskään työnsarkani ja arkielämäni enää tuntunut kuormittavan minua niin paljon. Jaksoin tehdä enemmän, ja aloin olla mieleltänikin skarpimpi.

No, jossain kohtaa sitten kävin piruuttani ja pitkästä aikaa astangan alkeistunnilla, ja sain olla äimän käkenä kun kyseinen sarja ei enää tarjonnutkaan oikein minkäänlaista haastetta. Olin ehtinyt tottua siihen että jooga olisi jotenkin aina vaan niin helvetin rankkaa, kuinka joka kerta joutuisin hampaat irvessä puristamaan itseni äärimmilleen, eikä vielä sekään ihan riittäisi. Kuinka raajat tärisisivät, otsa valuttaisi katkeamatonta hikinoroa ja se paljon painotettu hengitys ei todellakaan tahtoisi sujua. Iloiseksi yllätyksekseni tämä vanha tuttu astangan alkeissarja sujuikin kuin tanssahdellen, ja ensimmäistä kertaa sain vihdoin keskittyä oikeasti siihen hengittämiseen ja sen pidentämiseen ja rauhoittamiseen. Ja niin, koska se oli aivan liian helppoa, ilmottauduin jonkin ajan päästä perehdytettäväksi Mysore-harjoitteluun, eli tekisin jatkossa astangasarjaa omassa, jo huomattavasti hidastuneessa ja rauhoittuneessa tahdissani ja alkeissarjaan lisättäisiin hiemaan lisähaaastetta ja vääntöä. Halusin oitis päästä tuntemaan itseni taas surkeaksi!

Prana Flow -tunnit valitettavasti päättyivät vuodenvaiheessa, mutta koska astangajoogan puolella pääsin vihdoin työskentelemään ja etenemään itsenäisesti, en jäänyt loppujen lopuksi kaipaamaankaan niitä niin paljoa kuin pelkäsin. Itsenäinen omatahtinen treeni ulkomuistista hiljaisessa huoneessa "ilman häiriötekijöitä" tuntui sen sijaan syventävän harjoituksen kokemuksellista puolta entisestäänkin. Nyt oli aika alkaa kääntyä takaisin sisäänpäin, sen sijaan että pitäisi kurkistella vähän väliä ohjaajalta että mitä pitäisi milloinkin tehdä. Pääsin katselemaan taas niitä mieleni synkkinä muistamiani syövereitä, mutta ne olivatkin jo huomattavasti harmonisempia tätä nykyä.

Asanoiden ulkoa muistaminen oikeassa järjestyksessä takkuili todella paljon ensialkuun. Vaikka minulla olikin lunttilappu mukanani, en sen pienistä kuvista pystynyt oikein hahmottamaan mitä minun pitäisi tehdä ja ennen kaikkea kuinka minun pitäisi yhdestä asanasta toiseen sulavasti siirtyä. Etenkin kun piti koko ajan pysähtyä lunttaamaan. Ohjatuilla tunneilla kun ei tarvitse itse tietää tai muistaa yhtään mitään, sen kun vaan katselee ja tekee kuuliaisesti perässä. No, tämä alkoi onneksi korjaantua vain ja ainoastaan yltiöpäisen toistamisen myötä. Pikkuhiljaa tämä uudenlainen harjoitus alkoi sujua ja muodostua tutuksi ja turvalliseksi uudeksi rutiiniksi. Silloin tällöin totta kai höystin viikko-ohjelmistoani myös muunlaisilla tunneilla saadakseni vaihtelua.



Reaktioita, kursseja, mantroja ja Kundaliinijooga

Kaiken tämän keskellä, olen käynyt myös erilaisilla kursseilla mitä on ollut tarjolla. On ollut meditaatiokurssia, akrobatiaa, matrameditaatiokurssia ja sen semmoista. Joogatunnit ovat tarjonneet monenlaista. Myös ihan pelkkä tunneilla käyminen on tarjonnut monenlaista, ja niillä on nähnyt monenlaista porukkaa. Välillä osallistujia on tupa täynnä, välillä vain kourallinen. Ainakin puolenkymmentä kertaa olen ollut tunnilla ainut osallistuja. Ja useimmiten olen ainut miespuolinen osallistuja. Opettajia ja ohjaajia on ollut myös monenlaisia, ja jokaisella on jokin aivan ainutlaatuinen tatsinsa. Suosikkiohjaajia minulla on jo jonkinlainen liuta, mutta erityismaininnan saavat tietenkin tämä paikallisen studion pyörittäjä ja pääasiallinen ohjaaja, koska hänhän juuri on koulinut minut ruohonjuuritasolta asti, antanut minulle yksityisopetusta ja on edelleen se ensisijainen tuttu ja turvallinen vakkariopettajani joka myös tuntee minut oppilaana kaikista opettajista parhaiten - sekä tietenkin se jenkkimäisen ärsyttävä mutta kaikessa kovaäänisessä överiydessään kuitenkin aika mainio Prana Flow -opettajani viime vuodelta, jonka ammattitaidon ja osaamisen laajuus teki niin minuun kuin varmasti jokaiseen muuhunkin osallistujaan lähtemättömän vaikutuksen. Hänen tunneillaan oli aina tupa täynnä, ja se puhuu puolestaan.

Häveliäisyys tarjoaa oman huumoriaspektinsa joogatunneille. Hallitsematon piereskely ja röyhtäily on aina hulvatonta, ja näiden molempien pidättely kiusallista. Kömpelö tohelointi, kaatuilu, huojuminen ja muu rymyäminen ei itseäni erityisemmin hävetä, sillä onnekseni en juurikaan piittaa miltä oma toimintani ehkä muiden silmissä näyttää. Keskittyminen ja katseen kohdistamisen muistaminen on vaikeata oppia. Hengittäminen unohtuu hyvin usein. Lajissa on paljon liikkuvia osia, jotka tuntuu hetkittäin haasteellisilta ottaa haltuun. Ja etenkin pitää hallussa samanaikaisesti. Suurin kriitikkoni on jälleen kerran minä itse, mutta minun täytyisi muistaa myös yrittää olla itselleni armelias. Tästä muistutuksena olen totta kai saanut myös ohimeneviä rasitusvammoja liiallisen itsenipiiskaamisen seurauksena. Tähän väliin voin huomauttaa havainneeni yhden erittäin mainion piirteen erakkoelämässäni ja siinä ettei minua kukaan tunne: voin oikeastaan mennä minne tahansa tekemään kaikkea vitun noloa, ilman että se ketään kiinnostaa. Kukaan tuttu ei ole todennäköisimmin sitä näkemässä.

Monenlainen mantrojen toistaminen ja lauleskelu on myös sisältynyt tunteihin ja kursseihin joille olen osallistunut. Tätä puolta toivoisin olevan ehkä enemmänkin. Hetkittäin olen olevinani päässyt myös oivalluksen äärelle, miksi näin tehdään mutta ratkaisevat kokemukset lienevät vielä edessä päin. Ainoastaan astangan alkumantra on tullut lähemmin tutuksi, mutta kokemukseni sen roolista on ollut, että se nyt vain on siellä harjoituksen alussa ja that's it. Missään mystisissä tietoisuuden tiloissa en ole vielä päässyt sitä lausuessani käväisemään, mutta lausun sen silti mielelläni. Myös kotiharjoituksieni ohessa.

Kundaliinijooga on viimeisin ja myös mielenkiintoisin sivujuonteeni tämän lyhyen kokonaisekskursioni aikana. En osaa tarkkaan kertoa tai kuvailla mitä se on, mitä siinä tapahtuu, ja mikä mystisintä, ei sitä oikein oppilaallekaan kerrota miksi harjoitukset ovat sellaisia kuin ovat. On ollut kiivastahtista hengitystä, erilaisten liikkeiden nopeaa toistoa, itsensä läpsimistä, aivan omansalaista huomion ja katseen kohdistamista, erilaisia mantroja niin mielessä kuin ääneenkin lausuttuna ja näiden kaikkien yhteisvaikutuksena seuraavia todella kummallisia emotionaalisia reaktioita. Kaikkea tehdään jokin tarkkaan määrätty minuuttimäärä. Opettaja ei poistu matoltaan ohjaamaan oppilasta kädestä pitäen, vaan kaikki oppiminen tapahtuu oman tekemisen ja kokemisen kautta. Vielä en osaa edes kertoa asiasta oikein tämän tarkemmin, koska koko formaatti on itselleni vielä sen verran uusi ja vieras tuttavuus että olen korkeintaan vasta päässyt raapaisemaan sen pintaa, jos sitäkään.  Tutustuin tähän joogan muotoon vasta muutama kuukausi sitten ensi kerran, vaikka olinkin toki jo joskus lukenut jotain siitäkin: Kundaliini-käsite on ollut kirjoista tuttu hyvinkin kauan. Voinen tässä vaiheessa vain väittää, että siihen täytyy todella syventyä ennen kuin siitä osaa oikein mitään edes kertoa. Olen saanut maistiaisen siitä, kuinka voimakkaat ja välittömät vaikutukset sillä on tunnetasolla, ja kuinka syvälle se porautuu tajuntaan ja tietoisuuteen. Siltikään en pysty kuvailemaan mitään siitä tämän enempää. Mielenkiintoinen systeemi yhtä kaikki, ja varmasti tulenkin vielä jatkamaan sen parissa ja palaan kertomaan siitä, sitten kun enemmän kerrottavaa on. Sen vain tiedän, että kaikista intensiivisimmät kokemukseni olen saanut juuri kundaliinijoogasta. Harjoitus on toisinaan jättänyt todella hämmentyneen, hölmistyneen olon.


Nyt ja seuraavaksi

Nyt minulla on siis tämä n. puolitoista vuotta takanani jos jonkinnäköisiä seikkailuja joogan tiimoilta, ja seikkailut varmasti jatkuvat vähintään yhtä mielenkiintoisina. Huomaan tosin jo nyt pientä alkuinnostuksen hiipumista, mutta sehän vaan kuulunee asiaan. Enää en ryntää oitis ihan jokaiselle uudelle kurssille mitä tarjolla on, enkä enää juurikaan kahmi kirjatietoa joogaan liittyen. Asia on asettumassa arkielämään ja sen rutiineihin, siitä on tullut perustarve. Ehkä voi jopa puhua jo jonkinasteisesta uudesta elämäntavasta?

Nykyään ei selkääni satu juuri koskaan. Liikkuvuus on parantunut. Jaksan ja uskallan jo punnertaa. Kyynärpääni muljuilevat edelleen, mutta se ei enää satu. Sain suorin jaloin sormet varpaisiin jo yli vuosi sitten, nykyään menee helposti jo kämmenet. Tunnen itseni surkeaksi hieman entistä harvemmin, ja se on ihan edelleen ihan OK. Olen rautakanki enää pelkästään luonteeltani. Kroppa sen sijaan tuntuu vääntyilevän jo ties minne, ja tunnen oloni kumiukoksi. Se tuntuu mukavalta. Jumituksia on edelleen, mutta ne eivät häiritse tai rajoita elämääni. Olen uudelleenlöytämässä sitä jo kerran kadottamaani ketteryyttä.

Astangajoogan ykkössarjassa huitelen tätä nykyä Navasanassa asti, ja viime viikolla sain sitä edeltävässä erittäin haastavassa Marichyasana D:ssä jo melkein kädet yhteen selän takana. En olisi uskonut. Suoritusmielisiä tavoitteita en ole missään vaiheessa mielestäni asettanut itselleni, enkä tee niin nytkään. Mutta utelias kun olen, en voi välttyä arvailemasta että missähän asti posottelen vuoden päästä...

Syksyllä olen menossa Italiaan viikon mittaiselle Prana Flow -retriitille, jossa kohtaan jälleen mainion, ärsyttävän suosikkiopettajani viime vuodelta.