Kuten olen aiemmassa kirjoituksessani maininnut, harrastan joogaa. Tämä kirjoitus toimii paitsi pienenä reportaasina tähänastisesta taipaleestani, myös kätevänä päiväkirjamerkinnäntapaisena itselleni. Nyt on siis heinäkuu 2013 ja harrastukseni aloitin muistaakseni viime vuoden tammi-helmikuussa.
Taustoistani lyhyesti ja ajasta ennen joogaharrastuksen aloittamista
En ollut koskaan ennen varsinaisesti harrastanut mitään liikuntaa saati sitten urheillut. Olin kyllä lapsena innokas liikkuja, mutta urheilulajit eivät ole koskaan kiinnostaneet minua pätkääkään. Pyöräilin paljon, kiipeilin puissa sekä tein milloin mitäkin koiruuksia joiden jälkeen sai sitten yleensä pinkoa juosten karkuun milloin ketäkin. Myös kiellettyihin paikkoihin, kuten talojen katoille tykkäsin kiipeillä. Olin nopea jaloistani ja yleensä muita ikäisiäni vikkelämpi ja ketterämpi. Urheilu sen sijaan tuntui soveltuvan paremmin minua vahvemmille ja rotevammille pojankoltiaisille, joten harvoin pärjäsin missään voimaa vaativissa jutuissa oikein kenellekään. Ja viimeistään koululiikunta teki urheilusta minulle vastenmielistä ja näin minusta hiljalleen tuli jopa, sanoisinko anti-liikunnallinen pitkäksi aikaa. Näin ollen, ainut liikuntani minulle oli koulu-, ja työmatkat pyörällä tai kävellen, ja lopulta oman auton myötä kaikki vähänkin oheisliikunta väheni liki pois kokonaan. Ketteryys ja vikkelyys jäi kertaheitolla lapsuuden muistoksi vain.
Nykyinen työni on fyysistä, ja pitkän aikaa kuvittelin että saisin sillä kuitattua päivittäisen liikunnantarpeeni. Näin ei kuitenkaan ollut vaan pikemminkin päinvastoin. Yksipuolinen samojen liikkeiden toistaminen päivästä ja vuodesta toiseen alkoi vaivihkaa koitua pikemminkin kuluttavaksi kuin kuntoakohentavaksi. Alkuun tuntui että peruskuntoni olisi hieman kohonnut jonkin aikaa työsuhteeni alkumetreillä, mutta lopulta suunta alkoi kääntyä jyrkkään alamäkeen. Työ on myös urakkaluonteista ja siksi stressaavaa. Työ ei salli ylimääräisiä taukoja, tai oikeastaan edes pienimpiäkään turhia liikkeitä. Ajan kuluminen on minun hommissani työtehon pahin vihollinen. Työntekijän sairastelu on työnantajan silmissä suurin mahdollinen synti. No, minulla kuitenkin kuvioihin hiljalleen astuivat niin enemmät sairastelut, kuin yleisen jaksamisen heikkeneminen niin henkisesti kuin fyysisestikin.
Tarve määrätietoiselle kunnon kohottamiselle ja vastapainoiselle liikuntaharrastukselle alkoi olla ilmeinen.
Aloin aluksi, muistaakseni alkuvuodesta 2011, lenkkeillä viikottain parina tai kolmena päivänä. En jaksanut juosta kovin pitkää matkaa alkuvaiheessa, joten kävelin aina kun koin uupumusta. Sykkeen taas laskeuduttua, jatkoin jälleen hölkäten. Lenkkeilyä kuitenkin pidin vain välttämättömänä ensielvytyksenä peruskunnolleni, sekä esivalmisteluna tulevaa määrätietoisempaa liikuntaharrastustani varten. Joka olisi jooga.
Olin jo tässä vaiheessa alkanut satunnaisesti harjoittelemaan myös meditointia, pyrkimyksenä poistaa edes osaa siitä stressistä mikä minua vaivasi. Opettelin sitä omatoimisesti, mutta en kovin vakavissani tai siihen paneutuen. Fiilispohjalta pikemminkin, niin kuin sanotaan.
Miksi juuri jooga?
Minulle oli heti alkujaan ilmiselvää että valitsisin juuri joogan välineeksi kohottamaan peruskuntoani. Katsoipa sitten asiaa intuitiivisesti tai vaihtoehtoja poissulkien, olisin päätynyt samaan lopputulemaan joka tapauksessa. Asia tuntui nivoutuvan myös muiden minua kiinnostavien asioiden kanssa melko saumattomasti. Tiesin kuinka vaikkapa esimerkiksi piirtäessä, maalatessa, savea muovaillessa, laulaessa, kirjoittaessa tai kitaraa soittaessa mieli sekä rentoutuu että on aktiivinen samaan aikaan. Olin tässä vaiheessa jo hyvän aikaa tehnyt tuttavuutta myös modernin ajan länsimaisen okkultismin kanssa, jonka useat hyvin tunnetut suuntaukset juontavat juurensa suurelta osin juuri itämaiseen filosofiaan ja sen metodeihin, eli myös joogaan. Ja koska koko elämäni on yksi iso kokonaisuus, soisi sen eri osasten olla yhteensopivia. Siksi en esimerkiksi erityisemmin innostunut, kun työkaverini houkutteli minua lähtemään messiin nyrkkeilyyn, salille, vapaaottelutreeneihin tai muihin vastaaviin.
Olen aina ollut taipuvainen (pun not intended) katselemaan elämää hyvin filosofisesti, ja pidän yksilön henkistä kasvua ja kehitystä yhtenä elämän perustavanlaatuisista tarkoituksista, joten omat agendani ja joogan yleinen perusajatus tuntuivat menevät aika hyvin yksiin. Plus toki vielä se, että koska pidän urheilua, joukkuepelejä ja sen semmoisia vastenmielisinä, olisi tämä itsenäinen ja kokemuksellisuutta painottava ja siihen rohkaiseva treenimuoto juurikin se kaikista optimaalisin. En tiedä ajattelenko enää aivan näin, mutta suurinpiirtein näin perustelin tuolloista valintaani itselleni sitä tehdessäni. Sopisi kaltaiselleni epäsosiaaliselle porukkaharrastusten karttajalle! Okei, kuntosali olisi toki ollut varmasti toinen hyvä ja itsenäinen vaihtoehto, mutta sinne ei intuitioni minua ohjannut. Sitäpaitsi, tarvitsen vähän enemmän huuhaata hommiini ollakseni motivoitunut jatkamaan pidemmälle. Olen hieman taiteilijaluonne siinä mielessä.
Ensikokemukset
Vaihdoin uudelle ja edellistä pienemmälle asuinpaikkakunnalle Tammikuussa 2012, ja mikäpä olisikaan ollut oivallisempi ajankohta tarttua härkää sarvista. Uusi vuosi (maailmanlopun vuosi), uusi koti, uusi alku ja ennen kaikkea uudet kujeet. Aloin etsiä netistä tietoa lähitienoiden tarjonnasta, ja suureksi ilokseni lähin pieni paikallinen joogastudio sijaitsikin juuri uuden asuinpaikkakuntani keskustassa, vain kävelymatkan päässä. Mikä ei siis välttämättä ole itsestäänselvyys pienimmissä kaupungeissa, kunnissa ja kylissä.
En silti väitä ettenkö olisi ollut erittäin skeptinen itseäni kohtaan. Olin rapakuntoinen, hintelä, epävarma, usein kärttyinen, ja ennen kaikkea kaukana vahvasta tai notkeasta. Olin rento kuin rautakanki niin luonteeltani kuin ruumiillisestikin. Olin myös vaikean atopiani takia yltäpäältä ihottumalla ja ruvella, joten en missään nimessä olisi halunnut ärsyttää paskana olevaa nahkaani yltiöpäisellä hikoilulla. Ja koska olin lukenut ja pienessä määrin myös jopa jo kokenut kuinka meditointi ja mielen nollaus tekee hyvää luonteelle ja mielialalle, ajattelin että mieluummin lähtisin lähestymään uutta harrastustani ja tutustumaan siihen tältä suunnalta. Pääkopan sisäpuolelta.
Soittelin sitten reippaana poikana tähän paikalliseen joogastudioon ja kerroin intressini, joiden perusteella minulle suositeltiin Yin-joogaa. En tiennyt mitä se on, mutten välittänytkään. Ilmottauduin peruskurssille, luottaen siihen että koulutettu ohjaaja kyllä tietää asiat minua paremmin.
Kurssilla tehtiin muutaman tunnin aikana monenlaisia pitkäkestoisia venytyksiä, rentouduttiin ja rentoutettiin kroppaa syvään hengittellen. Kaikki tuntui omituiselta, mutta mukavalta. Huone oli hämärästi valaistu, taustalla soi hempeä leijaileva musiikki, jonka päälle opettaja jutteli ja ohjasti osallistujia rauhoittavalla äänellä. Itse ei tarvinnut kuin olla ja kuunnella omaa olotilaa. Velloa siinä.
Erityisesti hengityksen vaikutukset omaan olemiseen aukenivat jo tässä vaiheessa aivan uudella tavalla. Sain huomata kuinka pitkitetty ja syvä hengitys pyyhkii päänupista hetkellisesti mennessään paljon turhaa paskaa pois pyörimästä. Tähän vielä yhdistettynä jokin täsmävenytys milloin mihinkin ruumiinosaan vuorollaan, tuli läsnäolemisen kokemuksesta aivan uudenlaisen. Pelkkää onnellista fiilistelyä tämä ei toki ollut, sillä nyt kun sai konkreettisesti myös kokea sen kuinka kankea, jäykkä ja juminen oma kroppa oli, nousi pintaan myös monenlaisia negatiivisia tunteita. Ärtymystä, itseinhoa, jopa surua ja järkytystä. Kroppani tässä vaiheessa vielä entuudestaan tuntemattomista eri koloista löytyi samalla ihan uudenlaisia inhottavia kiristyksiä ja jumituksia, eikä noita fiilistä voi miksikään tähtihetkiksi kehua. Kokonaisuudessaan ja valtavassa kontrastissaan hyvin hassu kokemus siis kaikkinensa. Eikä siis todellakaan hauska-hassu, ainoastaan hassu. Hetkittäin tunsin itseni surkeaksi mutta se oli ihan fine. Ensimmäinen kehotietoisuuden kokemus tällä sarkaa saavutettu, ja hyvä niin.
Aloin ottaa perjantai-iltaiset yinjoogatunnit arkikalenteriini semi-säännöllisesti mukaan. Lisäksi olin alkanut harrastaa avantouintia, mikä tarjosi paljon samankaltaisia omituisia mutta mukavia viboja. Molemmissa sain erityisesti kohdata omia kaoottisimpia tunteitani, pelkojani ja luonteenpiirteitäni ihan uudella tavalla ja näiden myötä myös kehittää itsetuntemustani hieman. Rutinoitumisen myötä alkoin pikkuhiljaa nauttia näistä pienistä asioista ja aloin pitää epätäydellistä elämääni oikeastaan aika mukavana. Tiedostin että olen edelleen kärttyinen ja epävarma, mutta aloin pikkuhiljaa hyväksyä sen paremmin. Siinä oli jotain terapeuttistakin käydä kerran viikossa kohtaamassa sitä hyvin syvältä pintaan hyökkiviä negatiivisia impulsseja. Niin fyysisiä, psyykkisiä kuin henkisiäkin pikku näpäytyksiä. Luotin kuitenkin että tämä kaikki olisi vain hyväksi ja etteivät nämä impulssit suinkaan toimisi minua vastaan vaan päinvastoin, puolellani. Niilläkin oli tärkeä viesti kerrottavanaan ja pikkuhiljaa aloin huomaamattani oppia niitä myös kuuntelemaan. Kevättalvi sujui mukavasti, ja näillä mentiin.
Astangajoogan alkeet ja muut dynaamisemmat harjoitukset
Taisi olla maalis-huhtikuun aikoihin viime vuonna kun ilmottauduin lopulta astangajoogan alkeiskurssille. Olin uuden innostukseni myötä nyt oppinut hieman hengittämään, keskittymään ja yksinkertaisesti vain olemaan paremmin. Olin toki myös jo selaillut läpi vinot pinot kirjastosta lainaamiani joogakirjoja. Ei siis niitä järin filosofisia, vaan ihan vaan sellaisia perusoppaita. Niitä jotka perehdyttävät lukijansa tähän modernina aikana hyvin suosittuun liikuntamuotoon, länsimaisiin tapoihin ja tottumuksiin sopivaksi muovailtuun sovellukseen ikiaikaisesta itämaisesta perinteestä. Olin tullut uteliaaksi päästä fyysisesti haastavamman harjoittelun pariin. Tällä kertaa fokus poistui mielen syövereiden perimmäisistä sopukoista - tai ainakin mitä sellaisiksi luulin - ja aloin sen sijaan keskittyä ihan konkreettisen korjaustyön aloittamiseen. Ja se alkaisikin juuri tästä kirotusta ja siunatusta ihmisruhosta johon tuo syövereissään moninainen mieli oli asutettu oleskelemaan. Minkään sortin Kehon Temppeliksi en tätä irvikuvan kammotusta suostunut vitsikäimmillänikään parjaamaan!
Ja kuinkas sattuikaan, ei tarvinnut odotella muistaakseni paria viikkoakaan kun astangajoogan alkeiskurssi jo vihdoin koitti. Alkuun oli luentomuodossa pientä teoreettista tutustuttamista astangajoogan perusideaan, pikainen historiikki ja raapaisu filosofisen puolen pintakerroksiin. Opeteltiin lausumaan alkumantra, jonka jälkeen alettiin kokeilla alkeissarjan asanoita pikkuhiljaa ja hissun kissun, ohjaajan koko ajan kärsivällisesti opettaen kädestä pitäen. Mantran ja chantingin sisältyminen harjoitukseen ilahdutti itseäni. Se toi mukavan pienen seremoniallisen ripauksensa koko hommaan, eikä pieni seremoniallisuus suinkaan ole minusta koskaan pahitteeksi. Olihan minulla jo ritualistisia asioita yksityiselämänikin puolella, joten en missään nimessä vierastanut tätäkään.
Kurssi oli kaksipäiväinen, joista jälkimmäisenä käytännössä vain kerrattiin se mitä tehtiin edellisenä, jotta kurssilaiset olisivat jatkossa valmiimpia osallistumaan alkeistunneille tulevaisuudessa. Alkeissarja oli todella rankka rääkki rapakuntoiselle rautakankimiehelle. Minulle oli haasteellista kumartua, kyykistyä ja punnertaa. Etenkin punnertaminen kauhistutti, sillä kyynärpääni ovat aina olleet kovin vetelät ja löysät. Alas mentäessä ja kyynärpään koukistuessa kuuluu paukahdus, ja se teki kipeää. Myös polvissa oli aika ajoin samaa efektiä. Eteenpäin kumartuessa en ylettänyt suorin jaloin lähellekään varpaitani, ainoastaan jonnekin hieman polvien alapuolelle. Mitä tahansa virutusta tunnustelinkaan, sain vain älähtävän hermokirpaisun varoituksena että älä perkele ukko yritäkään. Lihaksistoni oli tuolloin sellaista surkastunutta ja löysää luiden ja nahan välissä lilluvaa löysää paskaa, siellä missä sitä oli ollenkaan.
Riutuneille löysäpaskalihaksilleni astangajoogan tarjoama rääkki oli myös alkuun suuri järkytys ja shokki. Raajat tärisivät ja otsa puski hikeä. Täytyi kuitenkin hengittää rauhallisesti ja syvään vaikka syke läpätti tuhattajasataa. Nenän kautta. Ei saanut huohottaa monttu auki, vaikka mihinkään muuhun en olisi pystynyt. Naamani oli paloautonpunainen. Huoneessa oli päivänvaloa vastaava valaistus, eikä taustamusiikkia ollut. Tunnelma oli kaikin puolin karu. Opettaja ohjeisti selkeästi ja kuuluvalla äänellä. Ei enää kovin rauhottavasti, mutta onneksi kuitenkin riittävän lempeästi ja kannustavasti. Taustalla säesti muiden alkeistunnille osallistuvien vaivalloinen puuskutus, hieman kovempikuntoisilla sellainen tasainen pitkä mutta selkeän äänekäs tuhina. Alkeissarja kestää kaikkinensa ehkä 45 minuuttia, enkä olisi kyllä jaksanut minuuttiakaan pidempään. Tai no, kurssitilanteessa mentiin toki huomattavasti hitaammin. Kaiken tämän järkytyksen keskellä en enää noteerannut edes syyhyävän kutisevaa, haavoistaan kirvelevää atooppista ihottumaani. Tunsin itseni todella surkeaksi, mutta se oli edelleenkin oikeastaan ihan fine. Loppurentoutus tuntui autuaalta.
Tällaisen setin jälkeen olo oli sanalla sanoen mahtava. Nyt koin että olin vihdoin ottanut sen ratkaisevan askeleen ja ylittänyt tärkeän kynnyksen. Nöyryyttävä liikunnallinen rääkki oli se mitä olin kauan kaivannutkin, ja tästä ottaisin itselleni viikottaisen harrastuksen. 45 minuuttia viikossa rytyyttelyä ja vartin loppurentoutus ei tuntunut kohtuuttomalta. Siihen ei palaisi paljoa rahaa eikä se veisi yltiöpäisesti aikaa. Bonuksena sitten vielä ehkä se tuttu ja mukava puolitoistatuntinen perjantain yinjoogatunti...
No, kävikin sitten niin etten millään malttanut jättää treenejäni yhteen kertaan astangajoogan alkeissarjaa viikossa, vaan aloin käydä monenlaisilla muillakin enemmän ja vähemmän dynaamisilla tunneilla, kokeillen hieman erilaista haastetta samalla kun aloin hiljalleen myös jaksaa astangan alkeissarjan läpi hieman paremmin. Vaihtelevanlaiset tunnit toivat spontaania ulottuvuutta harrastukseeni, samalla kun astangan samana pysyvä alkeissarjan setti ilmensi kätevästi etenemistäni. Aloin pikkuhiljaa vahvistua, ja tadaa - myös notkistua! Eritoten monenmoiset tasapainoilu-asanat pakottivat mielen keskittymään Tähän Ja Nyt, joten myös ne siellä syövereissä parkuvat ahdistuksen huudot vaiennettiin näillä keinoin tehokkaasti kuin niiden suihin murjottuja suukapuloita käyttäen.
Vähän takapakkia ja sitten taas eteenpäin
Alkukesästä ja valitettavasti jo suht pian harrastukseni aloittamisen jälkeen alkoi alaselkäsektorini ja erityisesti vasen puoli lantiostani reistailla pahanpäiväisesti. Sen vuoksi sain lukuisia kertoja ravata terveydenhoitajilla ja työpaikkalääkäreillä asiaa ihmettelemässä. Kipu oli aluksi satunnaista, mutta lopulta se alkoi häiritä päivittäin. Luotin kuitenkin siihen, että uusi mainio harrastukseni korjaisi asiaa ja myös työpaikkalääkärini kannusti varovasti jatkamaan. Ainoastaan hölkkääminen ja hiihtäminen menivät aktiviteeteistani täyskieltoon, mutta sitä en kokenut erityisen suurena menetyksenä. Joogaa sen sijaan työpaikkalääkärini kannusti ehdottomasti jatkamaan, jopa kivuista huolimatta. Joten, long story short: Vinksallaan oleva lantioluu ja SI-nivelen virheasento tai toimintahäiriö. Vitusti pätkittäistä saikkua, paljon särkylääkkeitä, fysioterapiaa, röntgen- ja magneettikuvauksia, vuodelepo, kolmen viikon saikku ja lopulta fysiatrin suorittama manipulaatio joka onneksi myös korjasi asian. Lihasten, hermojen, kudosten ja sen sellaisten toipuminen ja palautumienn tosin kaiken kaikkiaan kestäisi vielä tämänkin vuoden ajan. No, sentään on pahin takana eikä ole elämä enää sen koommin ihan niin kikkailuksi mennyt kuin mitä se pahimmillaan ehti olla.
Lannevammani aikana aloin myös käydä omaan peruskuntooni nähden huomattavan haastavilla Prana Flow -tunneilla, jotka ilmestyivät uutena ohjelmistona paikallisen joogastudion lukujärjestykseen kahtena päivänä viikossa. Jälleen oli uutta jännää luvassa: Jotenkin todella ärsyttävä, mutta erittäin asiansa osaava uusi opettaja, lujalla soivaa jytämusaa ja joka kerta puolitoistatuntinen suht vauhdikas, vaihteleva ja etenkin helvetin raskas taukoamaton treeni. Jouduin monta kertaa lintsaamaan tunnin aikana kun en yksinkertaisesti jaksanut pysyä mukana. Hetki siinä meni aina palautuessa, puuskuttaessa ja omassa hikilammikossaan konttaillaan huilaten ennen kuin kykeni taas liittymään ohjausta noudattavan naispuolisen enemmistön joukkoon. Tunsin oloni pitkästä jälleen kerran surkeaksi, mutta se oli samalla erittäin jees. Tämän myötä olin poistunut entiseltä mukavuussektoriltani lähes täysin, samalla venyttänyt sietokykyäni äärimmilleen. Monessakin mielessä. Aloin hiljalleen mieltyä tähän jotenkin jenkkimäisen yli-iloisella tavalla raivostuttavaan uuteen opettajaani, sekä näihin aerobic-treenejä muistuttaviin äärimmäisen raakoihin jumputuksen tahdissa vedettyihin tunteihin. Mukavuussektorini alkoi laajentua, ja etenkin täysin ennalta-arvaamattomiin suuntiin.
Tämä viikottainen rääkki muutti kuitenkin runsaasti muotoaan loppuvuoden mittaan, ja kävikin ilmi että opettaja painottaa opettamaansa ohjelmaa vuodenaikojen mukaan eri lailla. Kesä alkoi taittua syksyksi, ja päivien lyhetessä ja pimetessä myös treenistä alkoi tulla hitaampaa, rauhallisempaa ja coolisti chillimpää. Pysyen silti edelleen helvetillisen raskaana ja haasteellisena. Kesäiset teknojumpat alkoivat jäädä taakse, ja taustamusiikki vaihtua mukavampaan. Takaisin kohti sitä leijailua, jollaiseen olin vuoden alussa tutustunut. Kaikessa tässä hötäkässä oli astangan alkeistunnit jääneet vaivihkaa ohjelmistostani pois. Samassa hötäkässä ei myöskään työnsarkani ja arkielämäni enää tuntunut kuormittavan minua niin paljon. Jaksoin tehdä enemmän, ja aloin olla mieleltänikin skarpimpi.
No, jossain kohtaa sitten kävin piruuttani ja pitkästä aikaa astangan alkeistunnilla, ja sain olla äimän käkenä kun kyseinen sarja ei enää tarjonnutkaan oikein minkäänlaista haastetta. Olin ehtinyt tottua siihen että jooga olisi jotenkin aina vaan niin helvetin rankkaa, kuinka joka kerta joutuisin hampaat irvessä puristamaan itseni äärimmilleen, eikä vielä sekään ihan riittäisi. Kuinka raajat tärisisivät, otsa valuttaisi katkeamatonta hikinoroa ja se paljon painotettu hengitys ei todellakaan tahtoisi sujua. Iloiseksi yllätyksekseni tämä vanha tuttu astangan alkeissarja sujuikin kuin tanssahdellen, ja ensimmäistä kertaa sain vihdoin keskittyä oikeasti siihen hengittämiseen ja sen pidentämiseen ja rauhoittamiseen. Ja niin, koska se oli aivan liian helppoa, ilmottauduin jonkin ajan päästä perehdytettäväksi Mysore-harjoitteluun, eli tekisin jatkossa astangasarjaa omassa, jo huomattavasti hidastuneessa ja rauhoittuneessa tahdissani ja alkeissarjaan lisättäisiin hiemaan lisähaaastetta ja vääntöä. Halusin oitis päästä tuntemaan itseni taas surkeaksi!
Prana Flow -tunnit valitettavasti päättyivät vuodenvaiheessa, mutta koska astangajoogan puolella pääsin vihdoin työskentelemään ja etenemään itsenäisesti, en jäänyt loppujen lopuksi kaipaamaankaan niitä niin paljoa kuin pelkäsin. Itsenäinen omatahtinen treeni ulkomuistista hiljaisessa huoneessa "ilman häiriötekijöitä" tuntui sen sijaan syventävän harjoituksen kokemuksellista puolta entisestäänkin. Nyt oli aika alkaa kääntyä takaisin sisäänpäin, sen sijaan että pitäisi kurkistella vähän väliä ohjaajalta että mitä pitäisi milloinkin tehdä. Pääsin katselemaan taas niitä mieleni synkkinä muistamiani syövereitä, mutta ne olivatkin jo huomattavasti harmonisempia tätä nykyä.
Asanoiden ulkoa muistaminen oikeassa järjestyksessä takkuili todella paljon ensialkuun. Vaikka minulla olikin lunttilappu mukanani, en sen pienistä kuvista pystynyt oikein hahmottamaan mitä minun pitäisi tehdä ja ennen kaikkea kuinka minun pitäisi yhdestä asanasta toiseen sulavasti siirtyä. Etenkin kun piti koko ajan pysähtyä lunttaamaan. Ohjatuilla tunneilla kun ei tarvitse itse tietää tai muistaa yhtään mitään, sen kun vaan katselee ja tekee kuuliaisesti perässä. No, tämä alkoi onneksi korjaantua vain ja ainoastaan yltiöpäisen toistamisen myötä. Pikkuhiljaa tämä uudenlainen harjoitus alkoi sujua ja muodostua tutuksi ja turvalliseksi uudeksi rutiiniksi. Silloin tällöin totta kai höystin viikko-ohjelmistoani myös muunlaisilla tunneilla saadakseni vaihtelua.
Reaktioita, kursseja, mantroja ja Kundaliinijooga
Kaiken tämän keskellä, olen käynyt myös erilaisilla kursseilla mitä on ollut tarjolla. On ollut meditaatiokurssia, akrobatiaa, matrameditaatiokurssia ja sen semmoista. Joogatunnit ovat tarjonneet monenlaista. Myös ihan pelkkä tunneilla käyminen on tarjonnut monenlaista, ja niillä on nähnyt monenlaista porukkaa. Välillä osallistujia on tupa täynnä, välillä vain kourallinen. Ainakin puolenkymmentä kertaa olen ollut tunnilla ainut osallistuja. Ja useimmiten olen ainut miespuolinen osallistuja. Opettajia ja ohjaajia on ollut myös monenlaisia, ja jokaisella on jokin aivan ainutlaatuinen tatsinsa. Suosikkiohjaajia minulla on jo jonkinlainen liuta, mutta erityismaininnan saavat tietenkin tämä paikallisen studion pyörittäjä ja pääasiallinen ohjaaja, koska hänhän juuri on koulinut minut ruohonjuuritasolta asti, antanut minulle yksityisopetusta ja on edelleen se ensisijainen tuttu ja turvallinen vakkariopettajani joka myös tuntee minut oppilaana kaikista opettajista parhaiten - sekä tietenkin se jenkkimäisen ärsyttävä mutta kaikessa kovaäänisessä överiydessään kuitenkin aika mainio Prana Flow -opettajani viime vuodelta, jonka ammattitaidon ja osaamisen laajuus teki niin minuun kuin varmasti jokaiseen muuhunkin osallistujaan lähtemättömän vaikutuksen. Hänen tunneillaan oli aina tupa täynnä, ja se puhuu puolestaan.
Häveliäisyys tarjoaa oman huumoriaspektinsa joogatunneille. Hallitsematon piereskely ja röyhtäily on aina hulvatonta, ja näiden molempien pidättely kiusallista. Kömpelö tohelointi, kaatuilu, huojuminen ja muu rymyäminen ei itseäni erityisemmin hävetä, sillä onnekseni en juurikaan piittaa miltä oma toimintani ehkä muiden silmissä näyttää. Keskittyminen ja katseen kohdistamisen muistaminen on vaikeata oppia. Hengittäminen unohtuu hyvin usein. Lajissa on paljon liikkuvia osia, jotka tuntuu hetkittäin haasteellisilta ottaa haltuun. Ja etenkin pitää hallussa samanaikaisesti. Suurin kriitikkoni on jälleen kerran minä itse, mutta minun täytyisi muistaa myös yrittää olla itselleni armelias. Tästä muistutuksena olen totta kai saanut myös ohimeneviä rasitusvammoja liiallisen itsenipiiskaamisen seurauksena. Tähän väliin voin huomauttaa havainneeni yhden erittäin mainion piirteen erakkoelämässäni ja siinä ettei minua kukaan tunne: voin oikeastaan mennä minne tahansa tekemään kaikkea vitun noloa, ilman että se ketään kiinnostaa. Kukaan tuttu ei ole todennäköisimmin sitä näkemässä.
Monenlainen mantrojen toistaminen ja lauleskelu on myös sisältynyt tunteihin ja kursseihin joille olen osallistunut. Tätä puolta toivoisin olevan ehkä enemmänkin. Hetkittäin olen olevinani päässyt myös oivalluksen äärelle, miksi näin tehdään mutta ratkaisevat kokemukset lienevät vielä edessä päin. Ainoastaan astangan alkumantra on tullut lähemmin tutuksi, mutta kokemukseni sen roolista on ollut, että se nyt vain on siellä harjoituksen alussa ja that's it. Missään mystisissä tietoisuuden tiloissa en ole vielä päässyt sitä lausuessani käväisemään, mutta lausun sen silti mielelläni. Myös kotiharjoituksieni ohessa.
Kundaliinijooga on viimeisin ja myös mielenkiintoisin sivujuonteeni tämän lyhyen kokonaisekskursioni aikana. En osaa tarkkaan kertoa tai kuvailla mitä se on, mitä siinä tapahtuu, ja mikä mystisintä, ei sitä oikein oppilaallekaan kerrota miksi harjoitukset ovat sellaisia kuin ovat. On ollut kiivastahtista hengitystä, erilaisten liikkeiden nopeaa toistoa, itsensä läpsimistä, aivan omansalaista huomion ja katseen kohdistamista, erilaisia mantroja niin mielessä kuin ääneenkin lausuttuna ja näiden kaikkien yhteisvaikutuksena seuraavia todella kummallisia emotionaalisia reaktioita. Kaikkea tehdään jokin tarkkaan määrätty minuuttimäärä. Opettaja ei poistu matoltaan ohjaamaan oppilasta kädestä pitäen, vaan kaikki oppiminen tapahtuu oman tekemisen ja kokemisen kautta. Vielä en osaa edes kertoa asiasta oikein tämän tarkemmin, koska koko formaatti on itselleni vielä sen verran uusi ja vieras tuttavuus että olen korkeintaan vasta päässyt raapaisemaan sen pintaa, jos sitäkään. Tutustuin tähän joogan muotoon vasta muutama kuukausi sitten ensi kerran, vaikka olinkin toki jo joskus lukenut jotain siitäkin: Kundaliini-käsite on ollut kirjoista tuttu hyvinkin kauan. Voinen tässä vaiheessa vain väittää, että siihen täytyy todella syventyä ennen kuin siitä osaa oikein mitään edes kertoa. Olen saanut maistiaisen siitä, kuinka voimakkaat ja välittömät vaikutukset sillä on tunnetasolla, ja kuinka syvälle se porautuu tajuntaan ja tietoisuuteen. Siltikään en pysty kuvailemaan mitään siitä tämän enempää. Mielenkiintoinen systeemi yhtä kaikki, ja varmasti tulenkin vielä jatkamaan sen parissa ja palaan kertomaan siitä, sitten kun enemmän kerrottavaa on. Sen vain tiedän, että kaikista intensiivisimmät kokemukseni olen saanut juuri kundaliinijoogasta. Harjoitus on toisinaan jättänyt todella hämmentyneen, hölmistyneen olon.
Nyt ja seuraavaksi
Nyt minulla on siis tämä n. puolitoista vuotta takanani jos jonkinnäköisiä seikkailuja joogan tiimoilta, ja seikkailut varmasti jatkuvat vähintään yhtä mielenkiintoisina. Huomaan tosin jo nyt pientä alkuinnostuksen hiipumista, mutta sehän vaan kuulunee asiaan. Enää en ryntää oitis ihan jokaiselle uudelle kurssille mitä tarjolla on, enkä enää juurikaan kahmi kirjatietoa joogaan liittyen. Asia on asettumassa arkielämään ja sen rutiineihin, siitä on tullut perustarve. Ehkä voi jopa puhua jo jonkinasteisesta uudesta elämäntavasta?
Nykyään ei selkääni satu juuri koskaan. Liikkuvuus on parantunut. Jaksan ja uskallan jo punnertaa. Kyynärpääni muljuilevat edelleen, mutta se ei enää satu. Sain suorin jaloin sormet varpaisiin jo yli vuosi sitten, nykyään menee helposti jo kämmenet. Tunnen itseni surkeaksi hieman entistä harvemmin, ja se on ihan edelleen ihan OK. Olen rautakanki enää pelkästään luonteeltani. Kroppa sen sijaan tuntuu vääntyilevän jo ties minne, ja tunnen oloni kumiukoksi. Se tuntuu mukavalta. Jumituksia on edelleen, mutta ne eivät häiritse tai rajoita elämääni. Olen uudelleenlöytämässä sitä jo kerran kadottamaani ketteryyttä.
Astangajoogan ykkössarjassa huitelen tätä nykyä Navasanassa asti, ja viime viikolla sain sitä edeltävässä erittäin haastavassa Marichyasana D:ssä jo melkein kädet yhteen selän takana. En olisi uskonut. Suoritusmielisiä tavoitteita en ole missään vaiheessa mielestäni asettanut itselleni, enkä tee niin nytkään. Mutta utelias kun olen, en voi välttyä arvailemasta että missähän asti posottelen vuoden päästä...
Syksyllä olen menossa Italiaan viikon mittaiselle Prana Flow -retriitille, jossa kohtaan jälleen mainion, ärsyttävän suosikkiopettajani viime vuodelta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti