Of sickness, and of health

Joidenkin asioiden tärkeys ja välttämättömyys käy ilmi vasta niiden oltua joko uhattuina tai kokonaan menetettyjä . Etenkin kaltaiselleni puupäälle joka ei tahdo ottaa oppiakseen kuin kantapään kautta. On olemassa hiljaisia arvokkaita asioita, jotka ovat niin jokahetkisesti läsnä ettei sen vuoksi niitä tahdo oikein noteeratakaan. Liian lähellä tullakseen nähdyiksi. Vasta kun tällaiset asiat järkkyvät, tai pahimmassa tapauksessa, kun ne viedään pois kokonaan, ilmenee niiden totinen välttämättömyys sekä niille tarvittavan kunnioituksen osoittamisen ehdoton vaatimus.

Terveys. Olemassaolon ja elämän peruspilari.

Olen saanut mietiskellä ja pohdiskella terveyden merkitystä hyvin kouriintuntuvalla tavalla nyt viimeisen muutaman vuoden aikana. Tilanne kärjistyi puolisentoista vuotta sitten, ja tässä nyt tarinani siitä. Lainasin vihkivalasta tuttua tekstinpätkää (hieman muunneltuna tosin) kirjoitukselleni otsikoksi, sillä se oli nasevin mahdollinen minkä saatoin spontaanisti. Tosin englanniksi, koska suomenkielinen vastine niin myötä- kuin vastoinkäymisissä ei olisi ollut yhtä jämpti.

Olen sairastanut atooppista ihottumaa koko elämäni, ja se on asia joka on opettanut minulle välillä hyvin karvaallakin tavalla elämän realiteetteja. Atopia latelee elämään tietyt selkeät pelisäännöt ja rajoitukset, joiden uhmaamisesta rangaistaan ankaralla ruumiillisella kurituksella.

On ollut pitkiäkin aikoja, jolloin tuo riesa on ollut lähes poissa kokonaan, ja olen voinut elää siinä mielessä rennommin ettei koko asiaa ole tarvinnut erityisemmin miettiä. Olen voinut mennä ja rymytä siinä missä muutkin, saunoa ja festaroida. Reissata ja rällätä. En esimerkiksi muista, että atooppisuus olisi enää varhaislapsuuden jälkeen koko kouluvuosinani ollut minulle minkäänlainen riesa.

Mutta sitten on myös jaksoja, jolloin ihottuma on tehnyt elämästäni sanalla sanoen helvettiä. Eivätkä nuo ajat ole edes kovin kaukana menneisyydessä, vaan itse asiassa jopa lähimuistin piirissä. Alkaen jostain reilun viiden vuoden takaa ja ulottuen aina viime vuoden ensimmäisille kuukausille asti.

Viimeisin helvettijaksoni on ollut tähänastisista kaikkein rankin ja etenkin opettavin, ja sitä kesti useita vuosia. Salakavalasti siitä syntyi kierre joka vei mennessään, ja kierteen ennenkokemattoman raakuuden tähden ei minulla ollut elämän eväsrepussani minkäänlaisia tuttuja konsteja sitä katkaista. Tätä ennen ihottumakauteni olivat lähinnä tilapäisiä, eikä ihottumaa ilmaantunut kuin tietyille alueille kehossa ja tavallisesti ainoastaan talvisin.

Mutta viimeisimmät vuoteni olivat lyhykäisyydessään ympärivuotista raapimista, rasvailua, kortisonia, sitten lisää raapimista, enemmän rasvailua ja kovempitehoisia kortisoneja, sitten hiljalleen kohti kortisonistakin vahvempia lääkevoiteita. Ja niin edelleen. Lopulta sairaus hallitsi minua, olin koko vartaloltani ihottumalla ja mitä tahansa teinkin, täytyi se tehdä ihottuman ehdoilla. Vaatteet tarttuivat ihoon, raapimisesta jääneet haavat kirvelivät ja pistelivät vaatteiden alla. Erityisen pahaa jälkeä tuli unen aikana raapimisesta. Sisä-, tai ulkoilman laadun vaihtelut aiheuttivat allergiareaktioita. Vuodenaikojen vaihtumisesta muistutuksena toimi ihon kertakaikkinen lehahdus. Lakanat olivat veressä. Ihottuma stressasi, ja stressi toi lisää ihottumaa.

Astman oireita alkoi ilmetä. Flunssat pahenivat, tihenivät ja olivat sitkeämpiä. Hikoilu ärsytti ihoa, joten aloin vältellä ylimääräistä "turhaa" liikuntaa. Ja ylimääräiseksi liikunnaksi laskin lähes kaiken liikunnan. Elämäni oli vuoroin rasvailua ja raapimista, ja mikäli kävin missään tai tein minkäänlaisia matkoja, täytyi päiväohjelmistoon suunnitella vähän väliä suoritettavia rasvailuslotteja. Sillä jos en pariin kolmeen tuntiin rasvaillut, kutinapiina alkoi herkeämättä. Yökyläilyt kavereiden luona vaativat tarkkaa organisointia. Spontaanius häipyi elämästä kokonaan.

Aivan tyystin ei sentään hupaisilta sattumuksiltakaan onneksi vältytty. Olin kerran kesäfestareilla simahtanut telttaan ja alkanut unissani siinä sitten raastaa hikoilusta ärsyyntyneitä nivusiani oikein antaumuksella, äänekkäästi tuhisten ja telttaa heilutellen. Tämä tuli nähdyksi, ja tottakai väärinymmärretyksi niin että olisin siellä vaan pokkana ollut omatoimisesti tyydyttelemässä laskuhumalaisia festarihekumoitani. Juttu lähti leviämään ja sain tietenkin seuraavana aamuna asiasta kuittia. No, vastasin rehellisesti etten käytännössä ollut paikalla koska olin unessa. Mutta en tohtinyt alkaa pilaamaan hyvää juttua totuudella, joten annoin juorun alkaa elää omaa elämäänsä. Ovathan monenkirjavat festarihäröilytarinat kuitenkin hieno asia jo itsessään. Sitäpaitsi, etenkin tietyissä piireissä tällaisen välikohtauksen toteuttaminen saisi minut ehkä jopa näyttämään vähän samankaltaiselta hienolta mieheltä, mitä on vaikkapa G.G. Allin. ja sellaista vastaanhan minulla ei toki mitään ole. Pesin kuitenkin aamulla käteni eriyisen huolellisesti ja moneen kertaan.

Ja jos kerran olin unessa kuten väitin, mistä sitten tiedän itse mitä tein tuolla teltassa? No, voin kertoa vereslihalle revitty valkovälini kertoi polttavalla kirvelyllään sen aika selväkielisesti. Jouduin pitämään pokkaa koko seuraavan päivän, etteivät liikkumisen tuottamat refleksinomaiset tuskanparkaisut pääsisi suustani ulos, ja aiheuttaisi ihmetystä.

Atoopikon täytyisi peseytyä viileällä vedellä, ja suht harvakseltaan. Enintään joka toinen päivä. Kuitenkin lämpimän ja kuuman veden käyttö tuntuu kutisevalla ja ärtyneellä iholla niin euforiselta, että aloin pian uhmata atooppisen elämän lainalaisuuksia viettäen pitkiä aikoja ah niin mukavalta tuntuvassa lämpimassä suihkussa. Ne tarjosivat pientä liennytystä ja hetkellistä armoa siihen ainaiseen kärsimykseen jollaiseksi olin elämäni tehnyt, ja pystyin näin hieman nollaamaan ajatuksianikin kuuman veden valuessa päästä varpaisiin. Tämä äityi lähes päivittäiseksi rituaaliksi, ja pahensi tilanteen lopulta äärimmilleen. Tämä oli myös vaikein poiskitkettävä opeteltu väärä tottumus.

Koko vartaloni myös irrotti jatkuvasti hilsettä ja missä ikinä vain kuljinkin, jätin sinne valkoiset hilsekerrokset visiitistäni merkiksi. Jos olisin ollut sekä huomaavainen että hieman friikki, olisinkin kanniskellut rikkalapiota ja harjaa mukanani minne vain meninkin. Tämä häiritsi ja hävetti minua valtavasti, ja lopulta pysyin suurimman osan ajasta kotonani vältellen näitä häpeällisiä tilanteita muualla käydessäni. Tokihan kotinikin oli yltäpäältä valkoisena tummaa pohjaa vasten erottuvan pölykerroksen likaama, joten jätin valaistuksen mahdollisimman vähäiseksi ja yritin väkipakolla ummistaa silmäni tältä ikävältä yleiseltä nuhjuisuudelta. Ja koska suosin mustaa väriä vaatetuksessani, oli tuo raivostuttava hilseisyys myös pilaamassa omaa ulkoista olemustani jokahetkisesti. Pyrin nukkumaan mahdollisimman paljon, koska valveilla ollessani minua ainoastaan hävetti ja suututti. Ja kutitti. Kutitti aivan helvetillisesti. Aloin masentua, apatisoitua ja erakoitua. Ihotautien erikoislääräsillä ramppaaminen tuli myös arkipäiväiseksi, ja nuo visiitit koin nöyryyttävinä. Kaikenlaiset sosiaaliset tilanteet alkoivat olla kiusallisia, vetäydyin ihmisten ilmoilla ollessanikin vain koko ajan enemmän ja enemmän sivuun "murjottamaan".

Lopulta ihoni oli kuin tulehtunutta laikukkaan vaaleanpunaista hiekkapaperia, ja toisinaan turvonnutta verimössöä. Ihottuman levittyä kämmeniin ja jalkapohjiin asti, mutta vielä tässäkin vaiheessa asian vakavuutta itselleni kiistäen tai sitä vähätellen, kaikkeni kikkaillen että pystyisin edes jotenkin suoriutumaan arkielämän askareista, elämäni meni lähes mahdottomaksi. Kenkien käyttäminen alkoi vaatia sen, että ensin virittelen milloin minkäkinlaisia harso-, kelmu-, tai paperituppoviritelmiä varpaideni ja kantapäideni suojaksi sukan alle.

Lopulta, noin puolitoista vuotta sitten, tuli tilanne että jouduin ensimmäistä kertaa elämässäni ihottuman takia sairaslomalle. Kämmeneni olivat aivan tärviöllä ja sormien iho halkeili joka nivelestä sekä sormenpäistä. En pystynyt astumaan koko jalkapohjallani, sillä sekä varpaidentyvet, -kärjet että kantapäät olivat auki. Minulle määrättiin myös jo vahvimpien mahdollisten lääkevoiteden lisäksi sisäinen lääkitys. Kapseleita, joita tavallisesti käytetään mm. toipuvien leikkausarpien parantamiseen. Melko rankkaa shittiä. Tässä kohtaa hätkähdyin, ja aloin todella itsekin huolestua terveydentilastani. Tai no, pikemminkin järkyttyä.

Kun olin sairaslomalla, oli pumpulisormikkailla suojatut käteni käytännössä kokonaan käyttökiellossa. Tuota määräystä oli tosin helppo noudattaakin, sillä jo pelkät arkiaskareet olivat kivuliaita suorittaa. Edes ovenkahvan kääntäminen ei onnistunut ilman tuskanparkaisua. Mainitsemattakaan mitään edes kävelemisestä. Tässä vaiheessa aloin ajatella ihottuma-asiaa ja terveyttäni jo paljon mittavammassa mittakaavassa. Olin juuri muuttanut uuteen asuntoon, minulla ei ollut vielä uudessa osoitteessani internet-yhteyttä, ei TV:tä, eikä kännykän käyttökään ollut helppoa haavaisilla sormillani, joten oli huomattavan paljon aikaa yksinkertaisesti vain olla ja mietiskellä. Tarvittiin siis vuosien kärsimys, raajojen hetkellinen käytöstäpoisto ja muutaman viikon saikku ilman yhteyttä ulkomaailmaan, jotta minulle siunaantuisi vihdoin se kauan tarvitsemani tilaisuus kohdata (joskin pakon edessä) tosiasiat tosiasioina. Ja kohtaamani todellisuus ei ollut järin kaunista katseltavaa. Täytyisi kääntää kelkkaa, kertakaikkisesti.

Lääkitykseni onneksi tepsi sen verran, että akuutein tuska alkoi hiljalleen hellittää ja iho jälleen pikkuhiljaa kasvaa umpeen ja rauhottua. Jalkani tervehtyivät käsiä nopeammin, joten pystyin jo pian tekemään pieniä kävelylenkkejä raittiissa ja puhtaassa talvisessa ulkoilmassa aikani kuluksi. Sitä tunnuinkin tarvitsevani! Raitis ilma ja kevyt liikunta alkoi piristää myös mielialaani. Aloin ajatella, että ehkäpä tämä tästä nyt vielä kuitenkin... Tapahtui myös suuria oivalluksia liikunnan tarpeellisuuden tärkeydestä, sekä paljon muustakin. Paljon suuremmasta.

Olin jo jonkin aikaa ollut ideatasolla kiinnostunut joogasta, ja tässä vaiheessa päätin tarttua härkää sarvista ja soitin sitten paikalliseen joogastudioon tiedustellen joogan eri muodoista ja tarkoituksena valita itselleni parhaiten aloitusruuduksi soveltuva lajityyppi. Ja koska koin olevani sekä henkisesti, psyykkisesti ja etenkin fyysisesti jo tässä vaiheessa niin heikossa hapessa, arvelin olevan viisainta aloittaa todella varovasti ja kevyesti. Ilmottauduin siis aluksi yinjoogan peruskurssille. Tämän mieltä rauhoittavan ja miellyttävän mukavan rentoutusharjoituksen myötä kiinnostus myös "kovempaa kamaa" kohtaan kasvoi. Halusin kuitenkin myös haastavuutta. Keväällä sitten hankin perehdytyksen myös astangajoogan alkeisiin, ja tämän myötä sitten myös fyysisesti haastavamman harjoituksen tie liittyi rentoutusharjoituksille täydentäväksi vastapainoksi, ja tuolla tiellä olen edelleen. Joogakokemuksistani tulenkin vielä varmasti kirjoittamaan kokonaisen oman kirjoituksensa, joten niistä lisää ja tarkemmin joskus myöhemmin.

Fyysisen, ja ennen kaikkea hikoiluttavan säännöllisen treenin myötä sain ilokseni huomata että tämänsorttinen ruumiillinen rääkki ja aktivointi alkoi näkyä hyvällä tavalla hyvinkin pian myös ihossa. Aloin tehdä myös hölkkäilylenkkejä muutamana päivänä viikossa, viikottaisen joogaharjoittelun lisäksi. En olisi missään vaiheessa arvannut, että ensimmäinen paikka joka kiittäisi tästä tärkeästä päätöksestä alkaa kohentaa yleiskuntoa ja -vointia, olisi juurikin iho! Bonuksena tulin myös toki vahvemmaksi, ja mikä parasta, myös mieleltäni läsnäolevammaksi.

Viime vuosi toi tullessaan toki myös kunnonkohottamisprojektin varjopuolet, sillä retuperällä olevat lihakseni ja niveleni prakailivat ja kremppailivat tämän tästä, ja sain aika ajoin sitten niin lyhyempiä että pidempiäkin jäähytuomioita sairaslomien muodossa milloin mistäkin ohimenevästä vaivasta. Tämä ei kuitenkaan lannistanut minua siinä mielessä, sillä ymmärsinhän kuitenkin että tämä ikävä alkuvaihe oli vain pakko käydä läpi jotta saisin elämäni haluamalleni laatutasolle. Tämä vaatisi vain hieman kärsivällisyyttä, pitkänäköisyyttä, sitkeyttä, ja ennen kaikkea voimakasta tahtoa.

Tunnepuolella kävin äärilaidasta toiseen  kroppani kolotusten sanelemana. Sain riesakseni yli puoleksi vuodeksi SI-nivelen toimintahäiriönkin, joka vaati omat erilliset murheensa, piinaavan epätietoisuuden hetkensä, tutkimuksensa ja hoitoprosessinsa läpikäytäviksi. Jollain ilveellä onnistuin pysymään kuitenkin suht rauhallisena, enkä menettänyt missään vaiheessa toivoani. Jatkoin liikuntaharrastuksiani, välillä jopa pakkomielteisesti pusertaen. Kaikista kiitollisin ja tyytyväisin olin silti siitä, että ihottumani ei enää hallinnut minua vaan minä vihdoin sitä. Jo tämä teki kaikista muista oheisvaivoista niiden arvoisia. Enää en myöskään hävennyt tai piiloutunut, vaan uskalsin pistää faktat pöytään faktoina, ja päättäväisesti hoidattaa vaivat pois. Kesti mitä kesti.

Olen tuntenut oloni hetkittäin hyvin typeräksi, että alan oppia elämän perusasioita vasta näinkin myöhäisellä iällä kuin kolmekymppisenä. Tietenkin on parempi, että edes ennen pitkää viisastuu vaikka se tapahtuisikin tällä lailla vähän jälkijunassa, ja vaatisikin näinkin hulppean kärsimysnäytelmän läpikahlattavaksi. Omissa silmissäni, toimintani on ollut välillä surkuhupaisuudessa vailla vertaistaan!

Luulen myös, että koska olen aina asunut yksin, eikä minulla ole jälkikasvua kontollani, en ole pakon sanelemana joutunut opettelemaan tietynlaista yleistä vastuuntuntoa elämästä. En kuitenkaan saamattomuudellani pilannut kenenkään sivullisen osapuolen päivittäistä elämää, joten tein vahinkoa ainoastaan omalleni, niin että sen vakavuus jäi minulta itseltäni kaiken sen keskellä ollessani vieläpä ymmärtämättä. Olen asiasta kyllä puhunut ystävieni kanssa, jopa sellaisten joilla on sama sairaus, mutta koskaan en ole uskaltanut olla täydellisen avoin asiassa. Saatikka että olisin hätääni jotenkin ilmaissut. Olen melko tyyni ja rauhallinen luonteeltani, joten antamani vaikutelma on voinut pettää. Todellisuudessa olin lähes toivoni menettänyt, ja olisin tehnyt liki mitä vain jotta elämänhaluni löytyisi jälleen.

Turrutin ja totutin ainoastaan itseni siihen tuskaan, jota jouduin alituisesti kärsimään ja alistuin sairauteni edessä. Vaikkakin tuo sairaus onkin taltutettavissa, en ollut kykenevä ottamaan itseäni niskasta kiinni tarvittavissa määrin. En ennen kuin oli pakko, ja jouduin nielemään paljon elämän karvasta kalkkia ainoastaan ymmärtämättömyyteni ja aikaansaamattomuuteni ansiosta.

Mutta, kaiken jälkeen, luulen myös että tämän kokemuksen myötä hieman viisaampi ja jopa parempi ihminen niin ystävänä, perheenjäsenenä, kuin mahdollisena elämänkumppaninakin jollekulle. Kunhan nyt vielä saisin surkastuneet sosiaaliset taitoni elvytettyä edes alkuperäiselle tasolle, siitä onkin sitten hyvä taas jatkaa. Itsenäisen (=yksinäisen) elämäni plussapuolia on toki se, että osaan jo jotenkuten pitää itsestäni ja kotiaskareistani huolen. Rahkeet loppuelämälle ovat oikeastaan aika hyvät. Eli vink vink vaan, te kaikki vapaat neidit, rouvat ja lesket siellä kotiruutujen äärellä: nyt olisi vapailla markkinoilla mies joka osaa paitsi laittaa itsekin ruokaa, myös siivota ja jopa parsia ratkenneen housunsauman ihan itse!

Terveysasioiden tasoituttua uteliaisuus elämää kohtaan on noussut muillakin sen osa-alueilla. Siellä on itse asiassa vielä aika paljon uusia mahdollisuuksia, haasteita ja tutkimattoja asioita minua odottamassa! Ehkä saan jopa vielä joskus jakaa tämän tähän asti kovin yksinäisenkin elämäni jonkun toisen kanssa? Sitä ainakin toivoisin, koska vihdoin voin rehellisesti myöntää olevani sellaiseen myös valmis.

Koen jääneeni paljosta sellaisesta paitsi, mitä pidän perushyvän elämän edellytyksinä. Raapimisiltani ja rasvailuiltani kun en vaan silloin joutanut ajatelemaankaan esimerkiksi ihmissuhdeasioiden, sosiaalisten suhteitteni tai sen sellaisten ylläpitämistä ja kehittämistä. Siinäpä siis sarkaa tulevaisuudelle. Alkaa oikeasti elämään!

Koin aiheelliseksi kirjoittaa ja jakaa tämän tärkeän kokemukseni teille lukijoille, ja voin päättää tämän tarinan ainoastaan siihen samaan toteamukseen, jonka moni viisas ihminen on sanonut ennen minua. Terveys on maailman tärkein asia. Ja jos ei ole terveyttä, ei jäljelle jää mitään.

Enemmän on enemmän, mutta vähemmän olisi parempi

Minulla on yksi suuri pahe, josta en oikein koskaan ole rohjennut saati sen kummemmin avautua, niin edes tehdä selvyyttä itselleni. Tämä pahe on krääsän kerääminen... Krääsää on nurkissani monenlaista, mutta haluan erityisesti ottaa tarkasteluun menneiden vuosien intohimoni: levyt, leffat, bändipaidat sekä nyttemmin kirjat.

Synty ja nousu

Nuoresta klopista asti olen ollut intohimoinen musiikkimies, ja näin ollen myös suuri äänilevyjen ystävä. Siinähän ei itsessään ole vielä mitään harmillista, mutta levyjen ostelu perversoitui minulla jo hyvin varhaisessa vaiheessa niiden hamstraamiseksi. Musiikki oli edelleen kiva juttu, mutta pahemmaksi pakkomielteeksi tuntui ärtyvän harvinaisten levyjen haaliminen ja pakkomielteinen kokoelman kartuttaminen. Jos innostuin jostain, mistä tahansa bändistä tai artistista, oli tuolta esittäjältä saatava kaikki mahdollinen julkaistu materiaali mitä olemassa oli. Pienen huoneeni hyllyyn alkoi vaivihkaa siis ilmestyä eri kokoista, väristä, joskus muotoistakin vinyyli- ja CD-levyä. No, mikäs siinä jos ne levyt yhteen hyllyyn kuitenkin mahtuvat. Samassa huoneessa kuitenkin vielä mahtui myös nukkumaan, ja sinne mahtui myös kirjoituspöytä, jota kuitenkin hyvin vähän osoitettuun tarkoitukseensa koskaan käytettiin. Oli mukavaa omistaa vaikuttavan kokoinen musiikkikirjasto, ja etenkin oli mukavaa ettei levyjä tarvinnut valikoiman niukkuudesta johtuen puhkikuunnella. Mutta oli jo selvää, ettei niitä nyt suinkaan pelkästään kuuntelemisen takia hankittu!

Siinäkään ei siis vielä mitään, mutta jossain kohtaa tunnuin hukkaavan harkintakykyni lähes täysin ja ryhdyin vaivihkaa sitten myös ostelemaan paitsi levyjä joista itse pidin, myös niitä mistä kaverit pitivät. Ja koska olen musiikkigenrejen suhteen ollut aina suht kaikkiruokainen, sai hamstrattavien levyjen sisältämä musiikillinen tyylilaji olla oikeastaan mitä vain. Halusin tehdä vaikutuksen! Laadulla ei oikeastaan niin paljoa väliä, kuin sillä että joskus onnistuin esim. saamaan huokeaan hintaan jotain erityisen harvinaista tai muuten vaan muka mielenkiintoista. Ajattelin, että nyt ne on kateellisia minulle! Sellaisesta sai aina sulan hattuun. Tai siis kuvittelin saavani. Ei se tietenkään ketään oikeasti kiinnostanut. No tätä kuitenkin jatkui pikkuhiljaa, ja vuodesta toiseen CD-pinot ja vinyylirivit sen kuin moninkertaistuivat moninkertaistumistaan...

No, sitten aloin kiinnostua myös elokuvista. DVD formaatti oli tässä vaiheessa jo lyönyt itsensä läpi ihan toden teolla, ja melkein mikä tahansa leffa oli liki satavarmasti DVD:nä jo julkaistu, ja jostain saatavilla. Mainittakoon, että tämä villitys oli kuitenkin musiikkilevytysjulkaisujen kahmimista huomattavasti maltillisempi, mutta suinkaan ei leffojenkaan hyllyyn kerryttämisen kanssa aina järki päätä pakottanut. Erityiseksi intohimokseni muodostui tietyt hieman marginaalisemmat leffagenret, ja täytyy sanoa että tuota osuutta elokuvakokoelmissani arvostan edelleen ja pidän sitä ns. omana juttunani ja siksi rakkaana. Mutta sitten taas sieltä toisesta äärilaidasta kun leffahyllyni valikoimaa tarkastellaan, sisältää DVD-kaappini myös ns. aivan käsittämätöntä ja suorastaan täysin jäätävää paskaa. Tämä seurauksena siitä erään elämänvaiheeni hauskutuksesta, että erään kaverini kanssa tuohon aikaan usein rynnättiin aikamme ratoksi Anttilaan kopeloimaan läpi alelaareja ja pinoamaan ostoskoriin kaikennäköistä skeidaa mikä millään tapaa vaikutti, no... hyvältä tai huonolta. Se oli typeryyttä typeryyden tähden, ja siksi hulvatonta aktiviteettia! Lajityyppeinä tavallisimmin kehno kauhu tai vielä kehnommat komediat, eikä ostopäätöksen määrittävää rimaa todellakaan pidetty edes nilkankorkeudella. Rimaa ei itse asiassa ollut käytössä ollenkaan! Kunhan leffat olivat halpoja jotta isolla rahalla saisi mahdollisimman paljon enemmän!

No mutta, entäpä bändipaidat sitten? Niitäkin nimittäin löytyy, ja on parhaimmillaan löytynyt varmasti satoja kappaleita. Tämä lumpun kerääminen on käynnistynyt ehkä kaikista salakavalimmin, sillä bändipaitoja kun saa usein ostettua samoista puljuista kuin levyjäkin, joten niitä sitten helposti sujahteli pienenä boonuksena mukaan levytilausten oheen. Ja onhan ne parhaimmillaan aika reteen näköisiä. Bändipaitojen kanssa sitten taas toisaalta olen onnistunut olemaan tässä kaikessa keräilyvimmassani ehkä jopa kuitenkin kaikkein maltillisin? Suurin osa ostelemistani paidoista kun kuitenkin myös kuvasti minua jollain astetta syvällisemmälläkin tasolla kuin vain pelkkä fanittamisen osoittaminen. Paidassa olevan bändin imagon tai viestin tuli siis edes jossain määrin olla yhteydessä omaan maailmankuvaani ja arvomaailmaani. Useimmiten, mutta ei toki ihan aina.

Viimeisimpänä villityksenäni ovat kirjat. Kirjat itse asiassa ovat syrjäyttäneet aika komeasti kaikki aiemmin mainitut keräilynkohteet, jopa siinä määrin että tätä nykyä priorisoin tärkeät kirjat jopa tärkeiden levyjen edelle. Kirjoista olen myös valmiimpi maksamaan välillä huikeitakin summia. Tästä viimeisimmästä villityksestäni minulle tosin ei vielä ole kertyny hiipumis-, saati katumavaiheen kokemusta, joten koko tämä hamstraamisen saaga on vielä tältä osaltaan keskeneräinen. Tarina on siis meneillään, muttei suinkaan vielä päättynyt. Melko pahalta kuitenkin näyttäisi, sillä hankin kirjoja huomattavasti kiivaampaa tahtia kuin mitä saan niitä luetuksi. Järkitoiminnalta tämäkään tuskin varsinaisesti kuulostaa?

Tuho

Mutta kuitenkin, jossain kohtaa kyllästyin olemaan ahdistunut siitä että pitää olla kaikkea. Lopetin suht' radikaalistikin ja kertarysäyksellä muistaakseni n. 3-4 vuotta sitten levyjen yltiöpäisen hamstraamisen ja kokoelman kerryttämisen. Itse asiassa kyllästyin isolta osin myös koko musiikkiskenen seuraamiseen. Ikävä tosiasiahan kun kuitenkin on se, että vaikka maailma on jo väärällään hyviä levyjä, sellaisia julkaistaan myös jatkuvalla syötöllä lisää. Potentiaalisesti kovia uutukaisia ilmestyy kun sieniä sateella ja vanhoista kiven alta kaivetuista klassikoistakin kun pukkaa hetki sen aika pihalle mitä päheämpää uutta vinyylipainosta.  Ja myös jälleen etenkin, jos ostelee levyjä kavereiden suositusten perusteella, saa pidettyä itsensä varmasti kiireellisenä jotta pysyisi asioista kärryillä. Tai jos ostelee levyjä täysin sattumanvaraisesti, yrittäen tällä tavoin tehdä omia uusia "löytöjä", laajentaa reviiriään. Enkä edes ala siitä stressistä avautumaan, mikä koituu kun on pakko kiireellä ostaa äkkiä joku kiehtova uutukainen heti sen ilmestyttyä - vain siksi koska se on niin pieneen painokseen rajoitettu että se tulee ehkä hetkessä olemaan loppuunmyyty. Ja niin edelleen...

Lopputuloksena(?) kaikelle tälle koitui se että vaikka puolisentoista vuotta sitten muutinkin yksiöstä kaksioon, ei asunnossa siltikään tunnu nurkat riittävän kaikelle tälle roinalle. Levyjä ehti siunaantua vuosien mittaan hieman kolmattatuhatta, leffoja muutama sata, ja päälle vielä suuri röykkiö bändipaitoja joiden määrästä minulla ei ole edes tarkkaa tietoa, mutta jota en nyt niin välittäisi edes alkaa arvailemaan.

Myrskyn jälkeen

Pienenä lohdutuksena tietty se, että harvinaisista levyistä saa eteenpäin myytynä ihan hyvin massia, sekä niitä vähemmän arvokkaitakin tapauksia saa ihan mukavalla volyymillä menemään poispäin. Kaikista toivottomimpia CD:itä kutsunee pian kaatopaikka, mutta sitävastoin vinyyliformaatin tehtyä uutta nousua, on monet toivottomina tapauksinakin pitämäni yksilöt mieluisaksi yllätyksekseni löytäneet hiljalleen uusia koteja. Ja etenkin paitapinot ovat huvenneet todella mukavasti, kun vain kerran viitsi viikata röykkiön selvitellyiksi pinoiksi ja raaski laittaa huokeahkoilla hinnoilla nettiin myyntiin. Parastahan tässä kaikessa on se, että näillä ylimääräisillä pikku sivutienesteillä sain tässäkin kuussa katastrofin partaalla hetkellisesti horjuneen rahatilanteeni elvytettyä ilman että tarvitsi ottaa mistään vippiä.

Tokihan levyjä tulee osteltua edelleen, mutta nykyään jo niin harvoin että uusiin levyhankintoihin on tullut takaisin se jo kerran kadotettu hohto, jonka ehdin pitkäksi aikaa unohtaa. Nykymeininki on, että uusi levyhankinta tavallisesti jytääkin sitten stereoissa päivä-, tai jopa viikkokausia sen sijaan että sen tuuppaisi vaan kertakuuntelun jälkeen tai lainkaan kuuntelematta hyllyyn rivinjatkoksi. Paradoksaalisesti ajattelen silti edelleen, ettei hyviä levyjä ole koskaan liikaa. Ja sitäpaitsi, myös nyt kun on tahti rauhottunut, sitä ehtii myös löytää kokoelmistaan paljon sellaisia helmiä jotka ovat kerran jääneet kaiken sen hirveän hamstrausjylläkän takia alle ansaitsemansa huomion.

Uusien bändipaitojen ostelun olen sen sijaan lopettanut kokonaan, sillä niissä en näe enää yhtään mitään oikeasti oleellista. Ne ovat pelkkää fanikrääsää, ja krääsää en fanittamiseni merkiksi tarvitse.

Turhan krääsän arvo

Jäin hetkeksi mietiskelemään näiden poismyymieni levyjen rahallista arvoa, ja tuota rahamäärää suhteutettuna tähän hetkeen. On ehkä totta että euromäärällisesti olen jäänyt hyvin selkeästi tappiolle, myydessäni levyjä kuitenkin pois tavallisimmin reilusti alle ostohinnan. Mutta tätä holtittominta ostosteluahan minä harrastin aikoina, kun minä vielä tienasin huomattavasti enemmän kuin tarvitsin. Ennen autoa ja asuntolainaa siis, näin suomeksi.

Muutaman vuoden takaisella levyihin työnnetyllä parilla satasella oli varmasti minulle vähemmän merkitystä silloin, kuin mitä niistä samoista levyistä saadulla yhdellä satasella voisi sen sijaan olla nyt myydessäni ne vuorostaan eteenpäin. Saatan jopa kipeästi tarvita tuota satasta johonkin oikeaan tarpeeseen tai odottamattomaan menoon. Ei siis ole lainkaan oleellista, jäänkö kaupoissa numerollisesti plussalle vai miinukselle. Jos saan myymällä pois jotain tarpeetonta pelastettua nahkani, pääsee tuo turha krääsä näyttäytymään minulle aivan uudenlaisessa yllättävässä valossa. Sellaisessa, jota minä osaan pitää hyvin suuressa arvossa. Ja tämä arvo on aivan jotain muuta kuin rahallista - euromäärällisessä mielessä.

Paskat levyt ja turhat bändipaidat eivät siis suinkaan ole täysin arvottomia edes minulle, sillä ne saattavat silloin tällöin oikoa taloustilanteeni mahdolliset äkilliset notkahtelut, jotka kuitenkin kuuluvat elämään. Ja jos vieläpä saan lisää asuintilaa nurkkiin samaan syssyyn kuin laskut maksettua, niin en voi mitenkään kokea jääväni tällaisissa kaupoissa tappiolle.

Merkityksen turhuus ja merkityksettömyyden tärkeys

Olen elänyt pitkän elämänvaiheen Turhuuden tilassa. Tuo Turhuus ei välttämättä tarkoita aina alempiarvoisuutta tai ulkopuolisuutta jonkin, milloin minkäkin verrokin, rinnalla. Sen sijaan se on näkemäni tosiasia, täysin itsenäinen ja riippumaton. Niin kauan kuin muistan, mikä tarkoittaa minun tapauksessani aikoihin hieman ennen kouluikää, on minua kalvanut kaikenläpäisevä tieto merkityksettömyydestä. Tätä Tietoa on ympäristön toimesta tietenkin uhmattu heti pikimmiten, jos olen erehtynyt asiasta suuni avaamaan. Etenkin lapsuudessani. Olin asiassa mielestäni vilpitön, kun huomautin milloin mistäkin ettei sillä ole "mitään väliä", mutta tämä tyrmättiin välittömästi ja minua toruttiin. Siitäkin huolimatta, että näin kirkkaasti ja päivänselvästi tämän kyseisen milloin minkin olevan silkkaa Turhuutta. Yritin tämän torumisvyöryn alla siinä sitten vielä ruikuttaa että älkää hyvänen aika ymmärtäkö minua väärin! Kyllä minä ymmärrän mikä on oikean ja väärän ero, mutta ei se liity taas mitenkään siihen että sillä olisi jotain väliä! Mutta tätä piipitystä ei missään vaiheessa koskaan kuultu sen kauhean jyrinän alta...

Olen elänyt suhteellisen rauhallisen varhaisaikuisuuden, johon ei sisälly erityistä dramatiikkaa. Mutta sitävastoin lapsuuteni ja nuoruuteni oli täyteenahdettu monenlaista kaaosta, ikävissä muodoissaan. Näitä lapsuuteni ja nuoruuteni psykologisia ja henkisiä solmuja olen yrittänyt nyt aikuisiällä tutkailla ikään kuin sopivan etäisyyden päästä, teräväpiirtoisimpia yksityiskohtiaan myöten - niin tarkkaan kuin nyt niitä on pitkän ajan jälkeen mahdollista edes muistaa. Muistini on onneksi - ja valitettavasti - kuitenkin aika hyvä. Olen saanut huomata pitkin ikääni, että muistan asioiden pieniä yksityiskohtia tavallista paremmin. Vedenpitävän luotettavina en toki suinkaan silti ala muistikuviani väittämään, sillä niillähän kun on tapana ajan edetessä sävyttyä ja vääristyä - ihmismieli kun on kuitenkin juuri niin kummallinen kapine kuin se on. Mutta sekin on oma erillinen pohdiskelunaiheensa, jonne en koe nyt tarvetta poiketa sen mainitsemista enempää. Erityisesti kouluyhteisön ja perheeni toimesta minuun kuitenkin yritettiin lapsuus- ja nuoruusaikoinani istuttaa jotain valheelliseksi kokemaani ajatusta elämän itseisarvosta ja että kaikki olisi tärkeää, yrittäen samalla kitkeä minusta pois sitä Tietoa joka minulle kuitenkin oli siunattu, tieto siitä että kaikki on tosiasiassa Turhaa! Okei, myös menneisyyteni haamuja voin käsitellä lisää myöhemmissä kirjoituksissani, sekä yrittää ehkä niissä hieman tasoitella traumaisen mieleni syövereihin painautuneita kuoppia. Nyt kuitenkin haluaisin lukijanikin keskittyvän kysymykseen merkitys vs. turhuus joka on kuitenkin se tämän tekstin perusteema, joten yritän kaikin voimin itsekin herjetä harhailemasta.

Olen nyt orastavan aikuisikäni alkumetreillä saanut monenlaisia ahaa-elämyksiä tähänkin asiaan liittyen, mikä on rauhoittanut mielentilaani mittavasti. Olen tietysti lukenut tähän ikään tultuani jo hieman enemmän kirjaviisauksia, sekä käynyt paljon mielenkiintoisia keskusteluja kaltaisteni kypsyvien mutta ymmärryksessään silti edelleen vajavaisten ihmisolijoiden kanssa. Sana on siis todellakin olija, ei olio: me vain olemme, elämme ja katselemme niin itseämme kuin myös ympärillämme olevaa maailmaa jossa sitä olemista, elämistä ja katselemista toteutamme. Ei siis käy väittämän että märehtisin tätä asiaa yksin koko maailman puolesta, vaan sen sijaan elämänpolkuni käydyt vaiheet ovat melko yhdenkaltaisia monien muiden samanmittaisten elämänpolkujen kanssa. Etenkin, kun heittää suurennuslasin hiivattiin! Huojennuttavaa, sanoisin.

Läpi nuoruusvuosien tuota Turhuuden tiedostamista värittää lähinnä negatiivisen tunteet. Siihen liittyy tuskaa, kiukkua, viheliäistä apatiaa, kateutta, surua ja epätoivoa - kaikenlaista hyvin voimakkaita ja syvältä kouraisevia olotiloja. Tuo värittyminen sitten helposti vääntyy silkaksi vääristymiseksi ja ylikorostumiseksi. Ymmärryksen ollessa puutteellinen, ihminen tekee virheitä. Näiden negatiivisten tunteiden sanelemana sitä sitten, sillä hetkellä mielestään loogisesti, alkaa ravita tuota kaiken turhuutta eri konstein pyrkien samalla näin tukahduttamaan näitä sietämättömiä tunneimpulsseja. Jollain riitasointuisella tavalla samalla kuitenkin kokien, että Totuus yksin puhuu näiden tunteiden läpi ja minä harvana viisaana valittuna nyt vain joudun kestämään tämän Tiedon taakan - kärsimyksen. Aika perinteinen kuvio marttyyriporukoissa, eikö?

Kävi hiljattain ilmi parissa erillisessä parin ystäväni kanssa käymäni keskustelun kautta, että olen saanut hiljattain kokea saman ahaa-elämyksen kuin nämä pari muutakin "kaltaistani" - olemme tahattomasti ja tiedostamattomasti nostaneet juuri tuon Turhuuden kaiken muun yläpuolelle, luoden sille itselleen merkityksen! Ja mikäpä olisikaan mielettömämpää kuin se että vain turhuudella on itseisarvo! Tadaa, olemme luoneet illuusion! Tämän oivalluksen myötä tietenkin koko maailma kääntyi päälaelleen. Merkityksettömyyden ollessa sittenkin merkityksellistä itsessään ja turhuuden tärkeätä, rupesin pohdiskelemaan kysymystä vaihtoehtoiselta kannalta josta olin aikojen saatossa vieraannuttanut itseni lähes täysin: olisiko sillä väliä jos jotkin valikoidut (mutta tässä vaiheessa vielä määrittelemättömät) asiat olisivat sittenkin tärkeitä? Vastaus on että ei sillä tietenkään olisi väliä, mutta se tekisi elämästäni helpompaa ja siedettävämpää jos valitsisin arvottaa hyväksi havaitsemani asiat hyvinä, antaa niille se kokemuksellinen merkitys minulle itselleni mikä niillä on annettavanaan. Kaiken objektiivinen turhuus muuttuu tässä valossa kaksipuoliseksi kolikoksi: kolikko itsessään on jotain jonka valuutallista arvoa en tiedä, eikä se nyt oleellista olekaan. Yhdellä puolella on subjektiivinen merkityksettömyys ja sen kääntöpuolella subjektiivinen merkityksellisyys. Heureka! Luulin juuri kaiken tämän myötä hoksaavani erottaa turhuuden merkityksellisyydestä: merkityksellisyyttä ei voi ehkä nähdä, mutta sen voi todellakin kokea.

Voisiko Turhuutta jo siis hieman "jalostaa", niin että itse Turhuus olisikin itsessään vain harmiton ja neutraali, ja jonka pinnalla tapahtuva subjektiivinen kokemuksemme sitten sanelisi sen mitä haluamme tehdä ja mitä emme, sen sijaan että vain passiivisesti lilluisimme turhuuden aiheuttaman apatian lamaannuttavassa liejussa? Kuulostaisi ainakin hieman mukavammalta elämältä.

Kolikon kumpikin puoli on aivan yhtä "ihan sama", mutta jälkimmäinen siis vain  parempi.

Blogin potentiaalinen sisältö ja sen aines

Ex tempore -henkiset tempaukset johtavat yleensä seurauksiin, ja niin kävi myös tällä kertaa. Oli hassua huomata kuinka jo ensimmäisen vuorokauden aikana tämän blogin perustamisesta sain toistuvasti huomata miettiväni kuumeisesti kysymystä "Mistä kirjoittaisin seuraavaksi?". Ideoita pulppusi päässäni amorfisina röykkiöinä viuhtoen levottomasti ees taas välillä tarttuen keskittymisen kourani otteeseen ja hetken päästä kuitenkin itsensä irtirimpuillen. Hölläsin kuitenkin tätä otettani hieman ajatellen, että katsotaan nyt ensin mitä tämä kaikki rönsyilevä kaaos tuo silmieni eteen tarkasteltavaksi, ja jätetään jäsentely ja ruotiminen vasta sitten omaan erilliseen vaiheeseensa.
Hetken kuunneltuani tai katseltuani (verbit ovat kuvainnollisia, sillä eihän ajatuksia suinkaan oikeasti kuunnella tai katsella, niitä ajatellaan!) näitä omavaltaisesti mieleni laveassa näkökentässä vilahtelevia ja pian unohduksen pimeään nurkkaan takaisin piiloonpainelevia ajatuksenpalasia, sain pian huomata että lyhyt ja yleensä tylsä tähänastinen elämäni kuitenkin sisältää yllättävän paljon hauskoja tai/ja edes jollain tavoin mielenkiintoisia tarinoita, unia, visioita, profetioita ja tajunnanvirtaa. Kaikki kovin kelpoa matskua tulevaa blogikirjoitteluani varten siis! Kauemmaksi on harvoin tarvetta kurotella.

Olen ahkera analysoimaan kaikkea mitä koen, pyrkien näin dekoodaamaan kaiken vastaanotetun informaation sinne alastomimpaan perustukseensa eli merkitykseensä asti. Suoraan ytimeen! Tällaisessa todellisuudessa eläminen onkin tästä syystä jokasekuntisesti armottoman mielenkiintoista, tihkuen myös vallan verratonta komiikkaa kaikessa rivon kirjavassa ristiriitaisuudessaan. Päästäkseen tarkastelemaan näitä tietovirran vastaanottimien syötteihin takeruneita informaatioryöpyn pikku detaljisaaliita jotka näennäisesti vain riekkuvat sattumanvaraisesti aistitodellisuuden verhon ulkopinnalla, joudumme tavallisimmin "ensteks" heivaamaan rationaalisen järkiajattelun helvettiin (tai ainakin kääntämään sen yleensä niin kovalla äänenvoimakkuudella rumasti raakkuvaa kailotusta hieman pienemmälle). Ensimmäisen väkivalloin suoritetun kolmijatottelun jälkeen tulemme huomaamaan että todellisuudella, tosiasioilla ja totuudella joskus kun ei ole yhtään minkäänlaista, toistan - yhtään minkäänlaista - keskinäistä kanssakäymistä. Mitään tekemisissäolemista yksi toisensa, toinen kolmannen tai yhden kolmannensa kanssa ei vain yksinkertaisesti ole. On räikeätä, kun nämä kolme osatekijää riitelevät keskenään, mutta vielä hurjemmaksi meno äityy siinä vaiheessa kun ne suorastaan sotivat keskenään! Lopputuloksena yleensä, että vähintään yksi kolmesta tulee nujerretuksi. Järkiajattelu on tässa vaiheessa tekstiä jo tuuperrettu uuvuksiin, joten antakaamme sen nyt levätä hetki. Tämä lainalaisuus tulee muistaa, ja tätä tulee juhlistaa!

Tosiasiat eivät saa mielestäni koskaan olla hyvälle tarinalle esteenä, ja näin ollen luovun heti ensi alkuun velvollisuudestani olla näissä kirjoituksissa totuudenmukainen. Yleisen viihtyvyyden kannalta, sekä oman huvini vuoksi aion lisäillä tosijuttuihin silloin tällöin epätosijuttuja. Tai edes viritellä niitä tosijuttuja hieman mikäli tarinan laadullinen palveleminen sitä vaatii. Aion pätkääkään piittaamattoman hävyttömästi siis varmasti valehdella Sinulle usein toistuvasti päin näköä joissain asioissa, arvoisa lukijani! Joten täten sysään kaiken mahdollisen vastuun juuri Sinulle; mitä täältä ehkä koskaan tuletkaan lukemaan, tulee se kaikki uskoa ainoastaan erittäin suurella varauksella.

Kirjoittaja ei pidätä kaikkia oikeuksia tosiasioihin tai niitä koskeviin muutoksiin.

Tervetuloa!

Keksittyäni sanan "hirtehispuu" päätin käyttää tuon sanan oitis uuden blogini nimenä. Mielestäni tuohon sanaan kiteytyy paljon sekä hauskaa että hienoa symboliikkaa, tai vähintäänkin sitä itselleni rakasta sanaväännöshuumoria sekä ns. karkeata tai mustaa huumoria - hirtehishuumoria. Vielä en tiedä mistä tulen kirjoittelemaan, mutta tarvitseeko sitä nyt mitään erillistä aihetta tai aihepiiriä ollakaan?

Tätä blogia kirjoittaa tänä vuonna 31 vuotta täyttävä yksin asuva mieshenkilö, jonka moni tietää mutta jota kukaan ei tunne. Haastaakseni itseni ja laajentaakseni mukavuusaluettani aion nyt raottaa paksua verhoa tuon erään miehen mielen syövereihin. Haluan olla mies, jolla ei ole salaisuuksia. Siispä haluan jakaa mietteitäni tämän blogin myötä, kirjoitellen silloin tällöin sitä mitä milloinkin mieleeni juolahtaa. Lisää paljastuksia siis luvassa, ja toivottavasti etenkin itsensä likoonlaittoa allekirjoittaneen toimesta.