Olen elänyt pitkän elämänvaiheen Turhuuden tilassa. Tuo Turhuus ei välttämättä tarkoita aina alempiarvoisuutta tai ulkopuolisuutta jonkin, milloin minkäkin verrokin, rinnalla. Sen sijaan se on näkemäni tosiasia, täysin itsenäinen ja riippumaton. Niin kauan kuin muistan, mikä tarkoittaa minun tapauksessani aikoihin hieman ennen kouluikää, on minua kalvanut kaikenläpäisevä tieto merkityksettömyydestä. Tätä Tietoa on ympäristön toimesta tietenkin uhmattu heti pikimmiten, jos olen erehtynyt asiasta suuni avaamaan. Etenkin lapsuudessani. Olin asiassa mielestäni vilpitön, kun huomautin milloin mistäkin ettei sillä ole "mitään väliä", mutta tämä tyrmättiin välittömästi ja minua toruttiin. Siitäkin huolimatta, että näin kirkkaasti ja päivänselvästi tämän kyseisen milloin minkin olevan silkkaa Turhuutta. Yritin tämän torumisvyöryn alla siinä sitten vielä ruikuttaa että älkää hyvänen aika ymmärtäkö minua väärin! Kyllä minä ymmärrän mikä on oikean ja väärän ero, mutta ei se liity taas mitenkään siihen että sillä olisi jotain väliä! Mutta tätä piipitystä ei missään vaiheessa koskaan kuultu sen kauhean jyrinän alta...
Olen elänyt suhteellisen rauhallisen varhaisaikuisuuden, johon ei sisälly erityistä dramatiikkaa. Mutta sitävastoin lapsuuteni ja nuoruuteni oli täyteenahdettu monenlaista kaaosta, ikävissä muodoissaan. Näitä lapsuuteni ja nuoruuteni psykologisia ja henkisiä solmuja olen yrittänyt nyt aikuisiällä tutkailla ikään kuin sopivan etäisyyden päästä, teräväpiirtoisimpia yksityiskohtiaan myöten - niin tarkkaan kuin nyt niitä on pitkän ajan jälkeen mahdollista edes muistaa. Muistini on onneksi - ja valitettavasti - kuitenkin aika hyvä. Olen saanut huomata pitkin ikääni, että muistan asioiden pieniä yksityiskohtia tavallista paremmin. Vedenpitävän luotettavina en toki suinkaan silti ala muistikuviani väittämään, sillä niillähän kun on tapana ajan edetessä sävyttyä ja vääristyä - ihmismieli kun on kuitenkin juuri niin kummallinen kapine kuin se on. Mutta sekin on oma erillinen pohdiskelunaiheensa, jonne en koe nyt tarvetta poiketa sen mainitsemista enempää. Erityisesti kouluyhteisön ja perheeni toimesta minuun kuitenkin yritettiin lapsuus- ja nuoruusaikoinani istuttaa jotain valheelliseksi kokemaani ajatusta elämän itseisarvosta ja että kaikki olisi tärkeää, yrittäen samalla kitkeä minusta pois sitä Tietoa joka minulle kuitenkin oli siunattu, tieto siitä että kaikki on tosiasiassa Turhaa! Okei, myös menneisyyteni haamuja voin käsitellä lisää myöhemmissä kirjoituksissani, sekä yrittää ehkä niissä hieman tasoitella traumaisen mieleni syövereihin painautuneita kuoppia. Nyt kuitenkin haluaisin lukijanikin keskittyvän kysymykseen merkitys vs. turhuus joka on kuitenkin se tämän tekstin perusteema, joten yritän kaikin voimin itsekin herjetä harhailemasta.
Olen nyt orastavan aikuisikäni alkumetreillä saanut monenlaisia ahaa-elämyksiä tähänkin asiaan liittyen, mikä on rauhoittanut mielentilaani mittavasti. Olen tietysti lukenut tähän ikään tultuani jo hieman enemmän kirjaviisauksia, sekä käynyt paljon mielenkiintoisia keskusteluja kaltaisteni kypsyvien mutta ymmärryksessään silti edelleen vajavaisten ihmisolijoiden kanssa. Sana on siis todellakin olija, ei olio: me vain olemme, elämme ja katselemme niin itseämme kuin myös ympärillämme olevaa maailmaa jossa sitä olemista, elämistä ja katselemista toteutamme. Ei siis käy väittämän että märehtisin tätä asiaa yksin koko maailman puolesta, vaan sen sijaan elämänpolkuni käydyt vaiheet ovat melko yhdenkaltaisia monien muiden samanmittaisten elämänpolkujen kanssa. Etenkin, kun heittää suurennuslasin hiivattiin! Huojennuttavaa, sanoisin.
Läpi nuoruusvuosien tuota Turhuuden tiedostamista värittää lähinnä negatiivisen tunteet. Siihen liittyy tuskaa, kiukkua, viheliäistä apatiaa, kateutta, surua ja epätoivoa - kaikenlaista hyvin voimakkaita ja syvältä kouraisevia olotiloja. Tuo värittyminen sitten helposti vääntyy silkaksi vääristymiseksi ja ylikorostumiseksi. Ymmärryksen ollessa puutteellinen, ihminen tekee virheitä. Näiden negatiivisten tunteiden sanelemana sitä sitten, sillä hetkellä mielestään loogisesti, alkaa ravita tuota kaiken turhuutta eri konstein pyrkien samalla näin tukahduttamaan näitä sietämättömiä tunneimpulsseja. Jollain riitasointuisella tavalla samalla kuitenkin kokien, että Totuus yksin puhuu näiden tunteiden läpi ja minä harvana viisaana valittuna nyt vain joudun kestämään tämän Tiedon taakan - kärsimyksen. Aika perinteinen kuvio marttyyriporukoissa, eikö?
Kävi hiljattain ilmi parissa erillisessä parin ystäväni kanssa käymäni keskustelun kautta, että olen saanut hiljattain kokea saman ahaa-elämyksen kuin nämä pari muutakin "kaltaistani" - olemme tahattomasti ja tiedostamattomasti nostaneet juuri tuon Turhuuden kaiken muun yläpuolelle, luoden sille itselleen merkityksen! Ja mikäpä olisikaan mielettömämpää kuin se että vain turhuudella on itseisarvo! Tadaa, olemme luoneet illuusion! Tämän oivalluksen myötä tietenkin koko maailma kääntyi päälaelleen. Merkityksettömyyden ollessa sittenkin merkityksellistä itsessään ja turhuuden tärkeätä, rupesin pohdiskelemaan kysymystä vaihtoehtoiselta kannalta josta olin aikojen saatossa vieraannuttanut itseni lähes täysin: olisiko sillä väliä jos jotkin valikoidut (mutta tässä vaiheessa vielä määrittelemättömät) asiat olisivat sittenkin tärkeitä? Vastaus on että ei sillä tietenkään olisi väliä, mutta se tekisi elämästäni helpompaa ja siedettävämpää jos valitsisin arvottaa hyväksi havaitsemani asiat hyvinä, antaa niille se kokemuksellinen merkitys minulle itselleni mikä niillä on annettavanaan. Kaiken objektiivinen turhuus muuttuu tässä valossa kaksipuoliseksi kolikoksi: kolikko itsessään on jotain jonka valuutallista arvoa en tiedä, eikä se nyt oleellista olekaan. Yhdellä puolella on subjektiivinen merkityksettömyys ja sen kääntöpuolella subjektiivinen merkityksellisyys. Heureka! Luulin juuri kaiken tämän myötä hoksaavani erottaa turhuuden merkityksellisyydestä: merkityksellisyyttä ei voi ehkä nähdä, mutta sen voi todellakin kokea.
Voisiko Turhuutta jo siis hieman "jalostaa", niin että itse Turhuus olisikin itsessään vain harmiton ja neutraali, ja jonka pinnalla tapahtuva subjektiivinen kokemuksemme sitten sanelisi sen mitä haluamme tehdä ja mitä emme, sen sijaan että vain passiivisesti lilluisimme turhuuden aiheuttaman apatian lamaannuttavassa liejussa? Kuulostaisi ainakin hieman mukavammalta elämältä.
Kolikon kumpikin puoli on aivan yhtä "ihan sama", mutta jälkimmäinen siis vain parempi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti