Of sickness, and of health

Joidenkin asioiden tärkeys ja välttämättömyys käy ilmi vasta niiden oltua joko uhattuina tai kokonaan menetettyjä . Etenkin kaltaiselleni puupäälle joka ei tahdo ottaa oppiakseen kuin kantapään kautta. On olemassa hiljaisia arvokkaita asioita, jotka ovat niin jokahetkisesti läsnä ettei sen vuoksi niitä tahdo oikein noteeratakaan. Liian lähellä tullakseen nähdyiksi. Vasta kun tällaiset asiat järkkyvät, tai pahimmassa tapauksessa, kun ne viedään pois kokonaan, ilmenee niiden totinen välttämättömyys sekä niille tarvittavan kunnioituksen osoittamisen ehdoton vaatimus.

Terveys. Olemassaolon ja elämän peruspilari.

Olen saanut mietiskellä ja pohdiskella terveyden merkitystä hyvin kouriintuntuvalla tavalla nyt viimeisen muutaman vuoden aikana. Tilanne kärjistyi puolisentoista vuotta sitten, ja tässä nyt tarinani siitä. Lainasin vihkivalasta tuttua tekstinpätkää (hieman muunneltuna tosin) kirjoitukselleni otsikoksi, sillä se oli nasevin mahdollinen minkä saatoin spontaanisti. Tosin englanniksi, koska suomenkielinen vastine niin myötä- kuin vastoinkäymisissä ei olisi ollut yhtä jämpti.

Olen sairastanut atooppista ihottumaa koko elämäni, ja se on asia joka on opettanut minulle välillä hyvin karvaallakin tavalla elämän realiteetteja. Atopia latelee elämään tietyt selkeät pelisäännöt ja rajoitukset, joiden uhmaamisesta rangaistaan ankaralla ruumiillisella kurituksella.

On ollut pitkiäkin aikoja, jolloin tuo riesa on ollut lähes poissa kokonaan, ja olen voinut elää siinä mielessä rennommin ettei koko asiaa ole tarvinnut erityisemmin miettiä. Olen voinut mennä ja rymytä siinä missä muutkin, saunoa ja festaroida. Reissata ja rällätä. En esimerkiksi muista, että atooppisuus olisi enää varhaislapsuuden jälkeen koko kouluvuosinani ollut minulle minkäänlainen riesa.

Mutta sitten on myös jaksoja, jolloin ihottuma on tehnyt elämästäni sanalla sanoen helvettiä. Eivätkä nuo ajat ole edes kovin kaukana menneisyydessä, vaan itse asiassa jopa lähimuistin piirissä. Alkaen jostain reilun viiden vuoden takaa ja ulottuen aina viime vuoden ensimmäisille kuukausille asti.

Viimeisin helvettijaksoni on ollut tähänastisista kaikkein rankin ja etenkin opettavin, ja sitä kesti useita vuosia. Salakavalasti siitä syntyi kierre joka vei mennessään, ja kierteen ennenkokemattoman raakuuden tähden ei minulla ollut elämän eväsrepussani minkäänlaisia tuttuja konsteja sitä katkaista. Tätä ennen ihottumakauteni olivat lähinnä tilapäisiä, eikä ihottumaa ilmaantunut kuin tietyille alueille kehossa ja tavallisesti ainoastaan talvisin.

Mutta viimeisimmät vuoteni olivat lyhykäisyydessään ympärivuotista raapimista, rasvailua, kortisonia, sitten lisää raapimista, enemmän rasvailua ja kovempitehoisia kortisoneja, sitten hiljalleen kohti kortisonistakin vahvempia lääkevoiteita. Ja niin edelleen. Lopulta sairaus hallitsi minua, olin koko vartaloltani ihottumalla ja mitä tahansa teinkin, täytyi se tehdä ihottuman ehdoilla. Vaatteet tarttuivat ihoon, raapimisesta jääneet haavat kirvelivät ja pistelivät vaatteiden alla. Erityisen pahaa jälkeä tuli unen aikana raapimisesta. Sisä-, tai ulkoilman laadun vaihtelut aiheuttivat allergiareaktioita. Vuodenaikojen vaihtumisesta muistutuksena toimi ihon kertakaikkinen lehahdus. Lakanat olivat veressä. Ihottuma stressasi, ja stressi toi lisää ihottumaa.

Astman oireita alkoi ilmetä. Flunssat pahenivat, tihenivät ja olivat sitkeämpiä. Hikoilu ärsytti ihoa, joten aloin vältellä ylimääräistä "turhaa" liikuntaa. Ja ylimääräiseksi liikunnaksi laskin lähes kaiken liikunnan. Elämäni oli vuoroin rasvailua ja raapimista, ja mikäli kävin missään tai tein minkäänlaisia matkoja, täytyi päiväohjelmistoon suunnitella vähän väliä suoritettavia rasvailuslotteja. Sillä jos en pariin kolmeen tuntiin rasvaillut, kutinapiina alkoi herkeämättä. Yökyläilyt kavereiden luona vaativat tarkkaa organisointia. Spontaanius häipyi elämästä kokonaan.

Aivan tyystin ei sentään hupaisilta sattumuksiltakaan onneksi vältytty. Olin kerran kesäfestareilla simahtanut telttaan ja alkanut unissani siinä sitten raastaa hikoilusta ärsyyntyneitä nivusiani oikein antaumuksella, äänekkäästi tuhisten ja telttaa heilutellen. Tämä tuli nähdyksi, ja tottakai väärinymmärretyksi niin että olisin siellä vaan pokkana ollut omatoimisesti tyydyttelemässä laskuhumalaisia festarihekumoitani. Juttu lähti leviämään ja sain tietenkin seuraavana aamuna asiasta kuittia. No, vastasin rehellisesti etten käytännössä ollut paikalla koska olin unessa. Mutta en tohtinyt alkaa pilaamaan hyvää juttua totuudella, joten annoin juorun alkaa elää omaa elämäänsä. Ovathan monenkirjavat festarihäröilytarinat kuitenkin hieno asia jo itsessään. Sitäpaitsi, etenkin tietyissä piireissä tällaisen välikohtauksen toteuttaminen saisi minut ehkä jopa näyttämään vähän samankaltaiselta hienolta mieheltä, mitä on vaikkapa G.G. Allin. ja sellaista vastaanhan minulla ei toki mitään ole. Pesin kuitenkin aamulla käteni eriyisen huolellisesti ja moneen kertaan.

Ja jos kerran olin unessa kuten väitin, mistä sitten tiedän itse mitä tein tuolla teltassa? No, voin kertoa vereslihalle revitty valkovälini kertoi polttavalla kirvelyllään sen aika selväkielisesti. Jouduin pitämään pokkaa koko seuraavan päivän, etteivät liikkumisen tuottamat refleksinomaiset tuskanparkaisut pääsisi suustani ulos, ja aiheuttaisi ihmetystä.

Atoopikon täytyisi peseytyä viileällä vedellä, ja suht harvakseltaan. Enintään joka toinen päivä. Kuitenkin lämpimän ja kuuman veden käyttö tuntuu kutisevalla ja ärtyneellä iholla niin euforiselta, että aloin pian uhmata atooppisen elämän lainalaisuuksia viettäen pitkiä aikoja ah niin mukavalta tuntuvassa lämpimassä suihkussa. Ne tarjosivat pientä liennytystä ja hetkellistä armoa siihen ainaiseen kärsimykseen jollaiseksi olin elämäni tehnyt, ja pystyin näin hieman nollaamaan ajatuksianikin kuuman veden valuessa päästä varpaisiin. Tämä äityi lähes päivittäiseksi rituaaliksi, ja pahensi tilanteen lopulta äärimmilleen. Tämä oli myös vaikein poiskitkettävä opeteltu väärä tottumus.

Koko vartaloni myös irrotti jatkuvasti hilsettä ja missä ikinä vain kuljinkin, jätin sinne valkoiset hilsekerrokset visiitistäni merkiksi. Jos olisin ollut sekä huomaavainen että hieman friikki, olisinkin kanniskellut rikkalapiota ja harjaa mukanani minne vain meninkin. Tämä häiritsi ja hävetti minua valtavasti, ja lopulta pysyin suurimman osan ajasta kotonani vältellen näitä häpeällisiä tilanteita muualla käydessäni. Tokihan kotinikin oli yltäpäältä valkoisena tummaa pohjaa vasten erottuvan pölykerroksen likaama, joten jätin valaistuksen mahdollisimman vähäiseksi ja yritin väkipakolla ummistaa silmäni tältä ikävältä yleiseltä nuhjuisuudelta. Ja koska suosin mustaa väriä vaatetuksessani, oli tuo raivostuttava hilseisyys myös pilaamassa omaa ulkoista olemustani jokahetkisesti. Pyrin nukkumaan mahdollisimman paljon, koska valveilla ollessani minua ainoastaan hävetti ja suututti. Ja kutitti. Kutitti aivan helvetillisesti. Aloin masentua, apatisoitua ja erakoitua. Ihotautien erikoislääräsillä ramppaaminen tuli myös arkipäiväiseksi, ja nuo visiitit koin nöyryyttävinä. Kaikenlaiset sosiaaliset tilanteet alkoivat olla kiusallisia, vetäydyin ihmisten ilmoilla ollessanikin vain koko ajan enemmän ja enemmän sivuun "murjottamaan".

Lopulta ihoni oli kuin tulehtunutta laikukkaan vaaleanpunaista hiekkapaperia, ja toisinaan turvonnutta verimössöä. Ihottuman levittyä kämmeniin ja jalkapohjiin asti, mutta vielä tässäkin vaiheessa asian vakavuutta itselleni kiistäen tai sitä vähätellen, kaikkeni kikkaillen että pystyisin edes jotenkin suoriutumaan arkielämän askareista, elämäni meni lähes mahdottomaksi. Kenkien käyttäminen alkoi vaatia sen, että ensin virittelen milloin minkäkinlaisia harso-, kelmu-, tai paperituppoviritelmiä varpaideni ja kantapäideni suojaksi sukan alle.

Lopulta, noin puolitoista vuotta sitten, tuli tilanne että jouduin ensimmäistä kertaa elämässäni ihottuman takia sairaslomalle. Kämmeneni olivat aivan tärviöllä ja sormien iho halkeili joka nivelestä sekä sormenpäistä. En pystynyt astumaan koko jalkapohjallani, sillä sekä varpaidentyvet, -kärjet että kantapäät olivat auki. Minulle määrättiin myös jo vahvimpien mahdollisten lääkevoiteden lisäksi sisäinen lääkitys. Kapseleita, joita tavallisesti käytetään mm. toipuvien leikkausarpien parantamiseen. Melko rankkaa shittiä. Tässä kohtaa hätkähdyin, ja aloin todella itsekin huolestua terveydentilastani. Tai no, pikemminkin järkyttyä.

Kun olin sairaslomalla, oli pumpulisormikkailla suojatut käteni käytännössä kokonaan käyttökiellossa. Tuota määräystä oli tosin helppo noudattaakin, sillä jo pelkät arkiaskareet olivat kivuliaita suorittaa. Edes ovenkahvan kääntäminen ei onnistunut ilman tuskanparkaisua. Mainitsemattakaan mitään edes kävelemisestä. Tässä vaiheessa aloin ajatella ihottuma-asiaa ja terveyttäni jo paljon mittavammassa mittakaavassa. Olin juuri muuttanut uuteen asuntoon, minulla ei ollut vielä uudessa osoitteessani internet-yhteyttä, ei TV:tä, eikä kännykän käyttökään ollut helppoa haavaisilla sormillani, joten oli huomattavan paljon aikaa yksinkertaisesti vain olla ja mietiskellä. Tarvittiin siis vuosien kärsimys, raajojen hetkellinen käytöstäpoisto ja muutaman viikon saikku ilman yhteyttä ulkomaailmaan, jotta minulle siunaantuisi vihdoin se kauan tarvitsemani tilaisuus kohdata (joskin pakon edessä) tosiasiat tosiasioina. Ja kohtaamani todellisuus ei ollut järin kaunista katseltavaa. Täytyisi kääntää kelkkaa, kertakaikkisesti.

Lääkitykseni onneksi tepsi sen verran, että akuutein tuska alkoi hiljalleen hellittää ja iho jälleen pikkuhiljaa kasvaa umpeen ja rauhottua. Jalkani tervehtyivät käsiä nopeammin, joten pystyin jo pian tekemään pieniä kävelylenkkejä raittiissa ja puhtaassa talvisessa ulkoilmassa aikani kuluksi. Sitä tunnuinkin tarvitsevani! Raitis ilma ja kevyt liikunta alkoi piristää myös mielialaani. Aloin ajatella, että ehkäpä tämä tästä nyt vielä kuitenkin... Tapahtui myös suuria oivalluksia liikunnan tarpeellisuuden tärkeydestä, sekä paljon muustakin. Paljon suuremmasta.

Olin jo jonkin aikaa ollut ideatasolla kiinnostunut joogasta, ja tässä vaiheessa päätin tarttua härkää sarvista ja soitin sitten paikalliseen joogastudioon tiedustellen joogan eri muodoista ja tarkoituksena valita itselleni parhaiten aloitusruuduksi soveltuva lajityyppi. Ja koska koin olevani sekä henkisesti, psyykkisesti ja etenkin fyysisesti jo tässä vaiheessa niin heikossa hapessa, arvelin olevan viisainta aloittaa todella varovasti ja kevyesti. Ilmottauduin siis aluksi yinjoogan peruskurssille. Tämän mieltä rauhoittavan ja miellyttävän mukavan rentoutusharjoituksen myötä kiinnostus myös "kovempaa kamaa" kohtaan kasvoi. Halusin kuitenkin myös haastavuutta. Keväällä sitten hankin perehdytyksen myös astangajoogan alkeisiin, ja tämän myötä sitten myös fyysisesti haastavamman harjoituksen tie liittyi rentoutusharjoituksille täydentäväksi vastapainoksi, ja tuolla tiellä olen edelleen. Joogakokemuksistani tulenkin vielä varmasti kirjoittamaan kokonaisen oman kirjoituksensa, joten niistä lisää ja tarkemmin joskus myöhemmin.

Fyysisen, ja ennen kaikkea hikoiluttavan säännöllisen treenin myötä sain ilokseni huomata että tämänsorttinen ruumiillinen rääkki ja aktivointi alkoi näkyä hyvällä tavalla hyvinkin pian myös ihossa. Aloin tehdä myös hölkkäilylenkkejä muutamana päivänä viikossa, viikottaisen joogaharjoittelun lisäksi. En olisi missään vaiheessa arvannut, että ensimmäinen paikka joka kiittäisi tästä tärkeästä päätöksestä alkaa kohentaa yleiskuntoa ja -vointia, olisi juurikin iho! Bonuksena tulin myös toki vahvemmaksi, ja mikä parasta, myös mieleltäni läsnäolevammaksi.

Viime vuosi toi tullessaan toki myös kunnonkohottamisprojektin varjopuolet, sillä retuperällä olevat lihakseni ja niveleni prakailivat ja kremppailivat tämän tästä, ja sain aika ajoin sitten niin lyhyempiä että pidempiäkin jäähytuomioita sairaslomien muodossa milloin mistäkin ohimenevästä vaivasta. Tämä ei kuitenkaan lannistanut minua siinä mielessä, sillä ymmärsinhän kuitenkin että tämä ikävä alkuvaihe oli vain pakko käydä läpi jotta saisin elämäni haluamalleni laatutasolle. Tämä vaatisi vain hieman kärsivällisyyttä, pitkänäköisyyttä, sitkeyttä, ja ennen kaikkea voimakasta tahtoa.

Tunnepuolella kävin äärilaidasta toiseen  kroppani kolotusten sanelemana. Sain riesakseni yli puoleksi vuodeksi SI-nivelen toimintahäiriönkin, joka vaati omat erilliset murheensa, piinaavan epätietoisuuden hetkensä, tutkimuksensa ja hoitoprosessinsa läpikäytäviksi. Jollain ilveellä onnistuin pysymään kuitenkin suht rauhallisena, enkä menettänyt missään vaiheessa toivoani. Jatkoin liikuntaharrastuksiani, välillä jopa pakkomielteisesti pusertaen. Kaikista kiitollisin ja tyytyväisin olin silti siitä, että ihottumani ei enää hallinnut minua vaan minä vihdoin sitä. Jo tämä teki kaikista muista oheisvaivoista niiden arvoisia. Enää en myöskään hävennyt tai piiloutunut, vaan uskalsin pistää faktat pöytään faktoina, ja päättäväisesti hoidattaa vaivat pois. Kesti mitä kesti.

Olen tuntenut oloni hetkittäin hyvin typeräksi, että alan oppia elämän perusasioita vasta näinkin myöhäisellä iällä kuin kolmekymppisenä. Tietenkin on parempi, että edes ennen pitkää viisastuu vaikka se tapahtuisikin tällä lailla vähän jälkijunassa, ja vaatisikin näinkin hulppean kärsimysnäytelmän läpikahlattavaksi. Omissa silmissäni, toimintani on ollut välillä surkuhupaisuudessa vailla vertaistaan!

Luulen myös, että koska olen aina asunut yksin, eikä minulla ole jälkikasvua kontollani, en ole pakon sanelemana joutunut opettelemaan tietynlaista yleistä vastuuntuntoa elämästä. En kuitenkaan saamattomuudellani pilannut kenenkään sivullisen osapuolen päivittäistä elämää, joten tein vahinkoa ainoastaan omalleni, niin että sen vakavuus jäi minulta itseltäni kaiken sen keskellä ollessani vieläpä ymmärtämättä. Olen asiasta kyllä puhunut ystävieni kanssa, jopa sellaisten joilla on sama sairaus, mutta koskaan en ole uskaltanut olla täydellisen avoin asiassa. Saatikka että olisin hätääni jotenkin ilmaissut. Olen melko tyyni ja rauhallinen luonteeltani, joten antamani vaikutelma on voinut pettää. Todellisuudessa olin lähes toivoni menettänyt, ja olisin tehnyt liki mitä vain jotta elämänhaluni löytyisi jälleen.

Turrutin ja totutin ainoastaan itseni siihen tuskaan, jota jouduin alituisesti kärsimään ja alistuin sairauteni edessä. Vaikkakin tuo sairaus onkin taltutettavissa, en ollut kykenevä ottamaan itseäni niskasta kiinni tarvittavissa määrin. En ennen kuin oli pakko, ja jouduin nielemään paljon elämän karvasta kalkkia ainoastaan ymmärtämättömyyteni ja aikaansaamattomuuteni ansiosta.

Mutta, kaiken jälkeen, luulen myös että tämän kokemuksen myötä hieman viisaampi ja jopa parempi ihminen niin ystävänä, perheenjäsenenä, kuin mahdollisena elämänkumppaninakin jollekulle. Kunhan nyt vielä saisin surkastuneet sosiaaliset taitoni elvytettyä edes alkuperäiselle tasolle, siitä onkin sitten hyvä taas jatkaa. Itsenäisen (=yksinäisen) elämäni plussapuolia on toki se, että osaan jo jotenkuten pitää itsestäni ja kotiaskareistani huolen. Rahkeet loppuelämälle ovat oikeastaan aika hyvät. Eli vink vink vaan, te kaikki vapaat neidit, rouvat ja lesket siellä kotiruutujen äärellä: nyt olisi vapailla markkinoilla mies joka osaa paitsi laittaa itsekin ruokaa, myös siivota ja jopa parsia ratkenneen housunsauman ihan itse!

Terveysasioiden tasoituttua uteliaisuus elämää kohtaan on noussut muillakin sen osa-alueilla. Siellä on itse asiassa vielä aika paljon uusia mahdollisuuksia, haasteita ja tutkimattoja asioita minua odottamassa! Ehkä saan jopa vielä joskus jakaa tämän tähän asti kovin yksinäisenkin elämäni jonkun toisen kanssa? Sitä ainakin toivoisin, koska vihdoin voin rehellisesti myöntää olevani sellaiseen myös valmis.

Koen jääneeni paljosta sellaisesta paitsi, mitä pidän perushyvän elämän edellytyksinä. Raapimisiltani ja rasvailuiltani kun en vaan silloin joutanut ajatelemaankaan esimerkiksi ihmissuhdeasioiden, sosiaalisten suhteitteni tai sen sellaisten ylläpitämistä ja kehittämistä. Siinäpä siis sarkaa tulevaisuudelle. Alkaa oikeasti elämään!

Koin aiheelliseksi kirjoittaa ja jakaa tämän tärkeän kokemukseni teille lukijoille, ja voin päättää tämän tarinan ainoastaan siihen samaan toteamukseen, jonka moni viisas ihminen on sanonut ennen minua. Terveys on maailman tärkein asia. Ja jos ei ole terveyttä, ei jäljelle jää mitään.