Solmussa

Jooginen päiväkirjamerkintä nyt lienee paikallaan, koska pidän tämänpäiväistä edistysaskeltani astangan ykkössarjassa sen verran merkittävänä.

Pääsin tänään 11.7 avustetusti perille asti Marichyasana D:ssä, eli käteni ylsivät vihdoin yhteen. Ja mikä yllätyksellisintä, kummaltakin puolelta. Aiemmin kun vasen puoli on jäänyt kauas oikeanpuoleisesta.

Näin solmussa en ole ennen ollutkaan, ja hengittäminen oli tästä johtuen melkoista haukkomista. Tutulta ja turvalliselta maaperältä poistuttiin siis uuden ja omituisen pariin taas kerran. Seuraava etappi lieneekin sitten se, kun joskus pääsen tähän asanaan ilman avustusta. Vedonlyöntejä otetaan vastaan koska tämä tapahtuu.

Sarjan seuraaviakin temppuja eli Bhujapidasanaa ja Kurmasanaa tulin opettajani rohkaisemana tunnustelleeksi tänään ensimmäistä kertaa, mutta vähemmän yllättäen, ne olivat vielä varsin kömpelöä hapuilua. Vaan ehkä jo huomenna kokeilen uudestaan ja katsotaan mitä tapahtuu. Tai tapahtuuko...

Olin ajatellut etten pidentäisi sarjaani Navasanasta pidemmälle vielä tämän vuoden aikana, koska vanhassakin riittää sen verran paljon tekemistä, mutta kun kerran kannustetaan niin ei kai se muukaan auta. Navasanaan asti minulla jo riittää voimat kohtalaisesti, mutta taipuisuuden puolesta on vielä tähänastisissakin sarjassani pitkä matka valmiiseen.

Mutta näin puoli askelta pidemmälle tunnusteltuna pääsin taas vanhaan tuttuun fiilikseen siitä kuinka treeni pistää aivan piippuun. Kun raajat tutisee ja koko kroppa on kuin hyytelöä. Ja se on aina yhtä hieno fiilis.

Rautakangesta kumiukoksi

Kuten olen aiemmassa kirjoituksessani maininnut, harrastan joogaa. Tämä kirjoitus toimii paitsi pienenä reportaasina tähänastisesta taipaleestani, myös kätevänä päiväkirjamerkinnäntapaisena itselleni. Nyt on siis heinäkuu 2013 ja harrastukseni aloitin muistaakseni viime vuoden tammi-helmikuussa.


Taustoistani lyhyesti ja ajasta ennen joogaharrastuksen aloittamista

En ollut koskaan ennen varsinaisesti harrastanut mitään liikuntaa saati sitten urheillut. Olin kyllä lapsena innokas liikkuja, mutta urheilulajit eivät ole koskaan kiinnostaneet minua pätkääkään. Pyöräilin paljon, kiipeilin puissa sekä tein milloin mitäkin koiruuksia joiden jälkeen sai sitten yleensä pinkoa juosten karkuun milloin ketäkin. Myös kiellettyihin paikkoihin, kuten talojen katoille tykkäsin kiipeillä. Olin nopea jaloistani ja yleensä muita ikäisiäni vikkelämpi ja ketterämpi. Urheilu sen sijaan tuntui soveltuvan paremmin minua vahvemmille ja rotevammille pojankoltiaisille, joten harvoin pärjäsin missään voimaa vaativissa jutuissa oikein kenellekään. Ja viimeistään koululiikunta teki urheilusta minulle vastenmielistä ja näin minusta hiljalleen tuli jopa, sanoisinko anti-liikunnallinen pitkäksi aikaa. Näin ollen, ainut liikuntani minulle oli koulu-, ja työmatkat pyörällä tai kävellen, ja lopulta oman auton myötä kaikki vähänkin oheisliikunta väheni liki pois kokonaan. Ketteryys ja vikkelyys jäi kertaheitolla lapsuuden muistoksi vain.

Nykyinen työni on fyysistä, ja pitkän aikaa kuvittelin että saisin sillä kuitattua päivittäisen liikunnantarpeeni. Näin ei kuitenkaan ollut vaan pikemminkin päinvastoin. Yksipuolinen samojen liikkeiden toistaminen päivästä ja vuodesta toiseen alkoi vaivihkaa koitua pikemminkin kuluttavaksi kuin kuntoakohentavaksi. Alkuun tuntui että peruskuntoni olisi hieman kohonnut jonkin aikaa työsuhteeni alkumetreillä, mutta lopulta suunta alkoi kääntyä jyrkkään alamäkeen. Työ on myös urakkaluonteista ja siksi stressaavaa. Työ ei salli ylimääräisiä taukoja, tai oikeastaan edes pienimpiäkään turhia liikkeitä. Ajan kuluminen on minun hommissani työtehon pahin vihollinen. Työntekijän sairastelu on työnantajan silmissä suurin mahdollinen synti. No, minulla kuitenkin kuvioihin hiljalleen astuivat niin enemmät sairastelut, kuin yleisen jaksamisen heikkeneminen niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Tarve määrätietoiselle kunnon kohottamiselle ja vastapainoiselle liikuntaharrastukselle alkoi olla ilmeinen.

Aloin aluksi, muistaakseni alkuvuodesta 2011, lenkkeillä viikottain parina tai kolmena päivänä. En jaksanut juosta kovin pitkää matkaa alkuvaiheessa, joten kävelin aina kun koin uupumusta. Sykkeen taas laskeuduttua, jatkoin jälleen hölkäten. Lenkkeilyä kuitenkin pidin vain välttämättömänä ensielvytyksenä peruskunnolleni, sekä esivalmisteluna tulevaa määrätietoisempaa liikuntaharrastustani varten. Joka olisi jooga.

Olin jo tässä vaiheessa alkanut satunnaisesti harjoittelemaan myös meditointia, pyrkimyksenä poistaa edes osaa siitä stressistä mikä minua vaivasi. Opettelin sitä omatoimisesti, mutta en kovin vakavissani tai siihen paneutuen. Fiilispohjalta pikemminkin, niin kuin sanotaan.


Miksi juuri jooga?

Minulle oli heti alkujaan ilmiselvää että valitsisin juuri joogan välineeksi kohottamaan peruskuntoani. Katsoipa sitten asiaa intuitiivisesti tai vaihtoehtoja poissulkien, olisin päätynyt samaan lopputulemaan joka tapauksessa. Asia tuntui nivoutuvan myös muiden minua kiinnostavien asioiden kanssa melko saumattomasti. Tiesin kuinka vaikkapa esimerkiksi piirtäessä, maalatessa, savea muovaillessa, laulaessa, kirjoittaessa tai kitaraa soittaessa mieli sekä rentoutuu että on aktiivinen samaan aikaan. Olin tässä vaiheessa jo hyvän aikaa tehnyt tuttavuutta myös modernin ajan länsimaisen okkultismin kanssa, jonka useat hyvin tunnetut suuntaukset juontavat juurensa suurelta osin juuri itämaiseen filosofiaan ja sen metodeihin, eli myös joogaan. Ja koska koko elämäni on yksi iso kokonaisuus, soisi sen eri osasten olla yhteensopivia. Siksi en esimerkiksi erityisemmin innostunut, kun työkaverini houkutteli minua lähtemään messiin nyrkkeilyyn, salille, vapaaottelutreeneihin tai muihin vastaaviin.

Olen aina ollut taipuvainen (pun not intended) katselemaan elämää hyvin filosofisesti, ja pidän yksilön henkistä kasvua ja kehitystä yhtenä elämän perustavanlaatuisista tarkoituksista, joten omat agendani ja joogan yleinen perusajatus tuntuivat menevät aika hyvin yksiin. Plus toki vielä se, että koska pidän urheilua, joukkuepelejä ja sen semmoisia vastenmielisinä, olisi tämä itsenäinen ja kokemuksellisuutta painottava ja siihen rohkaiseva treenimuoto juurikin se kaikista optimaalisin. En tiedä ajattelenko enää aivan näin, mutta suurinpiirtein näin perustelin tuolloista valintaani itselleni sitä tehdessäni. Sopisi kaltaiselleni epäsosiaaliselle porukkaharrastusten karttajalle! Okei, kuntosali olisi toki ollut varmasti toinen hyvä ja itsenäinen vaihtoehto, mutta sinne ei intuitioni minua ohjannut. Sitäpaitsi, tarvitsen vähän enemmän huuhaata hommiini ollakseni motivoitunut jatkamaan pidemmälle. Olen hieman taiteilijaluonne siinä mielessä.


Ensikokemukset

Vaihdoin uudelle ja edellistä pienemmälle asuinpaikkakunnalle Tammikuussa 2012, ja mikäpä olisikaan ollut oivallisempi ajankohta tarttua härkää sarvista. Uusi vuosi (maailmanlopun vuosi), uusi koti, uusi alku ja ennen kaikkea uudet kujeet. Aloin etsiä netistä tietoa lähitienoiden tarjonnasta, ja suureksi ilokseni lähin pieni paikallinen joogastudio sijaitsikin juuri uuden asuinpaikkakuntani keskustassa, vain kävelymatkan päässä. Mikä ei siis välttämättä ole itsestäänselvyys pienimmissä kaupungeissa, kunnissa ja kylissä.

En silti väitä ettenkö olisi ollut erittäin skeptinen itseäni kohtaan. Olin rapakuntoinen, hintelä, epävarma, usein kärttyinen, ja ennen kaikkea kaukana vahvasta tai notkeasta. Olin rento kuin rautakanki niin luonteeltani kuin ruumiillisestikin. Olin myös vaikean atopiani takia yltäpäältä ihottumalla ja ruvella, joten en missään nimessä olisi halunnut ärsyttää paskana olevaa nahkaani yltiöpäisellä hikoilulla. Ja koska olin lukenut ja pienessä määrin myös jopa jo kokenut kuinka meditointi ja mielen nollaus tekee hyvää luonteelle ja mielialalle, ajattelin että mieluummin lähtisin lähestymään uutta harrastustani ja tutustumaan siihen tältä suunnalta. Pääkopan sisäpuolelta.

Soittelin sitten reippaana poikana tähän paikalliseen joogastudioon ja kerroin intressini, joiden perusteella minulle suositeltiin Yin-joogaa. En tiennyt mitä se on, mutten välittänytkään. Ilmottauduin peruskurssille, luottaen siihen että koulutettu ohjaaja kyllä tietää asiat minua paremmin.

Kurssilla tehtiin muutaman tunnin aikana monenlaisia pitkäkestoisia venytyksiä, rentouduttiin ja rentoutettiin kroppaa syvään hengittellen. Kaikki tuntui omituiselta, mutta mukavalta. Huone oli hämärästi valaistu, taustalla soi hempeä leijaileva musiikki, jonka päälle opettaja jutteli ja ohjasti osallistujia rauhoittavalla äänellä. Itse ei tarvinnut kuin olla ja kuunnella omaa olotilaa. Velloa siinä.

Erityisesti hengityksen vaikutukset omaan olemiseen aukenivat jo tässä vaiheessa aivan uudella tavalla. Sain huomata kuinka pitkitetty ja syvä hengitys pyyhkii päänupista hetkellisesti mennessään paljon turhaa paskaa pois pyörimästä. Tähän vielä yhdistettynä jokin täsmävenytys milloin mihinkin ruumiinosaan vuorollaan, tuli läsnäolemisen kokemuksesta aivan uudenlaisen. Pelkkää onnellista fiilistelyä tämä ei toki ollut, sillä nyt kun sai konkreettisesti myös kokea sen kuinka kankea, jäykkä ja juminen oma kroppa oli, nousi pintaan myös monenlaisia negatiivisia tunteita. Ärtymystä, itseinhoa, jopa surua ja järkytystä. Kroppani tässä vaiheessa vielä entuudestaan tuntemattomista eri koloista löytyi samalla ihan uudenlaisia inhottavia kiristyksiä ja jumituksia, eikä noita fiilistä voi miksikään tähtihetkiksi kehua. Kokonaisuudessaan ja valtavassa kontrastissaan hyvin hassu kokemus siis kaikkinensa. Eikä siis todellakaan hauska-hassu, ainoastaan hassu. Hetkittäin tunsin itseni surkeaksi mutta se oli ihan fine. Ensimmäinen kehotietoisuuden kokemus tällä sarkaa saavutettu, ja hyvä niin.

Aloin ottaa perjantai-iltaiset yinjoogatunnit arkikalenteriini semi-säännöllisesti mukaan. Lisäksi olin alkanut harrastaa avantouintia, mikä tarjosi paljon samankaltaisia omituisia mutta mukavia viboja. Molemmissa sain erityisesti kohdata omia kaoottisimpia tunteitani, pelkojani ja luonteenpiirteitäni ihan uudella tavalla ja näiden myötä myös kehittää itsetuntemustani hieman. Rutinoitumisen myötä alkoin pikkuhiljaa nauttia näistä pienistä asioista ja aloin pitää epätäydellistä elämääni oikeastaan aika mukavana. Tiedostin että olen edelleen kärttyinen ja epävarma, mutta aloin pikkuhiljaa hyväksyä sen paremmin. Siinä oli jotain terapeuttistakin käydä kerran viikossa kohtaamassa sitä hyvin syvältä pintaan hyökkiviä negatiivisia impulsseja. Niin fyysisiä, psyykkisiä kuin henkisiäkin pikku näpäytyksiä. Luotin kuitenkin että tämä kaikki olisi vain hyväksi ja etteivät nämä impulssit suinkaan toimisi minua vastaan vaan päinvastoin, puolellani. Niilläkin oli tärkeä viesti kerrottavanaan ja pikkuhiljaa aloin huomaamattani oppia niitä myös kuuntelemaan. Kevättalvi sujui mukavasti, ja näillä mentiin.


Astangajoogan alkeet ja muut dynaamisemmat harjoitukset

Taisi olla maalis-huhtikuun aikoihin viime vuonna kun ilmottauduin lopulta astangajoogan alkeiskurssille. Olin uuden innostukseni myötä nyt oppinut hieman hengittämään, keskittymään ja yksinkertaisesti vain olemaan paremmin. Olin toki myös jo selaillut läpi vinot pinot kirjastosta lainaamiani joogakirjoja. Ei siis niitä järin filosofisia, vaan ihan vaan sellaisia perusoppaita. Niitä jotka perehdyttävät lukijansa tähän modernina aikana hyvin suosittuun liikuntamuotoon, länsimaisiin tapoihin ja tottumuksiin sopivaksi muovailtuun sovellukseen ikiaikaisesta itämaisesta perinteestä. Olin tullut uteliaaksi päästä fyysisesti haastavamman harjoittelun pariin. Tällä kertaa fokus poistui mielen syövereiden perimmäisistä sopukoista - tai ainakin mitä sellaisiksi luulin - ja aloin sen sijaan keskittyä ihan konkreettisen korjaustyön aloittamiseen. Ja se alkaisikin juuri tästä kirotusta ja siunatusta ihmisruhosta johon tuo syövereissään moninainen mieli oli asutettu oleskelemaan. Minkään sortin Kehon Temppeliksi en tätä irvikuvan kammotusta suostunut vitsikäimmillänikään parjaamaan!

Ja kuinkas sattuikaan, ei tarvinnut odotella muistaakseni paria viikkoakaan kun astangajoogan alkeiskurssi jo vihdoin koitti. Alkuun oli luentomuodossa pientä teoreettista tutustuttamista astangajoogan perusideaan, pikainen historiikki ja raapaisu filosofisen puolen pintakerroksiin. Opeteltiin lausumaan alkumantra, jonka jälkeen alettiin kokeilla alkeissarjan asanoita pikkuhiljaa ja hissun kissun, ohjaajan koko ajan kärsivällisesti opettaen kädestä pitäen. Mantran ja chantingin sisältyminen harjoitukseen ilahdutti itseäni. Se toi mukavan pienen seremoniallisen ripauksensa koko hommaan, eikä pieni seremoniallisuus suinkaan ole minusta koskaan pahitteeksi. Olihan minulla jo ritualistisia asioita yksityiselämänikin puolella, joten en missään nimessä vierastanut tätäkään.

Kurssi oli kaksipäiväinen, joista jälkimmäisenä käytännössä vain kerrattiin se mitä tehtiin edellisenä, jotta kurssilaiset olisivat jatkossa valmiimpia osallistumaan alkeistunneille tulevaisuudessa. Alkeissarja oli todella rankka rääkki rapakuntoiselle rautakankimiehelle. Minulle oli haasteellista kumartua, kyykistyä ja punnertaa. Etenkin punnertaminen kauhistutti, sillä kyynärpääni ovat aina olleet kovin vetelät ja löysät. Alas mentäessä ja kyynärpään koukistuessa kuuluu paukahdus, ja se teki kipeää. Myös polvissa oli aika ajoin samaa efektiä. Eteenpäin kumartuessa en ylettänyt suorin jaloin lähellekään varpaitani, ainoastaan jonnekin hieman polvien alapuolelle. Mitä tahansa virutusta tunnustelinkaan, sain vain älähtävän hermokirpaisun varoituksena että älä perkele ukko yritäkään. Lihaksistoni oli tuolloin sellaista surkastunutta ja löysää luiden ja nahan välissä lilluvaa löysää paskaa, siellä missä sitä oli ollenkaan.

Riutuneille löysäpaskalihaksilleni astangajoogan tarjoama rääkki oli myös alkuun suuri järkytys ja shokki. Raajat tärisivät ja otsa puski hikeä. Täytyi kuitenkin hengittää rauhallisesti ja syvään vaikka syke läpätti tuhattajasataa. Nenän kautta. Ei saanut huohottaa monttu auki, vaikka mihinkään muuhun en olisi pystynyt. Naamani oli paloautonpunainen. Huoneessa oli päivänvaloa vastaava valaistus, eikä taustamusiikkia ollut. Tunnelma oli kaikin puolin karu. Opettaja ohjeisti selkeästi ja kuuluvalla äänellä. Ei enää kovin rauhottavasti, mutta onneksi kuitenkin riittävän lempeästi ja kannustavasti. Taustalla säesti muiden alkeistunnille osallistuvien vaivalloinen puuskutus, hieman kovempikuntoisilla sellainen tasainen pitkä mutta selkeän äänekäs tuhina. Alkeissarja kestää kaikkinensa ehkä 45 minuuttia, enkä olisi kyllä jaksanut minuuttiakaan pidempään. Tai no, kurssitilanteessa mentiin toki huomattavasti hitaammin. Kaiken tämän järkytyksen keskellä en enää noteerannut edes syyhyävän kutisevaa, haavoistaan kirvelevää atooppista ihottumaani. Tunsin itseni todella surkeaksi, mutta se oli edelleenkin oikeastaan ihan fine. Loppurentoutus tuntui autuaalta.

Tällaisen setin jälkeen olo oli sanalla sanoen mahtava. Nyt koin että olin vihdoin ottanut sen ratkaisevan askeleen ja ylittänyt tärkeän kynnyksen. Nöyryyttävä liikunnallinen rääkki oli se mitä olin kauan kaivannutkin, ja tästä ottaisin itselleni viikottaisen harrastuksen. 45 minuuttia viikossa rytyyttelyä ja vartin loppurentoutus ei tuntunut kohtuuttomalta. Siihen ei palaisi paljoa rahaa eikä se veisi yltiöpäisesti aikaa. Bonuksena sitten vielä ehkä se tuttu ja mukava puolitoistatuntinen perjantain yinjoogatunti...

No, kävikin sitten niin etten millään malttanut jättää treenejäni yhteen kertaan astangajoogan alkeissarjaa viikossa, vaan aloin käydä monenlaisilla muillakin enemmän ja vähemmän dynaamisilla tunneilla, kokeillen hieman erilaista haastetta samalla kun aloin hiljalleen myös jaksaa astangan alkeissarjan läpi hieman paremmin. Vaihtelevanlaiset tunnit toivat spontaania ulottuvuutta harrastukseeni, samalla kun astangan samana pysyvä alkeissarjan setti ilmensi kätevästi etenemistäni. Aloin pikkuhiljaa vahvistua, ja tadaa - myös notkistua! Eritoten monenmoiset tasapainoilu-asanat pakottivat mielen keskittymään Tähän Ja Nyt, joten myös ne siellä syövereissä parkuvat ahdistuksen huudot vaiennettiin näillä keinoin tehokkaasti kuin niiden suihin murjottuja suukapuloita käyttäen.


Vähän takapakkia ja sitten taas eteenpäin

Alkukesästä ja valitettavasti jo suht pian harrastukseni aloittamisen jälkeen alkoi alaselkäsektorini ja erityisesti vasen puoli lantiostani reistailla pahanpäiväisesti. Sen vuoksi sain lukuisia kertoja ravata terveydenhoitajilla ja työpaikkalääkäreillä asiaa ihmettelemässä. Kipu oli aluksi satunnaista, mutta lopulta se alkoi häiritä päivittäin. Luotin kuitenkin siihen, että uusi mainio harrastukseni korjaisi asiaa ja myös työpaikkalääkärini kannusti varovasti jatkamaan. Ainoastaan hölkkääminen ja hiihtäminen menivät aktiviteeteistani täyskieltoon, mutta sitä en kokenut erityisen suurena menetyksenä. Joogaa sen sijaan työpaikkalääkärini kannusti ehdottomasti jatkamaan, jopa kivuista huolimatta. Joten, long story short: Vinksallaan oleva lantioluu ja SI-nivelen virheasento tai toimintahäiriö. Vitusti pätkittäistä saikkua, paljon särkylääkkeitä, fysioterapiaa, röntgen- ja magneettikuvauksia, vuodelepo, kolmen viikon saikku ja lopulta fysiatrin suorittama manipulaatio joka onneksi myös korjasi asian. Lihasten, hermojen, kudosten ja sen sellaisten toipuminen ja palautumienn tosin kaiken kaikkiaan kestäisi vielä tämänkin vuoden ajan. No, sentään on pahin takana eikä ole elämä enää sen koommin ihan niin kikkailuksi mennyt kuin mitä se pahimmillaan ehti olla.

Lannevammani aikana aloin myös käydä omaan peruskuntooni nähden huomattavan haastavilla Prana Flow -tunneilla, jotka ilmestyivät uutena ohjelmistona paikallisen joogastudion lukujärjestykseen kahtena päivänä viikossa. Jälleen oli uutta jännää luvassa: Jotenkin todella ärsyttävä, mutta erittäin asiansa osaava uusi opettaja, lujalla soivaa jytämusaa ja joka kerta puolitoistatuntinen suht vauhdikas, vaihteleva ja etenkin helvetin raskas taukoamaton treeni. Jouduin monta kertaa lintsaamaan tunnin aikana kun en yksinkertaisesti jaksanut pysyä mukana. Hetki siinä meni aina palautuessa, puuskuttaessa ja omassa hikilammikossaan konttaillaan huilaten ennen kuin kykeni taas liittymään ohjausta noudattavan naispuolisen enemmistön joukkoon. Tunsin oloni pitkästä jälleen kerran surkeaksi, mutta se oli samalla erittäin jees. Tämän myötä olin poistunut entiseltä mukavuussektoriltani lähes täysin, samalla venyttänyt sietokykyäni äärimmilleen. Monessakin mielessä. Aloin hiljalleen mieltyä tähän jotenkin jenkkimäisen yli-iloisella tavalla raivostuttavaan uuteen opettajaani, sekä näihin aerobic-treenejä muistuttaviin äärimmäisen raakoihin jumputuksen tahdissa vedettyihin tunteihin. Mukavuussektorini alkoi laajentua, ja etenkin täysin ennalta-arvaamattomiin suuntiin.

Tämä viikottainen rääkki muutti kuitenkin runsaasti muotoaan loppuvuoden mittaan, ja kävikin ilmi että opettaja painottaa opettamaansa ohjelmaa vuodenaikojen mukaan eri lailla. Kesä alkoi taittua syksyksi, ja päivien lyhetessä ja pimetessä myös treenistä alkoi tulla hitaampaa, rauhallisempaa ja coolisti chillimpää. Pysyen silti edelleen helvetillisen raskaana ja haasteellisena. Kesäiset teknojumpat alkoivat jäädä taakse, ja taustamusiikki vaihtua mukavampaan. Takaisin kohti sitä leijailua, jollaiseen olin vuoden alussa tutustunut. Kaikessa tässä hötäkässä oli astangan alkeistunnit jääneet vaivihkaa ohjelmistostani pois. Samassa hötäkässä ei myöskään työnsarkani ja arkielämäni enää tuntunut kuormittavan minua niin paljon. Jaksoin tehdä enemmän, ja aloin olla mieleltänikin skarpimpi.

No, jossain kohtaa sitten kävin piruuttani ja pitkästä aikaa astangan alkeistunnilla, ja sain olla äimän käkenä kun kyseinen sarja ei enää tarjonnutkaan oikein minkäänlaista haastetta. Olin ehtinyt tottua siihen että jooga olisi jotenkin aina vaan niin helvetin rankkaa, kuinka joka kerta joutuisin hampaat irvessä puristamaan itseni äärimmilleen, eikä vielä sekään ihan riittäisi. Kuinka raajat tärisisivät, otsa valuttaisi katkeamatonta hikinoroa ja se paljon painotettu hengitys ei todellakaan tahtoisi sujua. Iloiseksi yllätyksekseni tämä vanha tuttu astangan alkeissarja sujuikin kuin tanssahdellen, ja ensimmäistä kertaa sain vihdoin keskittyä oikeasti siihen hengittämiseen ja sen pidentämiseen ja rauhoittamiseen. Ja niin, koska se oli aivan liian helppoa, ilmottauduin jonkin ajan päästä perehdytettäväksi Mysore-harjoitteluun, eli tekisin jatkossa astangasarjaa omassa, jo huomattavasti hidastuneessa ja rauhoittuneessa tahdissani ja alkeissarjaan lisättäisiin hiemaan lisähaaastetta ja vääntöä. Halusin oitis päästä tuntemaan itseni taas surkeaksi!

Prana Flow -tunnit valitettavasti päättyivät vuodenvaiheessa, mutta koska astangajoogan puolella pääsin vihdoin työskentelemään ja etenemään itsenäisesti, en jäänyt loppujen lopuksi kaipaamaankaan niitä niin paljoa kuin pelkäsin. Itsenäinen omatahtinen treeni ulkomuistista hiljaisessa huoneessa "ilman häiriötekijöitä" tuntui sen sijaan syventävän harjoituksen kokemuksellista puolta entisestäänkin. Nyt oli aika alkaa kääntyä takaisin sisäänpäin, sen sijaan että pitäisi kurkistella vähän väliä ohjaajalta että mitä pitäisi milloinkin tehdä. Pääsin katselemaan taas niitä mieleni synkkinä muistamiani syövereitä, mutta ne olivatkin jo huomattavasti harmonisempia tätä nykyä.

Asanoiden ulkoa muistaminen oikeassa järjestyksessä takkuili todella paljon ensialkuun. Vaikka minulla olikin lunttilappu mukanani, en sen pienistä kuvista pystynyt oikein hahmottamaan mitä minun pitäisi tehdä ja ennen kaikkea kuinka minun pitäisi yhdestä asanasta toiseen sulavasti siirtyä. Etenkin kun piti koko ajan pysähtyä lunttaamaan. Ohjatuilla tunneilla kun ei tarvitse itse tietää tai muistaa yhtään mitään, sen kun vaan katselee ja tekee kuuliaisesti perässä. No, tämä alkoi onneksi korjaantua vain ja ainoastaan yltiöpäisen toistamisen myötä. Pikkuhiljaa tämä uudenlainen harjoitus alkoi sujua ja muodostua tutuksi ja turvalliseksi uudeksi rutiiniksi. Silloin tällöin totta kai höystin viikko-ohjelmistoani myös muunlaisilla tunneilla saadakseni vaihtelua.



Reaktioita, kursseja, mantroja ja Kundaliinijooga

Kaiken tämän keskellä, olen käynyt myös erilaisilla kursseilla mitä on ollut tarjolla. On ollut meditaatiokurssia, akrobatiaa, matrameditaatiokurssia ja sen semmoista. Joogatunnit ovat tarjonneet monenlaista. Myös ihan pelkkä tunneilla käyminen on tarjonnut monenlaista, ja niillä on nähnyt monenlaista porukkaa. Välillä osallistujia on tupa täynnä, välillä vain kourallinen. Ainakin puolenkymmentä kertaa olen ollut tunnilla ainut osallistuja. Ja useimmiten olen ainut miespuolinen osallistuja. Opettajia ja ohjaajia on ollut myös monenlaisia, ja jokaisella on jokin aivan ainutlaatuinen tatsinsa. Suosikkiohjaajia minulla on jo jonkinlainen liuta, mutta erityismaininnan saavat tietenkin tämä paikallisen studion pyörittäjä ja pääasiallinen ohjaaja, koska hänhän juuri on koulinut minut ruohonjuuritasolta asti, antanut minulle yksityisopetusta ja on edelleen se ensisijainen tuttu ja turvallinen vakkariopettajani joka myös tuntee minut oppilaana kaikista opettajista parhaiten - sekä tietenkin se jenkkimäisen ärsyttävä mutta kaikessa kovaäänisessä överiydessään kuitenkin aika mainio Prana Flow -opettajani viime vuodelta, jonka ammattitaidon ja osaamisen laajuus teki niin minuun kuin varmasti jokaiseen muuhunkin osallistujaan lähtemättömän vaikutuksen. Hänen tunneillaan oli aina tupa täynnä, ja se puhuu puolestaan.

Häveliäisyys tarjoaa oman huumoriaspektinsa joogatunneille. Hallitsematon piereskely ja röyhtäily on aina hulvatonta, ja näiden molempien pidättely kiusallista. Kömpelö tohelointi, kaatuilu, huojuminen ja muu rymyäminen ei itseäni erityisemmin hävetä, sillä onnekseni en juurikaan piittaa miltä oma toimintani ehkä muiden silmissä näyttää. Keskittyminen ja katseen kohdistamisen muistaminen on vaikeata oppia. Hengittäminen unohtuu hyvin usein. Lajissa on paljon liikkuvia osia, jotka tuntuu hetkittäin haasteellisilta ottaa haltuun. Ja etenkin pitää hallussa samanaikaisesti. Suurin kriitikkoni on jälleen kerran minä itse, mutta minun täytyisi muistaa myös yrittää olla itselleni armelias. Tästä muistutuksena olen totta kai saanut myös ohimeneviä rasitusvammoja liiallisen itsenipiiskaamisen seurauksena. Tähän väliin voin huomauttaa havainneeni yhden erittäin mainion piirteen erakkoelämässäni ja siinä ettei minua kukaan tunne: voin oikeastaan mennä minne tahansa tekemään kaikkea vitun noloa, ilman että se ketään kiinnostaa. Kukaan tuttu ei ole todennäköisimmin sitä näkemässä.

Monenlainen mantrojen toistaminen ja lauleskelu on myös sisältynyt tunteihin ja kursseihin joille olen osallistunut. Tätä puolta toivoisin olevan ehkä enemmänkin. Hetkittäin olen olevinani päässyt myös oivalluksen äärelle, miksi näin tehdään mutta ratkaisevat kokemukset lienevät vielä edessä päin. Ainoastaan astangan alkumantra on tullut lähemmin tutuksi, mutta kokemukseni sen roolista on ollut, että se nyt vain on siellä harjoituksen alussa ja that's it. Missään mystisissä tietoisuuden tiloissa en ole vielä päässyt sitä lausuessani käväisemään, mutta lausun sen silti mielelläni. Myös kotiharjoituksieni ohessa.

Kundaliinijooga on viimeisin ja myös mielenkiintoisin sivujuonteeni tämän lyhyen kokonaisekskursioni aikana. En osaa tarkkaan kertoa tai kuvailla mitä se on, mitä siinä tapahtuu, ja mikä mystisintä, ei sitä oikein oppilaallekaan kerrota miksi harjoitukset ovat sellaisia kuin ovat. On ollut kiivastahtista hengitystä, erilaisten liikkeiden nopeaa toistoa, itsensä läpsimistä, aivan omansalaista huomion ja katseen kohdistamista, erilaisia mantroja niin mielessä kuin ääneenkin lausuttuna ja näiden kaikkien yhteisvaikutuksena seuraavia todella kummallisia emotionaalisia reaktioita. Kaikkea tehdään jokin tarkkaan määrätty minuuttimäärä. Opettaja ei poistu matoltaan ohjaamaan oppilasta kädestä pitäen, vaan kaikki oppiminen tapahtuu oman tekemisen ja kokemisen kautta. Vielä en osaa edes kertoa asiasta oikein tämän tarkemmin, koska koko formaatti on itselleni vielä sen verran uusi ja vieras tuttavuus että olen korkeintaan vasta päässyt raapaisemaan sen pintaa, jos sitäkään.  Tutustuin tähän joogan muotoon vasta muutama kuukausi sitten ensi kerran, vaikka olinkin toki jo joskus lukenut jotain siitäkin: Kundaliini-käsite on ollut kirjoista tuttu hyvinkin kauan. Voinen tässä vaiheessa vain väittää, että siihen täytyy todella syventyä ennen kuin siitä osaa oikein mitään edes kertoa. Olen saanut maistiaisen siitä, kuinka voimakkaat ja välittömät vaikutukset sillä on tunnetasolla, ja kuinka syvälle se porautuu tajuntaan ja tietoisuuteen. Siltikään en pysty kuvailemaan mitään siitä tämän enempää. Mielenkiintoinen systeemi yhtä kaikki, ja varmasti tulenkin vielä jatkamaan sen parissa ja palaan kertomaan siitä, sitten kun enemmän kerrottavaa on. Sen vain tiedän, että kaikista intensiivisimmät kokemukseni olen saanut juuri kundaliinijoogasta. Harjoitus on toisinaan jättänyt todella hämmentyneen, hölmistyneen olon.


Nyt ja seuraavaksi

Nyt minulla on siis tämä n. puolitoista vuotta takanani jos jonkinnäköisiä seikkailuja joogan tiimoilta, ja seikkailut varmasti jatkuvat vähintään yhtä mielenkiintoisina. Huomaan tosin jo nyt pientä alkuinnostuksen hiipumista, mutta sehän vaan kuulunee asiaan. Enää en ryntää oitis ihan jokaiselle uudelle kurssille mitä tarjolla on, enkä enää juurikaan kahmi kirjatietoa joogaan liittyen. Asia on asettumassa arkielämään ja sen rutiineihin, siitä on tullut perustarve. Ehkä voi jopa puhua jo jonkinasteisesta uudesta elämäntavasta?

Nykyään ei selkääni satu juuri koskaan. Liikkuvuus on parantunut. Jaksan ja uskallan jo punnertaa. Kyynärpääni muljuilevat edelleen, mutta se ei enää satu. Sain suorin jaloin sormet varpaisiin jo yli vuosi sitten, nykyään menee helposti jo kämmenet. Tunnen itseni surkeaksi hieman entistä harvemmin, ja se on ihan edelleen ihan OK. Olen rautakanki enää pelkästään luonteeltani. Kroppa sen sijaan tuntuu vääntyilevän jo ties minne, ja tunnen oloni kumiukoksi. Se tuntuu mukavalta. Jumituksia on edelleen, mutta ne eivät häiritse tai rajoita elämääni. Olen uudelleenlöytämässä sitä jo kerran kadottamaani ketteryyttä.

Astangajoogan ykkössarjassa huitelen tätä nykyä Navasanassa asti, ja viime viikolla sain sitä edeltävässä erittäin haastavassa Marichyasana D:ssä jo melkein kädet yhteen selän takana. En olisi uskonut. Suoritusmielisiä tavoitteita en ole missään vaiheessa mielestäni asettanut itselleni, enkä tee niin nytkään. Mutta utelias kun olen, en voi välttyä arvailemasta että missähän asti posottelen vuoden päästä...

Syksyllä olen menossa Italiaan viikon mittaiselle Prana Flow -retriitille, jossa kohtaan jälleen mainion, ärsyttävän suosikkiopettajani viime vuodelta.

Yksin pienessä maailmassa

Kuten olen itseni esitellytkin, olen mies jota kukaan ei tunne. Olen asunut koko aikuisikäni itsekseni, välillä kaupunkia vaihtaen ja lähipiiriäni uudistaen, mutta aina kuitenkin hyvin itsenäistä elämää elellen. Myös äitini, isäni ja ainut sisareni ovat pitkän linjan yksinelelijöitä, joten voitanee puhua jopa pienimuotoisesta sukuviasta. Sukuni muihin ydinperheisiin tämä oikku tosin ei  ulotu, joten olemme kaikki poikkeuksia tässä mielessä.

Minulla on lukuisia ystäviä, mutta se ei ole missään nimessä ystäväpiiri. Ystäväni ovat yksittäisiä henkilöitä tai pariskuntia jotka ovat pirstaloituneet ympäri Suomea, ja he eivät linkity lainkaan toisiinsa. En myöskään voisi kuvitella heidän kaikkien linkittyvänkään toisiinsa, sillä selkeitä yhteisiä nimittäjiä ei näiden ihmisten luonteenpiirteissä tai elämäntavoissa ole. Ystäväverkostoa ei siis ole. Näen ystäviäni tarpeeksi usein, jotta nämä ystävyydet pysyvät elinvoimaisina ja antoisina ilman että sen eteen tarvitsee erikseen sen kummemmin satsata. Vaan mitä pidemmälle elämä vie, sitä harvemmin heitä tapaan ja sitä yksinäisemmäksi tulen. Muutama ystävistäni on pitkän linjan ystäviä, toiset vasta aikuisiällä löytyneitä. Joitain heistä en enää konkreettisesti tapaa juuri koskaan, mutta pidämme yhteyttä sähköisten viestimien välityksellä.

Minulla on myös lukuisat määrät kavereita. Sellaisia joiden kanssa ei juurikaan tule pidettyä yhteyttä, mutta joihin törmään tavallisimmin esim. keikoilla käydessäni tai festareilla tai vastaavissa "massatapahtumissa". Tämä porukka sen sijaan on huomattavasti toisiinsa linkittyvämpää ja verkostoituneempaa. Nämä ihmiset ovat minulle toki mieluisia, mutta eivät erityisen tärkeitä. Heitän heidän kanssaan läppää, vaihdan pintapuolisesti kuulumiset, mutta en tunne heitä sen lähemmin tai oikeastaan edes tiedä heistä juuri mitään. Myös tämä osa tuttavastostani vaihtelee herkimmin. Kouluaikaiset kaverini ovat jääneet matkasta pois oikeastaan täysin, lapsuudesta asti minulla on enää etäiset yhteydet muutamaan yksilöön, ja parikymppisyyteni ajoiltakin kertyneet silloiset uudet tuttavuudet alkavat kaikki olla jo kaikonneet omille teilleen, ja myös minun maisemanvaihdosteni myötä. Luonnollista sosiaalisten suhteiden evoluutiota siis. Kaverit eroavat ystävistä merkittävimmin siinä, että jopa kavereiden seurassa tunnen itseni usein ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi. Ja toisin kuin vielä joskus aiemmin, nykyään en vietä aikaa tai kokoonnu tällaisten kavereiden kanssa juuri lainkaan. Haluaisin tosin opetella sen uudestaan.

Arkielämäni on kuitenkin täysin yksinäistä, ja juuri sitä tarkoitankin sillä, kun sanon ettei minua kukaan tunne. Kukaan ei tiedä minun ärsyttävistä arkielämän maneereistani, eikä kukaan joudu kärsimään siitä kuinka minua joskus vituttaa nousta aamulla töihin tai toisinaan olen uuvuksissa sieltä kotiin palattuani. Toisaalta jaksan aina myös ilahtua esim. hyvästä säästä, mielenkiintoisista uutisista tai vaikka ihan vaan siitä että tänään olen hyvällä tuulella. Ja useimpina päivinä olen hyväntuulinen enkä edes jaksa valittaa oikein mistään. Vaan kukaan ei ole, eikä ole koskaan ollut jakamassa tällaisia pieniä arkipäivän iloja ja suruja kanssani. Eikä kukaan myöskään tiedä mistä kohtaa puristan hammastahnatuubia, tai millä tavalla milloinkin järjestelen keittiössä astiat sun muut tavarat. Kukaan ei tiedä siitä mitään, laitanko takkini naulakkoon kotiin tultuani vai jääkö se eteisen lattialle lojumaan.

Viimeisimmät vuodet elämästäni sain tapella terveydellisten notkahtelujeni kanssa, joista kirjoittelinkin jokin aika sitten oman tekstinsä. Mutta nyt kun alan olla asiassa niskan päällä, olen alkanut kiinnittää huomiota siihen heti seuraavaksi suurimpaan epäkohtaan elämässäni. Siihen, kuinka yksinäiseksi olen tosiasiassa elämäni tehnytkään. Passiivisen ja apaattisen elämänvaiheeni aikana tulin melko pahanpäiväisesti myös huomaamattani erakoituneeksi. Sitä seurannut "ryhdistäytyminen" (hah!) puolestaan etäännytti minut monista vanhoista ja tutuista asioista. Niin huonoista kuin joistain aika hyvistäkin.

Olen seurustellut lyhyitä aikoja aina silloin tällöin. Suhteessa oleminen on minulle aina mukavaa vaihtelua, sillä silloin elämä tuntuu sujuvan jotenkin kepeämmin. Seurustellessani en tunne oloani yksinäiseksi, edes yksikseni ollessani. Mitkään tähänastisista suhteistani eivät ole menneet siihen asti että olisi edes muutettu saman katon alle, vaan jääneet sellaiselle mukavalle hengailuasteelle. Viimeisin seurustelusuhteeni päättyi käytännöllisistä syistä viime syksynä, jonka jälkeen elämääni hiljalleen hiipi entistäkin omituisempi tyhjyydenkumina. Edessäni on entistäkin tuntemattomammalta tuntuva tulevaisuus.

Tuon suhteen aikana ehti tapahtua paljon: lopetin dokaamisen kai pariksi vuotta, vaihdoin täysin uusiin asuinmaisemiin, luin aiempaa enemmän, aloin harrastaa uudenlaisia asioita, kitkin pois paljon pinttyneitä kaavamaisia tapoja, rakensin tilalle uusia ja niin edelleen. Moni asia muuttui myös tuttava-, kaveri-, ja ystäväpiirissäni (joista viimeksimainittu siis ei edelleenkään ole todellisuudessa mikään piiri...) mutta pelkkä tämän seurustelusuhteen olemassaolo sai elämäni tuntumaan mukavan harmoniselta, vaikka pistin tietoisetikin paljon vanhoja kulisseja paskaksi jotta pääsisin rakentamaan tilalle perustuksia jollekin todelliselle tulevalle.

Välimatkat kaikkeen ja kaikkialle kasvoivat, niin kirjaimellisesti kuin vertauskuvallisestikin. Nyt olen kohtaamassa kysymystä: olenko todella rakentamassa perustuksia jollekin todelliselle, vaiko jälleen kerran vain kyhäilemässä jonkinlaista huteraa pahvikulissia jollekin täysin sisällöttömälle ja tyhjälle elämälle? Pahoin pelkään kääntyväni enemmän jälkimmäisen kannalle!

Pitkän tyhjäkäynnin, sekä viimeisimmän muutosvaiheeni jälkeen minun tekisi jossain määrin mieli palata vanhaan. Aikoihin ennen sairastelujani ja passivoitumistani. Aikoihin jolloin tapahtui asioita spontaamimmin ja elämästä nauttiminen oli enemmän tai vähemmän jokahetkistä, etenkin kesäisin. Tuli oltua aktiivisempi eri virikkeitä kohtaan ja meno oli jollain tapaa jännittävää. Siis suunnilleen sellaista meininkiä mitä elämäni oli joskus parikymppisenä. Mieli tekisi, mutta en silti nimessä haluaisi sitä takaisin samanlaisena kuin se oli silloin. Sillon tuli kuitenkin oltua paljon nuorempi ja etenkin typerämpi, ja monien asioiden oppiminen kantapään kautta oli vielä edessäni. Koen kuin minun täytyisi ottaa pari viistoa askelta taakse ja sitten taas yksi eteen - mutta eri suuntaan.

Mieluummin siis palaisin vain hieman entisenkaltaiseen meininkiin, mutta ehostettuna. Sopivasti spontaaniutta ja arvaamattomia käänteitä mutta vain kypsemmät kaverit, kypsempi minä ja ilman turhaa typerehtämistä. Sellaisesta minä pitäisin. Etenkin kun typerehtämisen tarvetta ei enää ole. Ja en voi väittää, etteikö tuonkin vaiheen aikana olisi ollut taustalla syvällä sisimmässä kalvava yksinäisyyden tunne. Lähes ainahan se on siellä ollut.

Mukavuusalueeni on aina ollut pienet porukat ja rauhalliset tilat ilman ylimääräisiä ihmisiä ja taustahälyä. Toisin sanoen esimerkiksi vaikka koti-iltamat baarien tai yökerhojen sijaan. Toki tuolta mukavuussektorilta on ollut mukava hieman poiketakin, mutta useimmin vain vaihtelun vuoksi ja jotta se takaisin palaaminen tuntuisi taas sitäkin mukavammalta.

Nyt huomaan tulleeni pienoiseen pattitilanteeseen, joka onkin tärkeä haaste lähitulevaisuudelleni. Eli tarttis tehdä jotain! Asun kaupungissä, jossa minulla ei ole vielä uusia tuttavia tai kavereita, saati ystäviä. Voi kulua viikkokausia ilman, että tapaan oikeastaan ketään ihmisiä tai edes juurikaan puhun kenellekään mitään. Enkä voi missään nimessä pitää tällaista elämää erityisen hyvänä. Siis: mitä helvettiä?

Havahduin myös huomaamaan, etten ole ylipäänsä tehnyt moniin vuosiin kovinkaan paljoa uusia tuttavuuksia. Ei ole tullut luotua kontakteja, vaikka onkin ollut sellaisia tilanteita missä moinen olisi ollut erittäin otollista. Keikoilla tai festareillakin minulle on ollut luontevinta saapua paikalle yksin, katsella mielenkiintoiset keikat ja muut ympärillä tapahtuvat asiat sivusta ja lähteä yksin kotiin. Olen pyrkinyt olemaan mahdollisimman huomaamaton, jopa välttelemään katsekontakteja ja kohtaamisia. En vain keksi mitään syytä miksi niin teen. Olen ollut aina hieman ujo, mutta en nyt sentään ihan näin ujo! Jossain vaiheessa siitä vähäisestäkin ulospäinsuuntautumisestani on tullut epäluontevaa ja vaivalloista. Vaivaannuttavaaa jopa.

Kolmekymppisyys tuntuisi olevan ikä, johon mennessä monilla on elämä jo asettunut omille raiteilleen. Mukaan on tullut tärkeämpiäkin asioita kuin pelkästään sosiaalinen elämä sen itsensä tähden ja jatkuva tutustuminen uusiin kasvoihin. Parisuhteet ja perheet alkavat astua kuvoihin, ja ihmiset alkavat vetäytyä elämään omaa elämäänsä. Ja nämä ihmiset usein myös valitsevat tällaisen elämän, ja nauttivat siitä.

Minä sen sijaan olen kyllä vetäytynyt joo, mutta jotain hyvin oleellista tästä kokonaisuudesta silti puuttuu. Ja sitä en tulisi todennäköisimmin löytämään pysyttelemällä samalla tavalla omissa oloissani kuin mitä olen nyt useamman vuoden ajan tehnyt. En pidä enää erityisen luontevana hengata itseäni selkeästi nuorempien kanssa, mutta olen myös havainnut että ikäiseni tai itsestäni vanhempi porukka alkaa hiljalleeen hälventyä hälvenemistään. Pidän toki siitä, että saan olla omissa oloissani silloin kun haluan, mutta enenevässä määrin tunnun haluavan sitä koko ajan vähemmän ja vähemmän. Koska mitään vastapainoa yksinolemiselle ei oikein ole.

Millaisissa tilanteissa kolmekymppinen elämänvaihelimbossa kärvistelevä introvertti kohtaa luontevimmin uusia ystäviä? Millaisia vaihtoehtoisia miljöitä kohtaamisille olisi olemassa kuin baarit ja yökerhot? Voisiko päiväsaikaan ja selvin päin luoda uusia ystävyyksiä? Voiko harrastusympyröistä kehkeytyä porukoita, jotka pitävät yhteyttä ja viihtyvät toistensa seurassa myös yhteisen harrastuksen ulkopuolella? Jos, niin mitä nämä harrastukset voisivat olla?

Yksinään kun ei voi tehdä yhdessä yhtään mitään.

Järjettömyyden riemuvoitto

Olen usein kuullut puhuttavan sukupolvien välisistä kuiluista. Kuilu on joskus leveämpi joskus kapeampi mutta tuskin koskaan se on huomaamaton. Ikäkausien määrittämät ihmisen kypsyyden tasot jakavat meidät, kunkin meistä keskenämme kaltaistemme kanssa. On lapset, aikuiset ja vanhukset.

Lapsen silmissä aikuiset näyttäytyvät täydentyneinä ihmisolentoina. Lapsi näkee aikuisessa sen, mikä hänestä itsestäänkin tulee isona. Meistä tulee isona aikuisia, ja olemme sitten valmiita. Aikuisten toiminta ja ajattelu näyttää lapselle johdonmukaiselta, järkevältä ja itsevarmalta. Aikuiset osaavat elää, olla, käyttäytyä ja he tietävät paljon. Aikuinen ihminen toimii rehellisesti ja vilpittömästi, ja valehdellessaankin hän tekee niin vain kun se on ainoa eettisesti oikea vaihtoehto. Aikuiset ovat viisaita. Ja ennen kaikkea: aikuisella on vastaukset kaikkiin kysymyksiin.

Mainitsen tähän väliin, että olen saanut varttua hämmennyksen vallassa. Olen siis nuorehkon yksityishuoltajaäitini kasvatti, ja tämä nuori nainen ei ponnisteluistaan huolimatta tehnyt aina niitä kaikista viisaimpia valintoja elämässään. Hän erosi isästäni kymmenen avioliittovuoden jälkeen ollessaan tuossa vaiheessa kai hieman päälle kolmekymppinen. Ei liene kohtuullista odottaakaan, että tuossa tilanteessa ihminen toimisi ainoastaan viileän rationaalisesti, osaisi reagoida nopeasti ja tehdä oikeat päätökset silti pitäen samalla koko ajan tunteensa aisoissa. Äitini siis erosi, meni uudelleen naimisiin ja erosi taas uudelleen, bla bla bla, mutta perhetaustani yksityiskohdat jääköön omaksi tarinakseen myöhemmin kerrottavaksi. Mainitsen vain, että olen siis elänyt vaiherikkaan lapsuuden ja nuoruuden, eli en tiedä lapsuudenkodista tai stabiileista tutuista ja turvallisista asioista kovinkaan paljoa. Nykyään olen sitten itse täpärästi kolmenkympin ylittänyt ihmisenalku, mutta enpä voisi parhaalla tahdollanikaan silti väittää olevani missään kovinkaan valmis, tai edes tietäväni oikeastaan yhtään mistään yhtään mitään. Jälkikasvua minulla ei kuitenkaan vielä ole, joten seuraavat ajatelmat ovat pelkkää kokemustaustasta vaillinnaista ajatusten pyörittelyä.

Onhan totta että on aikuisten homma kasvattaa lapsia. Aikuisilla on vastuu lapsen kehittymisestä oikeaan suuntaan. Siitä huolimatta, vaikka aikuinen itsekin olisi edelleen vielä siinä kehitysvaiheessa jota ei missään nimessä voida kutsua valmiiksi ihmisyydeksi. Mutta se homma on vain hoidettava. Täysin perusteltua aikuisen itsensä kannalta ajateltuna, mutta valitettavan usein päinvastoin lapsen kannalta.

Aikuinen pelkää lapsen puolesta. Aikuinen pelkää lapsen puolesta asioita, joista lapsi ei edes tiedä mitään. Aikuinen on koko ajan huolissaan paitsi nykyhetkestä, myös lapsen oletettavasta tulavaisuudesta. Ja tuo tulevaisuus on täynnä uhkia ja vaaroja. Aikuinen on omasta itsestäänkin usein hyvin epävarma eikä hän osaa erottaa asioita toisistaan. Yleisimmin tosiasioita omista tunteistaan, luuloistaan ja peloistaan. Ja tästä aineksesta on paisuteltavissa vaikka mitä, silllä vain aikuisen mielikuvitus on hänen ahdistukselleen rajana!

Jostain syystä meillä suomalaisessa kasvatusperinteessä lapset koulitaan maailman lakien alaisuuteen vittuilun, vähättelyn ja nolaamisen keinoin. Asiat kun täytyy oppia kantapään kautta. Lasta nöyryytetään ja häntä kohtaan käyttäydytään ivallisesti. En ole oikein koskaan hyväksynyt tällaista käytöstä, mutta ymmärrän toisaalta mistä se johtuu. Se johtuu luullakseni siitä etteivät aikuiset itsekään ole tosiasiassa aikuisia, vaan he vain toimivat tällä tavoin koska ovat kykenemättömiä toimimaan täyspäisen ihmisen tavoin. Ja mitä ei ymmärretä, on parempi kiistää, kieltää ja jättää käsittelemättä. Lapselle tosin tulee väittää päinvastaista. Ja asia on sillä loppuunkäsitelty. Piste.

Aikuiset kaivavat kännykkänsä taskustaan muka räpläiltäväksi välttääkseen kadulla vastaantulevan epämieluisan tuttavan kiusaannuttavan kohtaamisen. Aikuinen hymyilee ja nyökkää vastaukseksi, kun ei kehtaa myöntääkään ettei itse asiassa kuunnellut yhtään mitä hänelle juuri sanottiin. Ja niin edelleen. Klassista huomaavaisuuden ja hyvien käytöstapojen noudattamista!

Oman aikuistumiseni suurimpia järkytyksiä lienee ollut huomata, etteivät aikuiset sittenkään ole juuri mitään siitä miltä he vielä lapsen silmin nähtyinä näyttivät. Aikuistumisen irvokkaimpia oppitunteja lieneekin sen huijauksen paljastuminen , minkä aikuiset pitävät yllään säilyttääkseen uskottavuutensa auktoriteettina lasta kohtaan. Sillä ainoastaan älykkäämpänä, kypsempänä, ja henkiseltä kehitykseltään valmiimpana voi aikuinen lunastaa tuon oikeuden määrätä lasta. Käskeä häntä tottelemaan, ja pyrkien saada lapsi vakuuttumaan siitä että syyt tämän käskyttämisen takana ovat sellaisia joita et vielä voisi ymmärtää vain koska olet vielä lapsi. Aikuisella on ainoastaan enemmän elämänkokemusta, tuota viisauden muodoista ehkä abstrakteimpia. Vaan kuinka tätä viisautta voisi myös käyttää viisaasti?

Oma aikuistumisriittini onkin ollut se, että nyt vihdoin taakse jääneidein nuoruuden työläiden irtaantumis-, ja itsenäistymisvaiheiden jälkeen saankin vain kohdata niin vanhempani, sukulaiseni, kuin kaikki ne muutkin aikuiset, jotka ovat siis olleet nk. aikuisia koko elämäni ajan, sellaisina kuin he aidosti ovat. Saan nähdä kuinka nämä aikuiset ihmiset aidosti ovat itsekkäitä, epäjohdonmukaisia, ailahtelevia, lapsellisia, tekopyhiä, pikkumaisia, herkkänahkaisia, koppavia, lyhytpinnaisia, kaksinaamaisia, epäloogisia, ylimielisiä, jääräpäisiä, pelokkaita, pitkävihaisia, turhamaisia, feikkejä, hämillään, järjettömiä ja kertakaikkisen typeriä. Ja ennen kaikkea: heillä ei todellakaan ole kaikkiin kysymyksiin vastauksia. He eivät vielä tiedä edes kaikkia kysymyksiä!

Sanalla sanoen: inhimillisiä. Ja tätä inhimillisyyttään he niin ilmeisen visusti varjelevat kunnes lapsi itsekin aikuistuu. Surullista onkin, että kerran "valmiiksi" kasvettuaan aikuinen ihminen ei enää edes halua kasvaa ja kehittyä, vaan tyytyy siihen miksi hän on tullut. Surullisempaa on että tällainen kieroonkasvanut epäonnistunut aikuisen ihmisen irvikuva myös kuitenkin kehtaa odottaa ja vaatia että ympäröivä maailma mukautuisi hänen oikkuihinsa. Kaikista surullisinta on, että lapset joutuvat kasvamaan tällaisten hullujen käskyttäminä, tullakseen vain itsekin todennäköisimmin kaikesta vaillinnaisuudestaan ymmällään olevaksi aikuiseksi.