Kuten olen itseni esitellytkin, olen mies jota kukaan ei tunne. Olen asunut koko aikuisikäni itsekseni, välillä kaupunkia vaihtaen ja lähipiiriäni uudistaen, mutta aina kuitenkin hyvin itsenäistä elämää elellen. Myös äitini, isäni ja ainut sisareni ovat pitkän linjan yksinelelijöitä, joten voitanee puhua jopa pienimuotoisesta sukuviasta. Sukuni muihin ydinperheisiin tämä oikku tosin ei ulotu, joten olemme kaikki poikkeuksia tässä mielessä.
Minulla on lukuisia ystäviä, mutta se ei ole missään nimessä ystäväpiiri. Ystäväni ovat yksittäisiä henkilöitä tai pariskuntia jotka ovat pirstaloituneet ympäri Suomea, ja he eivät linkity lainkaan toisiinsa. En myöskään voisi kuvitella heidän kaikkien linkittyvänkään toisiinsa, sillä selkeitä yhteisiä nimittäjiä ei näiden ihmisten luonteenpiirteissä tai elämäntavoissa ole. Ystäväverkostoa ei siis ole. Näen ystäviäni tarpeeksi usein, jotta nämä ystävyydet pysyvät elinvoimaisina ja antoisina ilman että sen eteen tarvitsee erikseen sen kummemmin satsata. Vaan mitä pidemmälle elämä vie, sitä harvemmin heitä tapaan ja sitä yksinäisemmäksi tulen. Muutama ystävistäni on pitkän linjan ystäviä, toiset vasta aikuisiällä löytyneitä. Joitain heistä en enää konkreettisesti tapaa juuri koskaan, mutta pidämme yhteyttä sähköisten viestimien välityksellä.
Minulla on myös lukuisat määrät kavereita. Sellaisia joiden kanssa ei juurikaan tule pidettyä yhteyttä, mutta joihin törmään tavallisimmin esim. keikoilla käydessäni tai festareilla tai vastaavissa "massatapahtumissa". Tämä porukka sen sijaan on huomattavasti toisiinsa linkittyvämpää ja verkostoituneempaa. Nämä ihmiset ovat minulle toki mieluisia, mutta eivät erityisen tärkeitä. Heitän heidän kanssaan läppää, vaihdan pintapuolisesti kuulumiset, mutta en tunne heitä sen lähemmin tai oikeastaan edes tiedä heistä juuri mitään. Myös tämä osa tuttavastostani vaihtelee herkimmin. Kouluaikaiset kaverini ovat jääneet matkasta pois oikeastaan täysin, lapsuudesta asti minulla on enää etäiset yhteydet muutamaan yksilöön, ja parikymppisyyteni ajoiltakin kertyneet silloiset uudet tuttavuudet alkavat kaikki olla jo kaikonneet omille teilleen, ja myös minun maisemanvaihdosteni myötä. Luonnollista sosiaalisten suhteiden evoluutiota siis. Kaverit eroavat ystävistä merkittävimmin siinä, että jopa kavereiden seurassa tunnen itseni usein ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi. Ja toisin kuin vielä joskus aiemmin, nykyään en vietä aikaa tai kokoonnu tällaisten kavereiden kanssa juuri lainkaan. Haluaisin tosin opetella sen uudestaan.
Arkielämäni on kuitenkin täysin yksinäistä, ja juuri sitä tarkoitankin sillä, kun sanon ettei minua kukaan tunne. Kukaan ei tiedä minun ärsyttävistä arkielämän maneereistani, eikä kukaan joudu kärsimään siitä kuinka minua joskus vituttaa nousta aamulla töihin tai toisinaan olen uuvuksissa sieltä kotiin palattuani. Toisaalta jaksan aina myös ilahtua esim. hyvästä säästä, mielenkiintoisista uutisista tai vaikka ihan vaan siitä että tänään olen hyvällä tuulella. Ja useimpina päivinä olen hyväntuulinen enkä edes jaksa valittaa oikein mistään. Vaan kukaan ei ole, eikä ole koskaan ollut jakamassa tällaisia pieniä arkipäivän iloja ja suruja kanssani. Eikä kukaan myöskään tiedä mistä kohtaa puristan hammastahnatuubia, tai millä tavalla milloinkin järjestelen keittiössä astiat sun muut tavarat. Kukaan ei tiedä siitä mitään, laitanko takkini naulakkoon kotiin tultuani vai jääkö se eteisen lattialle lojumaan.
Viimeisimmät vuodet elämästäni sain tapella terveydellisten notkahtelujeni kanssa, joista kirjoittelinkin jokin aika sitten oman tekstinsä. Mutta nyt kun alan olla asiassa niskan päällä, olen alkanut kiinnittää huomiota siihen heti seuraavaksi suurimpaan epäkohtaan elämässäni. Siihen, kuinka yksinäiseksi olen tosiasiassa elämäni tehnytkään. Passiivisen ja apaattisen elämänvaiheeni aikana tulin melko pahanpäiväisesti myös huomaamattani erakoituneeksi. Sitä seurannut "ryhdistäytyminen" (hah!) puolestaan etäännytti minut monista vanhoista ja tutuista asioista. Niin huonoista kuin joistain aika hyvistäkin.
Olen seurustellut lyhyitä aikoja aina silloin tällöin. Suhteessa oleminen on minulle aina mukavaa vaihtelua, sillä silloin elämä tuntuu sujuvan jotenkin kepeämmin. Seurustellessani en tunne oloani yksinäiseksi, edes yksikseni ollessani. Mitkään tähänastisista suhteistani eivät ole menneet siihen asti että olisi edes muutettu saman katon alle, vaan jääneet sellaiselle mukavalle hengailuasteelle. Viimeisin seurustelusuhteeni päättyi käytännöllisistä syistä viime syksynä, jonka jälkeen elämääni hiljalleen hiipi entistäkin omituisempi tyhjyydenkumina. Edessäni on entistäkin tuntemattomammalta tuntuva tulevaisuus.
Tuon suhteen aikana ehti tapahtua paljon: lopetin dokaamisen kai pariksi vuotta, vaihdoin täysin uusiin asuinmaisemiin, luin aiempaa enemmän, aloin harrastaa uudenlaisia asioita, kitkin pois paljon pinttyneitä kaavamaisia tapoja, rakensin tilalle uusia ja niin edelleen. Moni asia muuttui myös tuttava-, kaveri-, ja ystäväpiirissäni (joista viimeksimainittu siis ei edelleenkään ole todellisuudessa mikään piiri...) mutta pelkkä tämän seurustelusuhteen olemassaolo sai elämäni tuntumaan mukavan harmoniselta, vaikka pistin tietoisetikin paljon vanhoja kulisseja paskaksi jotta pääsisin rakentamaan tilalle perustuksia jollekin todelliselle tulevalle.
Välimatkat kaikkeen ja kaikkialle kasvoivat, niin kirjaimellisesti kuin vertauskuvallisestikin. Nyt olen kohtaamassa kysymystä: olenko todella rakentamassa perustuksia jollekin todelliselle, vaiko jälleen kerran vain kyhäilemässä jonkinlaista huteraa pahvikulissia jollekin täysin sisällöttömälle ja tyhjälle elämälle? Pahoin pelkään kääntyväni enemmän jälkimmäisen kannalle!
Pitkän tyhjäkäynnin, sekä viimeisimmän muutosvaiheeni jälkeen minun tekisi jossain määrin mieli palata vanhaan. Aikoihin ennen sairastelujani ja passivoitumistani. Aikoihin jolloin tapahtui asioita spontaamimmin ja elämästä nauttiminen oli enemmän tai vähemmän jokahetkistä, etenkin kesäisin. Tuli oltua aktiivisempi eri virikkeitä kohtaan ja meno oli jollain tapaa jännittävää. Siis suunnilleen sellaista meininkiä mitä elämäni oli joskus parikymppisenä. Mieli tekisi, mutta en silti nimessä haluaisi sitä takaisin samanlaisena kuin se oli silloin. Sillon tuli kuitenkin oltua paljon nuorempi ja etenkin typerämpi, ja monien asioiden oppiminen kantapään kautta oli vielä edessäni. Koen kuin minun täytyisi ottaa pari viistoa askelta taakse ja sitten taas yksi eteen - mutta eri suuntaan.
Mieluummin siis palaisin vain hieman entisenkaltaiseen meininkiin, mutta ehostettuna. Sopivasti spontaaniutta ja arvaamattomia käänteitä mutta vain kypsemmät kaverit, kypsempi minä ja ilman turhaa typerehtämistä. Sellaisesta minä pitäisin. Etenkin kun typerehtämisen tarvetta ei enää ole. Ja en voi väittää, etteikö tuonkin vaiheen aikana olisi ollut taustalla syvällä sisimmässä kalvava yksinäisyyden tunne. Lähes ainahan se on siellä ollut.
Mukavuusalueeni on aina ollut pienet porukat ja rauhalliset tilat ilman ylimääräisiä ihmisiä ja taustahälyä. Toisin sanoen esimerkiksi vaikka koti-iltamat baarien tai yökerhojen sijaan. Toki tuolta mukavuussektorilta on ollut mukava hieman poiketakin, mutta useimmin vain vaihtelun vuoksi ja jotta se takaisin palaaminen tuntuisi taas sitäkin mukavammalta.
Nyt huomaan tulleeni pienoiseen pattitilanteeseen, joka onkin tärkeä haaste lähitulevaisuudelleni. Eli tarttis tehdä jotain! Asun kaupungissä, jossa minulla ei ole vielä uusia tuttavia tai kavereita, saati ystäviä. Voi kulua viikkokausia ilman, että tapaan oikeastaan ketään ihmisiä tai edes juurikaan puhun kenellekään mitään. Enkä voi missään nimessä pitää tällaista elämää erityisen hyvänä. Siis: mitä helvettiä?
Havahduin myös huomaamaan, etten ole ylipäänsä tehnyt moniin vuosiin kovinkaan paljoa uusia tuttavuuksia. Ei ole tullut luotua kontakteja, vaikka onkin ollut sellaisia tilanteita missä moinen olisi ollut erittäin otollista. Keikoilla tai festareillakin minulle on ollut luontevinta saapua paikalle yksin, katsella mielenkiintoiset keikat ja muut ympärillä tapahtuvat asiat sivusta ja lähteä yksin kotiin. Olen pyrkinyt olemaan mahdollisimman huomaamaton, jopa välttelemään katsekontakteja ja kohtaamisia. En vain keksi mitään syytä miksi niin teen. Olen ollut aina hieman ujo, mutta en nyt sentään ihan näin ujo! Jossain vaiheessa siitä vähäisestäkin ulospäinsuuntautumisestani on tullut epäluontevaa ja vaivalloista. Vaivaannuttavaaa jopa.
Kolmekymppisyys tuntuisi olevan ikä, johon mennessä monilla on elämä jo asettunut omille raiteilleen. Mukaan on tullut tärkeämpiäkin asioita kuin pelkästään sosiaalinen elämä sen itsensä tähden ja jatkuva tutustuminen uusiin kasvoihin. Parisuhteet ja perheet alkavat astua kuvoihin, ja ihmiset alkavat vetäytyä elämään omaa elämäänsä. Ja nämä ihmiset usein myös valitsevat tällaisen elämän, ja nauttivat siitä.
Minä sen sijaan olen kyllä vetäytynyt joo, mutta jotain hyvin oleellista tästä kokonaisuudesta silti puuttuu. Ja sitä en tulisi todennäköisimmin löytämään pysyttelemällä samalla tavalla omissa oloissani kuin mitä olen nyt useamman vuoden ajan tehnyt. En pidä enää erityisen luontevana hengata itseäni selkeästi nuorempien kanssa, mutta olen myös havainnut että ikäiseni tai itsestäni vanhempi porukka alkaa hiljalleeen hälventyä hälvenemistään. Pidän toki siitä, että saan olla omissa oloissani silloin kun haluan, mutta enenevässä määrin tunnun haluavan sitä koko ajan vähemmän ja vähemmän. Koska mitään vastapainoa yksinolemiselle ei oikein ole.
Millaisissa tilanteissa kolmekymppinen elämänvaihelimbossa kärvistelevä introvertti kohtaa luontevimmin uusia ystäviä? Millaisia vaihtoehtoisia miljöitä kohtaamisille olisi olemassa kuin baarit ja yökerhot? Voisiko päiväsaikaan ja selvin päin luoda uusia ystävyyksiä? Voiko harrastusympyröistä kehkeytyä porukoita, jotka pitävät yhteyttä ja viihtyvät toistensa seurassa myös yhteisen harrastuksen ulkopuolella? Jos, niin mitä nämä harrastukset voisivat olla?
Yksinään kun ei voi tehdä yhdessä yhtään mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti