Olen usein kuullut puhuttavan sukupolvien välisistä kuiluista. Kuilu on joskus leveämpi joskus kapeampi mutta tuskin koskaan se on huomaamaton. Ikäkausien määrittämät ihmisen kypsyyden tasot jakavat meidät, kunkin meistä keskenämme kaltaistemme kanssa. On lapset, aikuiset ja vanhukset.
Lapsen silmissä aikuiset näyttäytyvät täydentyneinä ihmisolentoina. Lapsi näkee aikuisessa sen, mikä hänestä itsestäänkin tulee isona. Meistä tulee isona aikuisia, ja olemme sitten valmiita. Aikuisten toiminta ja ajattelu näyttää lapselle johdonmukaiselta, järkevältä ja itsevarmalta. Aikuiset osaavat elää, olla, käyttäytyä ja he tietävät paljon. Aikuinen ihminen toimii rehellisesti ja vilpittömästi, ja valehdellessaankin hän tekee niin vain kun se on ainoa eettisesti oikea vaihtoehto. Aikuiset ovat viisaita. Ja ennen kaikkea: aikuisella on vastaukset kaikkiin kysymyksiin.
Mainitsen tähän väliin, että olen saanut varttua hämmennyksen vallassa. Olen siis nuorehkon yksityishuoltajaäitini kasvatti, ja tämä nuori nainen ei ponnisteluistaan huolimatta tehnyt aina niitä kaikista viisaimpia valintoja elämässään. Hän erosi isästäni kymmenen avioliittovuoden jälkeen ollessaan tuossa vaiheessa kai hieman päälle kolmekymppinen. Ei liene kohtuullista odottaakaan, että tuossa tilanteessa ihminen toimisi ainoastaan viileän rationaalisesti, osaisi reagoida nopeasti ja tehdä oikeat päätökset silti pitäen samalla koko ajan tunteensa aisoissa. Äitini siis erosi, meni uudelleen naimisiin ja erosi taas uudelleen, bla bla bla, mutta perhetaustani yksityiskohdat jääköön omaksi tarinakseen myöhemmin kerrottavaksi. Mainitsen vain, että olen siis elänyt vaiherikkaan lapsuuden ja nuoruuden, eli en tiedä lapsuudenkodista tai stabiileista tutuista ja turvallisista asioista kovinkaan paljoa. Nykyään olen sitten itse täpärästi kolmenkympin ylittänyt ihmisenalku, mutta enpä voisi parhaalla tahdollanikaan silti väittää olevani missään kovinkaan valmis, tai edes tietäväni oikeastaan yhtään mistään yhtään mitään. Jälkikasvua minulla ei kuitenkaan vielä ole, joten seuraavat ajatelmat ovat pelkkää kokemustaustasta vaillinnaista ajatusten pyörittelyä.
Onhan totta että on aikuisten homma kasvattaa lapsia. Aikuisilla on vastuu lapsen kehittymisestä oikeaan suuntaan. Siitä huolimatta, vaikka aikuinen itsekin olisi edelleen vielä siinä kehitysvaiheessa jota ei missään nimessä voida kutsua valmiiksi ihmisyydeksi. Mutta se homma on vain hoidettava. Täysin perusteltua aikuisen itsensä kannalta ajateltuna, mutta valitettavan usein päinvastoin lapsen kannalta.
Aikuinen pelkää lapsen puolesta. Aikuinen pelkää lapsen puolesta asioita, joista lapsi ei edes tiedä mitään. Aikuinen on koko ajan huolissaan paitsi nykyhetkestä, myös lapsen oletettavasta tulavaisuudesta. Ja tuo tulevaisuus on täynnä uhkia ja vaaroja. Aikuinen on omasta itsestäänkin usein hyvin epävarma eikä hän osaa erottaa asioita toisistaan. Yleisimmin tosiasioita omista tunteistaan, luuloistaan ja peloistaan. Ja tästä aineksesta on paisuteltavissa vaikka mitä, silllä vain aikuisen mielikuvitus on hänen ahdistukselleen rajana!
Jostain syystä meillä suomalaisessa kasvatusperinteessä lapset koulitaan maailman lakien alaisuuteen vittuilun, vähättelyn ja nolaamisen keinoin. Asiat kun täytyy oppia kantapään kautta. Lasta nöyryytetään ja häntä kohtaan käyttäydytään ivallisesti. En ole oikein koskaan hyväksynyt tällaista käytöstä, mutta ymmärrän toisaalta mistä se johtuu. Se johtuu luullakseni siitä etteivät aikuiset itsekään ole tosiasiassa aikuisia, vaan he vain toimivat tällä tavoin koska ovat kykenemättömiä toimimaan täyspäisen ihmisen tavoin. Ja mitä ei ymmärretä, on parempi kiistää, kieltää ja jättää käsittelemättä. Lapselle tosin tulee väittää päinvastaista. Ja asia on sillä loppuunkäsitelty. Piste.
Aikuiset kaivavat kännykkänsä taskustaan muka räpläiltäväksi välttääkseen kadulla vastaantulevan epämieluisan tuttavan kiusaannuttavan kohtaamisen. Aikuinen hymyilee ja nyökkää vastaukseksi, kun ei kehtaa myöntääkään ettei itse asiassa kuunnellut yhtään mitä hänelle juuri sanottiin. Ja niin edelleen. Klassista huomaavaisuuden ja hyvien käytöstapojen noudattamista!
Oman aikuistumiseni suurimpia järkytyksiä lienee ollut huomata, etteivät
aikuiset sittenkään ole juuri mitään siitä miltä he vielä lapsen silmin
nähtyinä näyttivät. Aikuistumisen irvokkaimpia oppitunteja lieneekin sen huijauksen paljastuminen , minkä aikuiset pitävät yllään säilyttääkseen
uskottavuutensa auktoriteettina lasta kohtaan. Sillä ainoastaan
älykkäämpänä, kypsempänä, ja henkiseltä kehitykseltään valmiimpana voi
aikuinen lunastaa tuon oikeuden määrätä lasta. Käskeä häntä tottelemaan,
ja pyrkien saada lapsi vakuuttumaan siitä että syyt tämän käskyttämisen takana
ovat sellaisia joita et vielä voisi ymmärtää vain koska olet vielä lapsi. Aikuisella on ainoastaan enemmän elämänkokemusta, tuota viisauden muodoista ehkä abstrakteimpia. Vaan kuinka tätä viisautta voisi myös käyttää viisaasti?
Oma aikuistumisriittini onkin ollut se, että nyt vihdoin taakse jääneidein nuoruuden työläiden irtaantumis-, ja itsenäistymisvaiheiden jälkeen saankin vain kohdata niin vanhempani, sukulaiseni, kuin kaikki ne muutkin aikuiset, jotka ovat siis olleet nk. aikuisia koko elämäni ajan, sellaisina kuin he aidosti ovat. Saan nähdä kuinka nämä aikuiset ihmiset aidosti ovat itsekkäitä, epäjohdonmukaisia, ailahtelevia, lapsellisia, tekopyhiä, pikkumaisia, herkkänahkaisia, koppavia, lyhytpinnaisia, kaksinaamaisia, epäloogisia, ylimielisiä, jääräpäisiä, pelokkaita, pitkävihaisia, turhamaisia, feikkejä, hämillään, järjettömiä ja kertakaikkisen typeriä. Ja ennen kaikkea: heillä ei todellakaan ole kaikkiin kysymyksiin vastauksia. He eivät vielä tiedä edes kaikkia kysymyksiä!
Sanalla sanoen: inhimillisiä. Ja tätä inhimillisyyttään he niin ilmeisen visusti varjelevat kunnes lapsi itsekin aikuistuu. Surullista onkin, että kerran "valmiiksi" kasvettuaan aikuinen ihminen ei enää edes halua kasvaa ja kehittyä, vaan tyytyy siihen miksi hän on tullut. Surullisempaa on että tällainen kieroonkasvanut epäonnistunut aikuisen ihmisen irvikuva myös kuitenkin kehtaa odottaa ja vaatia että ympäröivä maailma mukautuisi hänen oikkuihinsa. Kaikista surullisinta on, että lapset joutuvat kasvamaan tällaisten hullujen käskyttäminä, tullakseen vain itsekin todennäköisimmin kaikesta vaillinnaisuudestaan ymmällään olevaksi aikuiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti