Manipulointi

...tai manipulaatio. Voimakas sana jolla on voimakas lataus. Fysioterapian yhteydessä puhuttaessa hyvin myönteinen ja terve. Eli kun fysioterapeutti ammattitaitoisella käsittelyllään niksauttelee ja muljauttelee asiakkaidensa vaivat pois, on hän taitava manipuloija. Sellainen, joka on hyvän maineensa ja vähintäänkin tienestin elantoonsa ehdottomasti ansainnut.

Manipulointi-sanaan kuitenkin törmää enemmän sen ikävämmässä sävyssä, eli silloin kun se vilisee sosiaalista kanssakäymistä koskevissa aiheissa. Tässäkin yhteydessä sanalla on voimakas lataus. Syntyy mielikuvia karismaattisista ja vaikutusvaltaisista narsisteista, jotka käyttävät ympärillä viliseviä ihmisiä häikäilemättömästi hyväkseen. Vieläpä niin, että nämä ihmiset eivät sitä ymmärrä itsekään, vaan palvelevat ystävällisesti manipuloijaa silkasta mielihyvästä palvella tätä niin hurmaavaa ja kiehtovaa kaveria.

En sen kummemmin ole perehtynyt aiheeseeen tätä kirjoittaessani, enkä aio nyt niin tehdäkään, mutta muutamia ajatuksia asia silti on herättänyt. Asiaan liittyy paljon muistoja elämäni varrelta, ja noihin muistoihin liittyy paljon ihmisiä ja monenkirjavia tilanteita. Tänä aamuna hieman hetkeä ennen varsinaista heräämistäni, hetki jolloin ajatukset ovat oudolla tavalla voimakkaimmillaan ja selkeimmillään, aihe näyttäytyi minulle hieman uudessa valossa. Nuo hetket hieman ennen heräämistä ovat minulle tärkeitä, ja vaikka noina hetkinä tapahtuvat huisit ahaa-elämykset ovat harvinaisia, ovat ne lajissaan kaikista voimakkaimpia.

Ehdin hetken miettiä jonkinlaista outoa kysymystä manipulointiin liittyen sosiaalisissa kanssakäymisissä, mutta en oikein osaa muotoilla koko kysymystä. Onko manipulointi itsessään jotenkin "paha" asia? Onko se väärin? Onko se yksinomaan haitallista vai voisiko se olla myös hyödyllistä? Ja siis ei-itsekeskeisessä mielessä hyödyllistä. Riippuu varmasti tapauksesta, mutta minulle ainakin tuli monet tarinat elämäni varrelta mieleen missä on manipulointi ollut tärkeässä roolissa, sillä hyvänen aika, sitähän tapahtuu ympärillämme koko ajan, kuten myös sisimmässämme! Sitä on harmittomampaa tai jopa vakavasti vahingoittavaa, mutta tavallisemmin kai ainoastaan ikävimmissä tapauksessa tätä termiä varsinaisesti käytetään, ja siksi siihen on pinttynyt jonkinlainen uhkaava sävy.

Pelkistettynä miellän sen vain yksinkertaisesti säätelyksi, ohjailuksi, ja viemiseksi. Siis liikkeeksi. Ja mitäpä muutakaan koko oleminen itsessään on kuin juuri liikettä. Vain muutos on pysyvää, ja eikö muutos jo itsesään edellytä että jossain tapahtuu manipulointia, siis sitä että jossain kohtaa tapahtumaa on jokin liikutteleva voima? Tietoisesti ohjaksissa tai ei. Kirjoitukseni tarkoitukseni ei nyt muutenkaan ole parjata tai kauhistella esimerkiksi juuri mainitunkaltaisten narsististen sosiopaatti-manipulaattoreiden vaarallisia kykyjä. Minua kiinnostaa sen itse mekanismi (sana, jota käytän nykyään muuten aika usein...)

Minua on manipuloitu usein. Itse asiassa välillä tuntuu tilanteita jälkikäteen miettiessäni, että olin ollut tilanteissa täysin tuuliajolla ja muiden vietävissä. Välillä siitä ei ole ollut harmia, ja toisinaan taas siitä on tullut todella rumaa jälkeä. Mutta kuten kohta tulen kertomaan, on siitä välillä ollut hyötyäkin että joku vahvempitahtoinen on saanut pääni kääntymään.

Sen sijaan luulen olevani hieman jäävi vastaamaan siihen kovinkaan perusteellisesti, onko minulla taipumusta pyrkiä manipuloimaan muita. Sen tiedän, että on minulla toki kontrollifriikit hetkeni, jolloin haluaisin asioiden tapahtuvan ideaalikäsitystäni mukaillen. Ihmisille sen sijaan soisin  lähtökohtaisesti vapaan valintansa, ja sen myötä myös oman vastuunsa siitä mitä he tekevät, kuinka he elävät, ajattelevat, toimivat, jne.

Muistan teinivuosiltani yhden kaverini jolla oli erinomainen kyky taivutella ihmiset tekemään kaikenlaista pöhköä. Hän oli hyvin sitkeä inttäjä ja vakuuttelija, ja hän vei minuakin toisinaan kuin pässiä narussa, jonka jälkeen saatoin vain hämilläni ihmetellä että mitä ihmettä taas oikein tapahtui. Missä kohtaa menin taas retkuun?

Mutta muistan myös kuinka sen sijaan eräs toinen kaverini taivutteli minut aivan yhtä sitkeällä metodilla menemään hammaslääkäriin, jotta saisin lopultakin tehdyksi itselleni sen tärkeän palveluksen että korjuuttaisin vuosikymmenen verran hoitamattomana olleen purukalustoni takaisin ehjään kuosiin.

Molemmissa esimerkeissä minut siis taivuteltiin toimimaan toisin, kuin olisin itse valinnut omin rahkein toimia. Edellämainitun kaltaisista tilanteissa yksi taivuttelee toisen tahtoa jonkinlaisen ilkikurisen mielihalunsa vuoksi saada tuntea ehkä vahingoniloa, ehkä vain silkkaa mielihyvää saamastaan vallantunteesta. Mitä sitten lieneekin ollut, on se minulle jotain mikä on järkiperäisesti ajateltuna melkoinen mysteeri.

Vaikka jälkimmäisessä esimerkissä mainittu toisen ihmisen tahdon taivuttelu onkin hyviin aikeisiin perustuva ja jo lähtökohtaisesti vilpitön, on kyseessä silti mekaanisesti sama tapahtuma. Tässä tapauksessa sen sijaan taivuttelija saa mielihyvänsä siitä, että näkee ystävänsä tekevän sen mikä on oikein, ja mikä on hänelle itselleen hyväksi.

Tätä aihetta jäänen vielä itsekin ihmettelemään... Tarvitseeko ja pitääkö esim. sosiaalisessa manipuloinnissa taitavia ihmisiä karttaa ja pelätä? Miten heidän kanssaan toimitaan oikein? Jos sen joskus oivallan, palaan aiheeseen tarkemmin.

Joten, kirjoituksilleni ominaiseen tapaan, on  hieman syvemmälle porautumisen vuoro.

Manipulaatio omaa itseä kohtaan

Välillä mietin, että taidan kuitenkin itse olla kaikista kavalin itseni manipuloija.

Vuosikausia kärvistelin ihottuman kanssa todella helvetillisen ajanjakson jonka perimmäisenä syynä, kaikesta huolimatta, pidän omaa viitsimättömyyttäni ja piittaamattomuuttani. Viitsimättömyyteni ja piittaamattomuuteni taas johtuivat jossain vaiheessa elämäntavaksi asti pinttyneestä kyynisyydestä ja toivottomuudesta, ja niin edelleen. Uskottelin itselleni ettei minua kiinnosta. Mitä väliä!

Itselleen valehtelemisesta ja itsepetoksesta muodostuu valitettavan helposti itse todellisuus. Kun sitä tarpeeksi kauan toistaa ja tarpeeksi kovaan ääneen, siihen turtuu. Vaiettu totuus jää hiljalleen mielensisäisen metelin alle. Ja tuo mielensisäinen meteli takerruttaa monenlaiseen tarpeettomaan. Kaikista ikävin takertuja on mieli itse, joka takertuu niihin ajatuksiin joita se suoltaa.

Olen tehnyt sen perustavanlaatuisen virheen että ajatukseni määrittelisivät sitä mitä olen. Vaikka jokainen varmasti voi kokemuksesta sanoa, ettei mieli valitse ajatuksia jotka siellä pyörivät. Muutenhan varmasti valitsisimme ajatella ainoastaan mukavia ja mieluisia asioita, eikö? No, tästä tietämättömänä minä loogisestikin kyynistyin. Oma surkea terveydentila aiheutti sellaista henkistä ja fyysistä kaaosta, ja ulkomaailma näyttäytyi pääasiassa yhtäläisen inhorealistisena, karmivana ja vastenmielisenä paikkana. Fyysiset vaivat eivät antaneet tilaa ajatella muuta kuin pahaa oloa, joten kaikki muukin näyttäytyi pääasiassa sen mukaisesti.

Itsensä manipuloimista kaikki tyynni. Mutta itseään manipuloida voi myös toiseen suuntaan...

Kaikesta tästä olen kirjoitellut aikaisemminkin. Kyllästyminen, tauko dokaamisesta, liikunta, meditointi, jooga, lukeminen ja muu toisenlainen aktiviteetti astuivat kuvaan. Koko helahoitoa ei nyt liene tarvetta toistaa, mutta varsinaisena pointtina nostaisin esiin tämän toiseen suuntaan säätelyn ja kehityskaarensa kääntämisen. Ja tämä edellyttäisi tiedostettua kaavan muuttamista.

Kun muistelen lähtöäni Italiaan joogaretriitille reilu vuosi sitten, muistan kuinka bongasin jo hyvissä ajoin lentokentältä muita samaan seikkailuun osallistujia. Heidät tunnisti siitä putkilonmallisesta joogamattolaukusta, jollaista itsekin kanniskelin olallani. No, totta kai osasin päätellä että meillä olisi sama suunta koska myös tiesin että olisimme suurin osa menossa samalla lennolla, mutten silti tohtinut mennä moikkaamaan ja juttelemaan. Koska jo ajattelin olevani ujo, käyttäydyin siis ujostellen.

Olin tottunut vetäytymään ja arkailemaan, ja vielä tässäkin kohtaa vanha tottumus vei mukanaan. Yksi heistä istui jopa koneessa vieressäni, mutten silti uskaltanut edes esittäytyä ja alkaa juttelemaan, vaikka seura olisi kelvannutkin ja matka mennyt rattoisammin. Ajattelin, että ehtiihän sitä esittäytyä sitten perillä Rooman lentokentälläkin. Nyt kun mietin tilannetta, oli ajatteluni jotain melko järjetöntä. Mutta olin tuolloin paatunut välttämään kohtaamisia viimeiseen asti, joten nytkin kävi näin.

Muistan miten nolostunut olin tästä, vaikkei sitä muut osapuolet ehkä noteeranneetkaan sen kummemmin. Avauduin kuitenkin asianomaisille aiheesta myöhemmin yhdessä viettämällämme viikolla, ja kerroin rehellisesti mistä outoiluni johtui. Samalla sain sen tärkeän pienen sykäyksen uudenlaiseen suuntaan, ja tuon suunnan olen pyrkinyt tietoisesti säilyttämään. Olen refleksinomaisista pelkurointiaikeistani huolimatta päättäväisesti ja tietoisesti välttänyt tarpeetonta vetäytymistä. Aloin katsoa silmiin ja hymyillä, tutustumistilanteissa esitellä itseni ensin, en vasta toisen jo niin tehtyä. Aloin hiljalleen jopa hymyillä. Mutta kaikki nämä perusihmisyyteen kuuluvat pienet unohtuneet hyvät tavat ja eleet jouduin opettelemaan uudelleen alusta asti. Varsinkin silmiin katsominen tuntui alkujaan jollain järjettömällä tavalla pelottavalta.

Yksi hyväksi osottautunut niksi oli aloittaa ihan pienistä asioista ja toimia niissä täysin päinvastoin kun mihin on itsensä ajan saatossa totuttanut. Turhan ujostelun tilalle enemmän tervettä rohkeutta siis!

Jatkoin harjoitteluani reissun jälkeen ihan arkielämässä, ja yritin tarttua aina tilaisuuteen sellaisen tultua kohdalle. Esimerkiksi tottumukseni työpaikalla vetäytyä tauoilla omiin oloihini yksin pupertamaan eväitäni, teinkin toisin ja aloin kerta toisensa jälkeen mennä samaan pöytään työkavereiden kanssa. Myös heidän, joista en pidä. Sillä mikä olisi kamalin seuraus? No ehkä se, että minua hieman nyppisi istua siinä, mutta entä sitten? Saisinpahan hyödyllistä ärsyyntymiskynnyksen nostatusta samalla kaupanpäällisiksi. Saatoin istua hiljaa ja kuunnella. Aluksi tekohymy kasvoilla, koska aitoa en ollut vielä opetellut. Tavallisimmin kuitenkin päädyin osallistumaan pikkuhiljaa enemmän ja enemmän yleiseen läpänheittoon aivan huomaamattani. Aloin hetkiksi unohtaa taipumukseni vetäytyä ujostellen näkymättömiin, ja se teki hyvää. Se loi tilaa olla. Saatoin jatkossa kulkea vapaasti, tarvitsematta silmäillä onko se perimmäinen nurkka vapaana, mistä minua ei huomattaisi.

Pääasiallinen pointtini ei ole ollut pelkästään opetella olemaan sosiaalisempi, vaan yksinkertaisesti harjoitella ja kokeilla, kuinka paljon itseään voi muuttaa ja mihin suuntaan itseään voi kehittää. Mitä mahdollisuuksia eteeni avautuisi, kun antaisin tilaisuuden mahdollisuuksille ylipäänsä. Aiemman laiskan pessimismin määrittämän yhden vaihtoehdon sijaan, joka olisi siis kurjuus, olisi jonkinlainen toivottava seuraus sentään mahdollinen, vaikkei sen täyttymisestä voikaan mennä takuuseen. Sen sijaan uteliaisuus onnistumisen mahdollisuudesta alkoi nostaa päätään. Uudenlainen tapa manipuloida itseä alkoi tepsiä!

Aivan tavallista vuorovaikuttamista, jollaisen osaaminen ei tee pahaa kenellekään. Varsinkaan itselleni ja itsekehitykselleni. Jonkin ajan päästä saatoin jo alkaa ihan aidosti kysymään ihmisiltä mitä kuuluu? Valtavan edistymisen merkki!

Mielen ääni huutaa edelleen sitä samaa kyynistä skeidaa mitä se on tottunutkin, mutta se sille sallittakoon. Sen sijaan tämän tiedostaminen ja myös tietoisesti tehty valinta olla takertumatta siihen olisi se ratkaiseva ero aiempaan meininkiin. Helppo niksi on pysähtyä hetkeksi ja tehdäkin jotain aivan muuta kuin mitä tottumuksesta tekisi. Ei tällä kertaa välttämättä sitä päinvastaista, vaan jotain ennalta-arvaamatonta. Ja voin kertoa jo nyt, että jo lyhyessä ajassa on tapahtunut monenlaista ihmeellistä. Mutta jätän enemmät tarinat ensi kertaan, täytyyhän minun myös hieman säästellä, sekä toki pitää teitä lukijoitani pienessä kiusallisessa jännityksessä.

Mutta tosiaan, ajoittaiset yllättävät tempaukset tekevät elämästä tulee hieman viihdyttävämpää ja mielenkiintoisempaa. Olkoonkin vaikka hetkittäin myös todella koomista.

Hassuin edesottamus tämän uudenlaisen strategian saattelemana olikin kerran löytää itsensä suositun hip hop -artistin keikan virallisten jatkobileiden tanssilattialta joraamasta aivan täysillä sen muotitietoisen bilehileporukan seassa. Se tuntui typerältä, se näytti varmasti vielä typerämmältä, mutta samaan aikaan oli aika mahtavaa. Ja minä siis vihaan hip hoppia. Negatiivinen painotus tässä kohtaa on valitettavasti välttämättöömyys,  jottei kokemukseni absurdius varmasti jäisi keneltäkään epäselväksi.

Mieleeni juolahti huvittava kuvitteellinen jatkoskenaario: mitä jos joku tuttu näkisi minut täällä?

Olisin kysynyt: miksi itse olet täällä? Ihan pokkana.

Esittely

Muistin juuri, että minun blogini ingressi on jo mennyt vanhaksi ja se täytyy päivittää ajan tasalle. Ajattelin päivittää paitsi ikäni, myös tekstin itse. Arkistointimielessä kuitenkin kopioin vanhan ingressini alle, jottei se katoaisi historian kirjoista tyystin. Se kuitenkin kiteyttää n. vuoden takaisia alkuperäisiä syitä sille, miksi tätä blogia kirjoitan. Nuo syyt kuitenkin elävät ja muuntuvat, eikä tämänpäiväinen ideani tästä blogista ehkä enää täysin vastaa alkuperäistä.

"Olen 31-vuotias yksin asuva mies, jonka moni tietää mutta kukaan ei tunne. Olen tiedon- ja kokemisennälkäinen siitä huolimatta, että elämäni on ulkoisilta puitteiltaan melko vaatimatonta. Tämän blogin avulla haluan jakaa kaikille jotain siitä, millaisena elämä näihin silmiin näyttäytyy."

Nyt olen siis jo 32-vuotias, ollut jo pari kuukautta. Tämän vuoden aikana olen ollut toimelias, enkä osaa oikein allekirjoittaa enää väitettä että elämäni olisi pelkästään "melko vaatimatonta". Olen tänä vuonna (2014) ehtinyt jos jonkinmoiseen. Olen soittanut kahdessa bändissä muutamia keikkoja, sekä myös oman bändini ensilevy julkaistiin vihdoin vuosikausien viivästelyjen jälkeen pihalle. Olen viettänyt yhden hauskimmista ja tärkeimmistä kesistäni, tutustunut kymmeniin uusiin ihmisiin, nauranut enemmän kuin itkenyt. Välini moniin ystäviin ja lähisukuun ovat syventyneet ja vahvistuneet entisestään. Olen ottanut vuosikausien hiljaisuuden jälkeen yhteyttä ihmiseen, jota kerran loukkasin. Olen tehnyt tahallani monenlaisia harmittomia hassunnoloja asioita ihan vain just because I can. Olen vapautuneempi kuin vuosi sitten. Olen onnellisempi kuin vuosi sitten, ja tämä julkinen semi-päiväkirja on ollut tekemässäni työssä yksi hyvin tärkeä ja rakas väline.

Hetkittäin kirjoitellessani minulle tulee kuvottunut olo, että märehdin vain julkisesti menneitä, mutta se onkin lopulta osottautunut paljon enemmäksi. Menneisyyteni, nykyhetki ja tulevaisuus on alkanut tarinana yhtenäistyä, ja sen tarinan kokonaisuus ja kauneus alkaa vasta nyt aueta pikkuhiljaa.

Olen uskaliaankin avoimesti kirjoitellut ajatuksistani täällä, julkaissut tekstejä ja sen jälkeen vielä omissa nimissäni jakanut ne sosiaalisen median puolella tuttavilleni ja tuntemattomille luettaviksi. Se on ollut usein pelottavaa, mutta aina lopulta palkitsevaa.

Kun luen aiempaa ingressiä, muistan millainen arka erakko sen kirjoitti. Ei sillä, olen osittain samankaltainen vieläkin, mutta ajatusteni jäsentäminen kirjoittelemalla sekä näiden kirjoitusten julkaiseminen on lopulta johtanut kuin puolivahingossa siihen, että vapaudun mieltäni painavista asioista hieman ja se näkyy myös toiminnassani. Olen sanonut leikkisästi muutamille lähituttavalleni eläväni kokeiluluontoista "fake it 'til you make it" -vaihetta päästäkseni eroon monista peloistani ja mielensisäisistä turhista luuloista itseeni liittyen. Kokeilu on ollut hauska, hyödyllinen ja opettavainen, ja se on uudistanut minua. Tehnyt minusta entistä feikimmän sijaan aidomman ja rehellisemmän ihmisen. Avoimemman ja rennomman.

Hoksasin hiljattain kuinka karsinoidulla tavalla olen aiemmin käsittänyt identiteettini. Mutta mikä on todellinen identiteettini, sitä en väitä nyt edes tietäväni. Ja se on hyvin jännittävä olotila. Sellainen, joka tuo seikkailun tuntua arkisimpiinkin hetkiin. Yksi keskeisimmistä karsinoista mihin olin itseni ahtanut, oli erakkous. Asun toki edelleen itsekseni ja vietän suuren osan arkiajasta yksin, mutten silti enää uskaltaisi aivan täysin allekirjoittaa että olisin mies "jonka moni tietää, mutta kukaan ei tunne". Aavistelisin, että tänä päivänä minut tuntee monikin, ainakin hieman aiempaa paremmin. Ja se on suunta, jota haluan jatkaa.

Vaan se tältä erää, poraudutaan ensi kerralla aiheisiin syvemmälle...

Rentoumisen hiipuvat mielikuvat

Joogaharjoitus päätetään aina śavāsanaan, loppurentoutukseen, sanatarkasti mutta kuitenkin vapaasti suomennettuna kuolleen ruumiin asentoon.

Kuolemasta ja kuolemisesta minulla on oma erillinenkin tekstinsä työn alla, joten tämä toimikoon jonkinlaisena preludina sille. Luopuminen, luovuttautuminen ja antautuminen ovat astuneet elämääni aivan uudella tavalla hiljattain, joten myös uudenlaisia ajatuksia on noussut pintaan. Tästäkin riittää varmasti kerrottavaa kunhan minulla on aikaa istahtaa kirjoittamaan siitä lisää, mutta nyt sen sijaan takaisin asiaan..

Ajatukset poukkoilevat loppurentoutuksen aikana monesti kaikenlaisissa ajoissa, paikoissa ja asioissa, yleensä tympeänkin arkisissa sellaisissa. Olen kuitenkin monta kertaa myös mennyt syvemmälle. Olen asanan nimeä kunnioittaen vienyt ajatukseni kuviteltuun kuoleman kokemiseen.

Ensin hidastan hengitykseni mahdollisimman hitaaksi, kuitenkaan väen vängällä pinnistämättä. Jo se auttaa hidastamaan että ylipäänsä keskityn hengitykseen. Jo se auttaa sen pehmentämiseen, pidentämiseen sekä muuttamaan sen virran lailla kevyesti soljuvaksi. Sisäänhengityksellä ajattelen, että se olisi elämäni viimeinen. Kuinka haluan vielä viimeisen kerran maistaa elämän henkeä yhden täyden ja täyteläisen hengenvedon verran ennen sen luovuttamista pois. Uloshengityksellä rentoutan jokaisen jäseneni, antaudun lopullisesti maan vetovoimalle ja sallin sen syleillä ruumistani tässä sen lopullisessa leposijassa. Uloshengitys on myös viimeiseni, ja sen siivittämänä liihottelee kehostani ulos, vapaaksi, kaikki se mikä minut määritti eläväksi. Nyt on tullut aika luopua siitä, ja luovuttaa se kuolemalle, suurella arvokkuudella.

Kehossani tunnen, kuinka elämä pakenee sormenpäistäni kohti kämmeniä, ja hitaasti käsivarsien kautta kohti keskustaa. Samalla elämä hiipuu myös varpaistani säärien ja reisien läpi kohti keskustaa. Elämä on poistunut raajoistani, en enää voi liikuttaa niitä. Ne ovat muuttuneet raskaiksi, vaikkei niillä enää olekaan painoa. Hauraina ja heiveröisinä ne lojuvat maassa raskaina. Ajatuksen on mahdotonta niitä liikutella, eikä elämän lämpö enää tavoita niiden kylmettyviä ääriä.

Rintani käy raskaammaksi liikutella, koska oma voimani ei enää riitä liikuttamaan sitä. Samalla kun se takertuu yhtä tiukemmin ja lopullisemmin maahan, on se kuitenkin höyhenentäkin kevyempi, koska kehoni ei enää tunne painavuutta. Sitä ei voi enää liikuttaa, mutta se en ole myöskään enää minä, joka sitä pitäisi aloillaan. Raajoista jo kaiken itseensä imenyt elämänkeskus alkaa nyt supistua. Hiipua koko ajan pienemmäksi ja himmeämmäksi. Lopulta kokonaan, pois ja olemattomiin.

Silmäniluomeni ovat suljetut, mutta myös niiden taakse kätkeytyvät silmät ovat kiinni. En näe enää päivänvaloa valjastamassa maailmaa minulle kuviensa kautta havaittavaksi, mutten näe myöskään pimeyttä, sillä jopa sen läpeensä syvä mustuuden näkeminen olisi sekin aistimista, ja nämä suljetut silmät kun eivät todella enää aisti. Yhtään mitään.

Äänet vaimenevat ympäriltäni. En säpsähdä enää äkillisiä kolahduksia, eikä korviani viillä kirskuvimmatkaan posliinilautaset tai liitutaulut. Olen tullut kuuroksi maailman hälylle. Lempeät sanat eivät enää ilahduta, eivätkä loukkaavat solvaukset satuta. Kauneimmankaan musiikin suloiset soinnut eivät enää ravitse sieluani, eikä edes meren aaltojen rauhoittava kohina ei ole niin rauhallista kuin juuri tavoittamani hiljaisuus. Edes korvilla kuunneltu täydellisinkään äänettömyys ei voisi olla hiljaisempi kuin tämä paikka, missä nyt olen. Täällä kun ei ole ääntä, eikä äänettömyyttä.

Ympärilläni maailma on lämmin, mutta kehossani olen täysin kylmä. Liike ja elämä eivät enää lämmitä sitä, eikä ulkomaailman lämpö sitä enää elävöitä. En kuitenkaan palele, sillä enää en tunne kylmyyttä enkä lämmintä. Keskipäivän porottava aurinko voisi paahtaa ruumiini karstaksi, mutten silti tunne sen armotonta poltetta. Tai jos pohjoisimman erämaan hanget jäytäisivät nyt syliinsä tuupertunutta lihaani, ei hampaani kalisisi kylmästä tai hiipuva hengitykseni höyryäisi.

Kipua en voi tuntea, sillä tämä ruumis on luopunut siitä. Se on luopunut itsesuojeluvaistosta, sekä tarpeesta selviytyä. Enää ei ole asioita, joista kipu viestisi varoituksena. Terävä ei enää pistä, eikä edes höyhenen hipaisu kutita. Enää ei ole uhkia. Enää ei tarvitse paeta.

Ennen niin vilkkaasti mieleni estraadilla ja mietiskelyni parrasvaloissa keikaroineet ajatukset ja tunteet ovat poistuneet paikalta ja tanssineet pois näyttämöltä, sillä on tullut aika laskea esirippu. Nuo ajatukset eivät enää kuohuta tunteitani, eivätkä kuohuvat tunteeni enää yllytä ajatuksia säntäilemään ja poukkoilemaan päättömästi. Mieleni näyttämö on tyhjentynyt tunteiden ja ajatusten draamasta, komediasta, farssista ja tragediasta. On tullut aika purkaa lavasteet.

Enää en kaipaa mitään, sillä enää ei ole mitään minkä luokse pyrkiä. Ei mitään mitä havitella tai tavoitella. Olen nyt tullut sen luokse jonne olin koko elämäni matkalla.

Elämä kuitenkin vilisee kuolleen ruumiini ympärillä aivan entiseen malliin. Samoin kuten se vilisi läpi ohihujahtavan elämäni, ja ikuisuudenpuolikkaan verran myös ennen syntymääni.

Uusi elämä alkaa täyttää hengetöntä ruumistani. Maan multien madot ja hyönteiset vilisevät lihassani, joka ravitsee niitä. Lihani löyhkä on houkutellut haaskalinnut paikalle nokkimaan silmät pois kalloni ammottavista silmäkuopista, ja ennen mätänemistäni kävivät villipedot jo ahmimassa parhaat palat ahnaisiin kitoihinsa, luunpalasten raksahtelevasti rouhiintuessa niiden hampaissa. Kasvien versot tunkeutuvat  jopa luitteni ytimiin, ja rehottavaaa raatoani koristaa pian värikkäät kukkaset ja vehreä nurmi. Kukkien tuoksu houkuttelee perhosen otsalleni, ja kalloni irvileukaiseen hymyyn ikuistuu kaiken elämän ihanuus. Noiden kasvojen viimeiseen ilmeeseen, lopulliseen hymyyn.

Alkusyksyn joogiset jorinat

Jälleen kerran olisi aika päivittää kuulumisia astangajoogan parista, onhan edellisestä etapista jo yli vuosi, jolloin henki pihisten sain murjottua itseni Marichyasana D:hen.

Vuoteen on mahtunut toki paljon uusia outoja elämyksiä pidemmälle edetessä ja uusia liikkeitä omaksuessa, mm. ensimmäinen kerta Supta Kurmasana oli ehdottomasti omituisin paikka missä olin koskaan käynyt.

Myös kehon vahvistuminen sekä sen myötä jo tuttuihin asanoihin syvemmälle tai pidemmäksi aikaa pääseminen on rikastuttanut harjoitusta, hidastanut sitä ja perspektiivi sitä myötä siirtynyt harjoituksen meditatiivisempaan ja henkisempään puoleen. Harjoituksesta, välillä astangasarjasta ja toisinaan jostain muunlaisesta, on tullut vaivihkaa osa päivittäisiä rutiinejani ja vaikken missään nimessä joka päivä sata lasissa ja täysillä vedäkään, tulee ainakin vinyasan oheen katalasti ujuttautuvia punnerruksia viikossa varmasti muutaman kymmentä enemmän kuin vielä jokin aika sitten. Ja sen vaikutukset huomaa omassa vireystilassa sekä tavassa suhtautua omaan elämäänsä, sekä harjoitukseensa. Päivittäisessä harjoituksessa mainiointa on se, että joudun tänään pitämään huolen siitä, että pystyn palaamaan maton päälle huomennakin. Toisin sanoen, siinä missä vielä jokin tovi sitten treenailin pari-kolme kertaa viikossa täysillä, puristaen itsestäni viimeisetkin mehut pihalle niin etten varmasti seuraavana päivänä kykenisi tekemään juuri mitään fyysistä, nykyään mieluummin menen täpärästi mukavuusrajojen tuon puolen tuntumaan, viivyn siellä hetken tutkailemassa sielunmaisemaani, ja sitten palaan takaisin normaalitilaan. Softimmin, mutta useammin. Toimii!

Voisin sanoa oivaltaneeni, tai pikemminkin löytäneeni konkreettisia avaimia sille, kuinka harjoitus palvelisi harjoittajan elämää, eikä päinvastoin.

Hitaus ja liikkeestä toiseen siirtymisen makustelu on tullut itselleni varsin nautinnolliseksi. Siinä missä vielä joskus pyrähdin/rysähdin asanasta toiseen, niin että mieli oli koko ajan askeleen pidemmällä kehosta, olen tietoisesti vahvistanut itsehillintääni pysähtymällä, hidastamalla ja ottamalla kerran uusiksi sen, mikä tuntuu ehkä epämukavalta mutta on silti hyväksi. Näin liikkeiden väliin jääneet aukot ovat pikkuhiljaa alkaneet täyttyä uudella ravinnolla, jollaista kutsuisin ehtymättömäksi luonnonvaraksi. Hidastaessahan parasta on kun lihakset vapisevat ja huutavat hoosiannaa, mutta mieli samalla pysähtyy toteamaan että meneillään oleva asia on juuri se mitä juuri nyt pitääkin tapahtua.

Hengityksen syventäminen, hidastaminen ja pidentäminen. Sama juttu. Hätäillessä hengitys helposti unohtuu ja taantuu pintapuoliseksi läähätykseksi, mutta pysähtyminen asanaan niin pitkäksi aikaa kun saa hengityksestään taas kiinni, hidastaa sitä, ehkä pidättää jokaisen sisään- ja uloshengityksen välillä, fiilistelee jokaisen vaiheen perinpohjaisesti. Keuhkoissa on kuitenkin melkoisen monta litraa enemmän lääniä kuin huomaamattaan puuskuttaessa käyttää. Tähän keskittymiseen on syytä siis toistuvasti palata. Yksi hyvä konsti on keventää liikkeitä, mutta hidastaa ja ajallisesti pidentää oman harjoituksen kestoa.

No, tämä päivämäärä sen sijaan jää ihmiskunnan historiaan ehkä vain kärpäsen haukotuksena, mutta merkittävänä ja mieluisana saavutuksena (olen alkanut tosin kysenalaistaa tämän sanan käyttöä tässä yhteydessä...) omalla polullani astangan parissa.

Tänään pyyhälsin ensimmäistä kertaa koskaan ykkössarjan läpi ns. kannesta kanteen. Tämä oli itselleni juuri tänään pienoinen yllätys, sillä juuri keskellä tätä kyseistä arkiviikkoa ja juuri tänään, en ole mielestäni ollut parhaimmillani. Olen ollut väsynyt, lyhytpinnainen ja hieman poissaoleva. Mysoreharjoitukseeni tämä apatia ei kuitenkaan näköjään yltänyt, vaan alkuvinyasan jälkeen homma rullasi tuttuun tapaan mukavasti eteenpäinsoljuvalla tenholla.

Uusia liikkeitä on tullut harjoitukseen mukaan melkoisella rytinällä, sillä vasta parilla edellisellä kertaa olin lisännyt sarjaani liikeet Gardha Pindasanasta Upavista Konasanoihin, joita edelleen luonnollisesti vasta opettelen ja yritän sisäistää. Mutta koska virtaa riitti, niin nyin rakasta vakkariohjaajaani hihasta (tai lahkeesta, koska olin itse lattiatasossa) opastamaan minut aivan ykkössarjan loppuun asti. Sillä sipuli siis, ja aika jatkaa sen sipulin kuorimista, opetella ensinnäkin liikkeiden järjestys ja upottaa ne selkärankaan ja toki myös viihtymään niissä ja hidastamaan jälleen kerran hengitystä.

Tapahtui eräänä päivänä...

Noin viikko sitten, kauniina ja aurinkoisena kesäpäivänä jossain päin Espoota tapahtui jännittäviä.

Olin kävelemässä paljasjalkaisin ystäväni luota kohti bussipysäkkiä, jolta jatkaisin matkaani kohti kotia. Jalkapohjiani arasti, joten jouduin kävelemään hyvin varovasti. Sipsutellen. Jokaisen liikkeeni oli oltava hallittu ja tiedostettu.

No, heti alkumatkastani kohtasin jonkun random-öykkärin. Kutsun öykkäreiksi luonnollisesti ihmisiä, jotka hyppivät sivullisten silmille. Häiriköivät. Tavallisimmin juovuksissa, eikä tämänkertainenkaan vaeltaja tehnyt asiaan poikkeusta.

Öykkärillä oli suussaan sytyttämätön savuke ja hän hoiperteli kohti minua jo hyvän matkan päästä minulta huutamalla kysyen "onks sulla tulta!". Pudistin päätäni, koska minulla toden totta ei ollut sytkäriä, tulitikkuja, tuluksia, suurennuslasia tai muutakaan tulentekovälinettä mukanani. Kohdatessamme Öykkäri tunki keskelle eteeni aikomalleni kävelyreitille, tukkien menotieni vaappuvalla ja halvalle oluelle lemuavalla olemuksellaan, kysyen uudestaan saman kysymyksen. Ei ole myöskään tavatonta alkoholipossession vallassa rimpuilevalle riivatulle, että vastaus ei mene heti perille.

Pudistin siis uudelleen päätäni, lisäksi vastasin sanallisesti "ei". Öykkäri tunki naamansa lähes minun naamaani vasten ja uusi jälleen kysymyksensä sylki kasvoilleni roiskuen. Minä vastasin jälleen, tällä kertaa entistäkin selkeämmin ja vieläkin kuuluvammalla äänellä "Ei", ja täsmensin vielä "En tupakoi, joten minulla ei ole tulta. En tarvitse sytkäriä mukanani". Kuuluvalla, mutta epävarmalla äänellä.

Keskeytän kuitenkin tarinankulun tässä kohtaa, sillä tapahtumasarjassa oli tällä kertaa jotain hieman tavallisesta poikkeavaa.

Tällaisia tilanteita olen toki kohdannut elämäni aikana useita, kuten varmasti kuka tahansa joka on koskaan ihmisväelle altistunut. Joskus yön humussa, toisinaan keskellä päivää. Kuten siis tälläkin kertaa. Toisinaan tilanteissa syntyy sanallista sähinää, käsirysyä tai meno äityy muuten vaan uhkaavaksi. Mutta varsinaisiin väkivaltaisuuksiin asti kohtaamani tilanteet ovat kärjistyneet kuitenkin jopa kiitettävän harvoin.


Ulkoista ja sisäistä konfliktia

Olen huono toimimaan tällaisissa tilanteissa. Uhkaavien tai väkivaltaisuuksia enteilevien tilanteiden kohtaaminen on minulle joka kerta sellainen, kuin olisin vastaavassa tilanteessa ensimmäistä kertaa. Tilanteiden jälkeen yleensä toivoisin että olisin toiminut jollain tapaa toisin. Yleensä kuitenkin että olisin ollut tilanteessa jotenkin toisin. Sillä joka kerta yllättyneisyys, lievä pakokauhu, lamaannus ja pelko sekoittavat ajatukseni täysin, enkä kykene ohjailemaan tilannetta tahtoni mukaiseksi. Olisin toivonut olevani sanavalmiimpi, yhden askeleen edellä vastustajaani, nopeampi reagoimaan. Henkisessä yliotteessa. Mutta ei...

En ole väkivaltainen ihminen. En pidä aggressiivisesta käytöksestä. En pysty kuvittelemaan itseäni tilanteessa, että hyppisin sivullisten silmille riitaa haastaen enkä siis myöskään kykene hyväksymään tuollaista toimintaa muilta. En itseeni kohdistuvaa, enkä keneenkään. Sivulliset ihmiset eivät ole minusta koskaan niin mielenkiintoisia, jotta heidän asioihinsa kiinnostaisi pätkääkään sekaantua. Millään lailla.

Päinvastoin, pidän ihmismassaa epämiellyttävänä roskana. Sellaisena, jonka kanssa en haluaisi olla missään tekemisissä. Mutta koska elän maailmassa joka toimii juuri niin kuin se toimii, joudun tekemään sen myönnytyksen että olen ihmismassan kanssa tekemisissä niin vähän kuin suinkin mahdollista. Aina.

Mutta ei, en ole myöskään puhdas pulmunen mitä tulee öykkäröintiin, enkä varmasti ole aina ajatellut näin mitä nyt kirjoitan. Kasvuvaiheisiini mahtuu myös turhaa pullikointia ja riidankylvämistä, ja juuri noiden nuoruuteni kokemusten ansiosta tiedänkin asian turhuuden. Ei, minulla ei ole syytä haastaa riitaa. Minua ei kiinnosta sellainen. Haluan käyttää rajalliset voimavarani muuhun.

Olin jo nuorena pullikoidessani myös sen verran pelkuri, että onnistuin keplottelemaan itseni kuin koira veräjästä silloin, kun olin jotakuta turpaan vetänyt. Minulla ei ole (vielä) kertaakaan ollut mustaa silmää tai vakavampia ruhjeita, vaikka totisesti olisin sellaiset varmasti ansainnut. Naarmuitta selviäminen itse aiheuttamissani nujakoinneissa sen sijaan jätti jäljet jonnekin paljon syvemmälle. Ne jättivät häpeän ja syyllisyyden. Huonon omatunnon. Aihe, josta olen kirjoitellut ennenkin...

Mutta sitten taas jos tasavertaisuutta ajatellaan, tilit ovat kuitenkin karmisesti hyväksyttävissä lukemissa, sillä koko elämäni aikana olen ottanut pataan paljon useammin kuin antanut. Ja sellaisena uskoisin tämän suhdanteen pysyvän lopun ikäni. Ja myös haluan asian olevan niin.

Ja koska olen luonteeltani ujo eikä vahva itseluottamus sisälly varsinaisesti hyveisiini, päädyn toistuvasti ja lähes joka kerta ikään kuin refleksinomaisesti nöyristelemään öykkäreiden edessä. Mairitellen hyväksyntää. Aivan kuin osoittaisin heitä kohtaan refleksinomaisesti jonkinlaista alistuvaa kunnioitusta, sellaista jollaista he eivät missään nimessä olisi ansainneet.

Totuus on että jo ennen tilanteen tapahtumista, eli vielä siinä vaiheessa kun uhkaava tilanne on vasta kehkeytymässä mutta kuitenkin jo aistittavissa, en osaa tuntea mitään muuta kuin syvää inhoa, pyhää vihaa ja kuvotusta lähestyvää öykkäriä kohtaan. Tuntien totaalista ja vilpitöntä halua tuollaisen ihmissaastan tulevan tuhotuksi maankamaralta. Mikään kidutus ja kuolintapa ei olisi heidänkaltaisilleen maanvaivoille liian hidas ja tuskallinen! Ja heidän silvotut jäänteensä saisivat tulla ripustelluiksi julkisille paikoille paitsi varoittamaan kaikkia siitä kohtalosta minkä jokainen öykkäröijä ansaitsisi, myös silkaksi pilkaksi ja häväistykseksi heidän muistolleen.

On siis selvää että tunteeni, järkeni, ajatukseni ja toimintani ovat ristiriidassa. Sekä näiden tilanteiden vallitessa, sekä niiden jälkeen. Sekä myös vastaavia selkkauksia muuna aikana ajatellessani, yrittäen ennalta suunnitella kuinka toimisin kun jokin uhka osuisi seuraavan kerran kohdalleni. Nämä tilanteet eivät koskaan mene tyylipuhtaasti. Joka kerta jään toivomaan, että olisin joko välttynyt koko tilanteelta tai edes osannut toimia toisin.

En ideaalitasolla pidä nujakointiin mukaanlähtemistä tai siitä provosoitumista kovin jalona, silloinkaan kun se olisi järkiperustein täysin kohtuullista. Tämä ei liity pelkästään kahnaustilanteisiin, vaan paljon isompaan mittakaavaan. Tasavertainen kostomentaliteetti, silmä silmästä, on äkikseltään looginen ja johdonmukainen ajattelumalli, mutta pidemmälle pohdiskeltuna on käsissämme paljon enemmän pulmallisia kysymyksiä kuin selkeitä vastauksia.

Olen pitkässä juoksussa alkanut ajatella asioita vähemmän itseni kautta, katsellen asioita mahdollisimman kaukaa ja tarkastellen kokonaisuutta. Ajatukseni, tunteeni ja kokemukseni näyttäytyvät siinä isossa kuvassa koko ajan sitä pienempinä ja vähäpätöisempinä mitä suuremmaksi maisema laajenee. Olen päivä päivältä vakuuttuneempi siitä, että "minut" (mitä se sitten ikinä onkaan...) on vain istutettu tarkkailemaan tätä maailmaa ja tätä elämää, ei olemaan osa sitä. Eläen maailmassa ja ollen sen lainalaisuuksien orja siinä missä mikä tahansa muukin eläväinen ja kuihtuvainen olio, mutta saamatta tästä maailmasta yhtään mitään, sekä myös antamatta sille mitään. Maailmassa ei ole mitään, minkä tunnistaisin tehtäväkseni. Minä vain kellun ja ajelehdin, ees taas.

Kaikki kokemukseni sekä kaikessa kirjavassa rikkaudessaan, kuin myös kurjassa köyhyydessään ovat vain asioita jotka tapahtuvat - ilman tarkoitusta tai jälkeä jättävää syytä. Ja siksikin, on hyvin helppo olla takertumatta tämän maailman tarjoamiin - joskus miellyttävinä, toisinaan epämiellyttävinä kokemuksina ilmeneviin asioihin. Mitä vähemmän haluan elämältä mitään, mitä vähemmän odotan siltä mitään, sitä levollisemmaksi olemiseni käy tässä hahmossa asustellessa, johon "minut" (mitä se sitten onkaan...) on asetettu asumaan. Kaikki mitä koen, on hetken päästä jo ohimennyttä ja sitä mikä on edessäni, ei ole vielä olemassa.

Joten onko minun oma tehtäväni ottaa silmä häneltä joka ensin vei omani? Eihän minunkaan silmäni ollut minun omani, ja vaikka olisikin ollut, niin se olisi vain elinikäisessä lainassa ja lopullisesti vain omassa käytössäni, mutta itse en sitä ole alunperin omakseni poiminut, enkä tule pitämään sitä mukanani kun täältä lähden. Joten jos minua lyödään turpaan, onko se minun tehtäväni palauttaa tuo sama isku lyöjän omiin kasvoihin? Olenko yht'äkkiä velvoitettu johonkin, mitä en alunperinkään tahtonut?

Koston ongelma ja siitä irrottautuminen

Olen taipuvainen ajattelemaan karmisesti. Eli jos takerrun siihen vääryyteen mikä kohdalleni sattuu, eli siis kostan - tai vielä pahempaa, öykkäröin - tulee se minulle varmasti joskus takaisin. Missä muodossa, kuka toimii välittäjänä tai mikä on palautustoimituksen ajankohta, sitä en tiedä. Eikä tuo tieto minulle edes kuulu.

Koston kierre on tuttu ilmiö varmasti jokaiselle. Vääryys ei mitätöidy kostamalla, joten teknisesti tasavertaisenkin kostotoimenpiteen jälkeen vääryyden summa on lopulta aina tuplat alkuperäisestä. Seuraava isku on kokonaan uusi isku, eikä siis suinkaan se sama isku joka jo aiemmin annettiin, palautumassa alkuperäiselle lähettäjälleen.

Jos nuhteetonta kohtaan tehdään väärin, säilyy hänen nuhteettomuutensa ainoastaan silloin kun hän irtisanoutuu koko tilanteesta eikä suostu olemaan sen kanssa missään tekemisissä. Haaskaamatta ajatustakaan koko asialle, saati sitten toimintaansa.

Palatakseni alkuperäiseen tarinaani, mikä sitten sillä kertaa meni toisin kuin ennen?

Liekö hassua sattumaa vai mitä sitten ikinä, niin paljasjalkaisuuteni pisti minut tavallista valppaammaksi. Tuntui kun olisin voinut käydä nanosekunnissa sellaisen määrän ajatustyötä, mihin tavallisesti joudun käyttämään vähintään minuutteja.

Kengät jalassa ollessani olisin voinut reagoida ripeämmin, ja liikkumaan ketterämmin. Olisin siis "parhaassa" tapauksessa voinut voittaa teoriassa mahdollisen nujakoinnin täystyrmäyksellä. Vastustajani oli kanssani samaa kokoluokkaa, muttei vaikuttanut fyysisesti vahvemmalta tai parempikuntoiselta. Lisäksi hän oli juovuksissa, ja minä täysin selvin päin ja skarppina. Periaatteessa valmiina kahakoimaan salamannopein liikkein.

Mutta... Minulla ei ollut kenkiä. Olin kömpelö. Jokainen liikkeeni täytyi tehdä hitaasti ja tiedostaen. Jokaisessa askeleessa täytyi olla ajatus mukana. Ennen jokaista askeltani jouduin tunnustelemaan kivistä ja kovaa asfalttia jalkani alla, arvioiden kannattaako sille laskea koko painoaan. Joten se siitä salamannopeasta liikehdinnästä, nyt olisi pärjättävä muilla avuin. Anturani olivat herkät. Sekä jalkapohjieni tuntopisteet, että ne kuvitteelliset mentaalituntosarvet jotka arvioivat ilmassa leijailevia mahdollisesti sisäistä harmoniaani sekoittavia signaaleja.

Vanhasta muistista kaivelin aiemmat kokemukseni vastaavista tilanteista. Hämmmennys, pelko, naurunalaiseksi tuleminen, nöyristely, arkajalkailu (pun intended), koko se sekavien tunteiden kirjo joka oli jo pulpahtamaisillaan pintaan. Yrittäen vetää minut mukanaan ja takerruttaa tilanteeseen joka oli käsillä. Vieden mieleni jo ennalta siihen häpeään, mikä koittaisi tilanteen jälkeen kun kaikki olisi jo ohi ja olisi jo liian myöhäistä "toimia niin kuin pitäisi".

Olin siis ehtinyt tiedottaa tulta pummaavalle Öykkärille, etten kanna sytkäriä mukanani koska en sellaista tarvitse. Tässä kohtaa tuli tarpeellinen n. kahden sekunnin tauko, jonka aikana ehdin prosessoida paljasjalkaisuudestani johtuvaa kömpelöyttä sekä sisälläni myllertävän sekopäätunteiden ongelmat ja kartoittaa niiden kaivamat sudenkuopat.

Pääsin kartalle. Seuraavaksi saisin ehkä turpaani, ehkä en. Mutta niin tai näin, se olisi vain asia joka tapahtuu. Ei muuta.

Öykkäri tässä kohtaa siis piti selkeästi jonkinlaisen mietintätauon juopuneessa mielessään. Katsoi minua päästä varpaisiin, ihmetteli halveksuva ilme kasvoillaan ulkomuotoani kokovartaloskannauksen verran ja sanoi jotain tyyliin "Mitä vittua?". Minua hymyilytti. Kivet pistelivät jalkapohjissa, joten hidastin kaikkia liikkeitäni niin paljon kun suinkin oli mahdollista. Vain hidastettua tapahtumaa voi havannoida.

Öykkäri kimpaantui läimäisi minua vetelästi poskelle, jonka jälkeen minä puolestani taputin häntä hymyillen olalle ja sanoin. "Valitan, mutta en voi auttaa. Toivottavasti löydät jonkun, jolta voit lainata sytkäriä", siirsin yhdellä pienellä kehoituksen käsieleellä Öykkärin pois tieltäni ja jatkoin matkaa.

Kerrankin tyytyväisenä siitä, että homma meni oikeastaan juuri niin kuin pitikin.

Lakkoilu

Olen tässä aikojen saatossa tehnyt paljon tutkimusmatkoja itseeni lakkoilun muodossa. Lakkoilu on kokemuksena aina mielenkiintoinen. Enemmän tai vähemmän. Siinä on hyvät ja huonot puolensa, ja se pistää miettimään asioita. Ja aina kun joutuu miettimään asioita hieman uusiksi, tapahtuu jonkinlaista kasvua ja kehitystä. Toki myös taantumusta. Parasta lakkoilussa, etenkin pidempikestoisessa ja jämptimmin toteutuneissa, on perspektiivin uudistuminen. Sen laajeneminen.

Olen lakkoillut yhdessä sun toisessa asiassa. Varhaisimpia lienee lyhyet tupakkalakot, aikoina jolloin vielä tupakoin hieman säännöllisemmin. Sittemmin vuorostaan kun alkoi alkoholia kulua tiiviimmin, pistelin korkkia kiinni välillä määräajaksi, toisinaan toistaiseksi. Tätä kirjoittaessani lakkoilen karkkien ja kahvin kanssa. Testimielessä olen lakkoillut välillä myös lihansyönnin kanssa, ja sen sellaista. Ymmärtänette jo idean, eli omien tottumustensa haastamien ja tarkastelu. Miksei myös tapojensa, jollei aina nyt ihan muuttaminen, niin ainakin niiden päivittäminen.

Itsensä haastaminen jonkin päämäärän saavuttamiseksi on aina hieno kokemus, ja tavoitteeseen päästyä tulee palkittu olo. Itsensä haastaminen ilman päämäärää ja syystä jota ei haastetta käynnistäessään edes tiedä, ja jossa ei aina näennäisesti "ole mitään järkeä" on taas vieläkin mielenkiintoisempaa. Silloin päätöksestä haksahtamisetkin ovat rikastuttava kokemus, etenkin jos sen jälkeen onnistuu vielä palaamaan takaisin lakkoilun pariin notkahduksesta lannistumatta. Kehityshän ei ole yksinomaa pelkkää ylämäkeen menoa, mutta mikäli vain kokonaiskuvaa katsellessaan  toiminta ja tehdyt valinnat vievät elämässä kohti yleistä parempaa, voi pettymyksiä ja heikkoja hetkiäkin pitää yhtä lailla rikkautena, joilla on oma tärkeä tehtävänsä.

Lakkoilen välillä ankarammin, joskus kepeämmin. Ankaralla lakkoilulla tarkoitan jyrkkää nollatoleranssia, ja lievemmällä taas tiedostettua vähentämistä tai loivaa pyrkimystä lopettamiseen. Tai milloin nyt mitäkin, lakkoilu on joka kerta erilaista ja sen toteutuma kuvastanee aina senhetkistä luonnettani. Ja luonteeni on kyllä muuttunut valtavastikin, etenkin pitkällä aikavälillä tarkasteltaessa.

Useimmiten en lakkoile kovin monessa asiassa samanaikaisesti, etenkään jos ei ole erityisempää ja vakavaa tarvetta. Toisinaan lakkoilen siis ihan vain lakkoilun tuottaman tyytyväisyydentunteen vuoksi, ja pidän prosessia jonkinlaisena pienenä harjoituksena kehittää luonnetta. Asioita selkeyttääkseni, lakkoilen mieluiten yhdessä asiassa kerrallaan. Se on myös helpompaa ja paremmin hallittavissa kuin mihin minun tämänhetkinen itsehillintäni riittäisi. Vakavammat ja todellisemmat, terveyttä ja elämänlaatua haittaavat syyt lakkoiluun ovat luonnollisestikin puolestaan asia erikseeen, enkä nyt niiden itsestäänselvästä merkityksestä ala kertaamaan. Ainakaan yleisellä tasolla. Lakkoilu tuottaa oman toimintansa tiedostamista, ja se on koko homman pääpointti. Vain kalibroimalla omaa mukavuusaluettaan pääsee kartalle siitä missä on ja minne menee.

Vaivihkaa elämään ujuttautuneista tottumuksista tekee ihan hyvää ottaa pientä etäisyyttä, sillä tottumuksilla on taipumusta rajoittaa elämää ja muodostua addiktioiksi (hieman raju sana, joka on moneen yhteyteen liian voimakas). Se onkin yksi havainnoistani, että sekä itselläni että yleisesti lakkoilu kohdistuu asioihin, jotka vetävät ikäänkuin maata kohti ja estävät ylöspäistä kasvua. Ja valitettavan usein moni tylsistyttävä, turruttava ja taannuttava tottumus muodostaa addiktion. Tämän vastakohta onkin sitten se, mitä pidän tällä hetkellä yhtenä unelmistani (vaikkakin se on kovin abstrakti): riippumattomuus ja vapaus. Siksi en ideaalitodellisuudessani halua olla riippuvainen mistään enkä kenestäkään. Non-attachment, onko tuolle sanalle suomenkielistä vastinetta? Epäfiksaatio?

Lakkoilun nurjasta puolesta voinen mainita heti kärkeen, kuinka petollista se helposti on. Nollatoleranssi etenkin ankarimmillaan voi olla totaalista itsekidutusta, ilman että se opettaa mitään järin hedelmällistä. Tällaiseen minulla on valitettavasti liian helposti taipumusta. Tuijotan puita enkä metsää, ja pakkopidättäytyminen pitää ajatukset lakkoilun kohteessa joka ikinen hetki kuin kiinnihitsattuna. Ja koko ajan täytyy olla varuillaan, joka tilanteessa. Myös taipumus pienisieluiseen marttyyrikäytökseen hiipii vaivihkaa omaan käytökseen, mikäli on itseään kohtaan tarpeettoman julma.

Välillä taas on aiheellista levähtää myös lakkoilusta itsestään ja pitää pieni breikki. Lakkoilu-lakko. Löysentää siimaa, höllätä otetta ja antaa itselleen yksinkertaisesti aikaa ja tilaa vain olla. Olen tehnytkin sen tuoreen havainnon, ettei turhan ehdottomaksi kannata heittäytyä. On ihan OK olla rakentelematta itselleen milloin minkäkinlaisia typeriä periaatteita, joista ei voi sallia itsensä lipsuvan. Periaatteita pidin ennen jonkinlaisena jalouden merkkinä ja osoituksena henkisestä vahvuudesta. Enää en oikein osaa olla täysin varma, voinko ajatella näin. Periaatteista on helppo rakentaa itselleen jonkinlainen suojakilpi, samalla kun itse asiassa oman elämän latu vain kapenee ja jyrkkenee. Päätepisteessä kuvittelisin olevan tilanteen, että ympärillä on jo niin korkeat muurit, ettei niiden yli pääse tai taakse näe. Paskat siis periaatteista.

Pidän enemmän sanasta ohjenuora. Siitä että omalle elämälle on olemassa jonkinlaiset raamit ja visiot siitä että minne tässä oikein ollaan menossa, miten ja etenkin miksi. Ohjenuorat toimivat tienviittoina kohti haluttua määränpäätä silloinkin, kun eksyy reitiltään typerehtämään jotain sellaista mitä ei todella oikeasti halua. Mutta että tuo hetkittäinen typerehtäminenkin on sallittua ja sen voi antaa itselleen anteeksi, etenkin siinä vaiheessa kun se majakanvalo on aallokossa keikkuessa taas spotattu ja suunta käännetty takaisin sitä kohti. Ideaalit ovat kaunis asia, ja ideaalia kohti meneminen arvokasta pakertamista. Ideaali ei muserru siitä, jos se jää tavoittamatta ja toteutumatta. Periaate puolestaan murenee sillä silmänräpäyksellä, kun siitä poiketaan. Siksi pidän periaatteita paljon heikompina.

Eräästä hiljattain lukemastani kirjasta jäi mieleen ajatus "Tietämättömyydellä ei ole alkua mutta sillä on loppu, kun taas Tiedolla on alku mutta sille ei ole loppua" ja en itse voisi nasevammin sanoa. Ja jos johonkin haluan addiktoitua, niin se on oivaltamisen hetkeen. Sen hetken jälkeen mikään ei ole enää ennallaan ja koko menneisyyskin muuntautuu taakasta vain perustukseksi sille tulevaisuudelle mitä oivallus auttaa rakentamaan. Ja jos lakkoilu palvelee tätä rakennustyötä, voinen tällaista pidättäytymistä pitää täysin terveellä pohjalla olevana ja hienona asiana.

Triple Trouble

Minulle esitettiin eilen kipakka Napakymppi-henkinen kysymys: Minun tulisi luetella kolme piirrettä, joita naiselta toivoisin. Rehellisyys, luotettavuus ja iloisuus olivat kiellettyjä ehdotuksia. Ilmeisesti liian helppoja heittää pöytään suorilta käsin.

Ja totta kai, koska minä olen minä, en sallinut tehtävän olevan itselleni liian helppo. Kolme on ensinnäkin pieni luku, ja esiinpulpahdelleita luonteen- tai persoonallisuudenpiirteitä tulvi mieleeni koko sanavarastoni mittavasta arkistosta aivan järjettömän vuolaana virtana. Edellämainittujen lisäksi mm. älykkyyttä, ymmärtäväisyyttä, taiteellisuutta, tervehenkisyyttä, tasapainoisuutta, jne. jne. Paljon yhdessä keskenään kauniisti soivia piirteitä, kuten myös riitasointuisempaa disonanssia.

Lähdin funtsailemaan ikään kuin oksanhaaroista kohti puunrunkoa. Mitkä piirteet sisällyttäisivät itseensä mahdollisimman paljon hyviä alahaaroja? Mihin lokeroon suurinpiirtein mitkäkin luonteenominaisuudet asettuvat? Miten ylipäänsä erotella asioita, jotka kuitenkin liittyvät myös toisiinsa? Jos löytäisin kolme riittävän avara-alaista luonteenpiirrettä, saisin kätevästi sisällytettyä mukaan myös paljon muuta hyvää ja kivaa. Ovelaa, ja kätevää. Tässä hieman prosessoinnin saldoa, vaikka mylly jauhaakin edelleen... Suhteellisen luotettavana ja melkein sanojeni mittaisena miehenä, en kuitenkaan suostu lukitsemaan näitä vastauksia loppuiäkseni.

Ymmärtäväinen oli ensimmäinen sana, mikä jäi mieleen pyörimään. Sehän kun loppujen lopuksi tarkoittaa aika paljon. Koska ymmärrystä on monenlaista. Pelkkä rationaalinen analyyttisyys, kylmiin ja kuiviin faktoihin suurennuslasilla tuijotteleva ihminen harvoin on persoonana mikään kovin mielenkiintoinen. Siihen karsinaan siis en voi sallia tämän sanan ahtautuvan. Jotta voi olla ymmärtäväinen, täytyy olla myös ns. sosiaalista pelisilmää sekä tunneälyä. Olen kauan pitänyt älykkyyttä hyvin ihailtavana piirteenä ihmisessä, mutta tätä nykyä en olekaan enää kovin varma. Korkealla älykkyysosamäärällä ei tee yhtikäs mitään, jos samaan aikaan olet ailahtelevainen sekopää tunnepuolella. Älykköporukat haksahtavat usein olemaan ylimielisiä narsistimulkeroita. Kun taas ymmärrykseen sisältyy myös kunnioitus ja empatia, paljon määrittelemätöntä ja johdonmukaisen logiikan ulkopuolella kulkevaa, mutta silti paikkansapitävää viisautta. Ymmärtäväinen ystävä osaa kommunikoida muiden kanssa samalla aaltopituudella, sekä silloin kun ei, niin hän sentään ymmärtää oman tietämättömyytensä, ja antaa siis muiden tunteille, kokemuksille ja ajatuksille riittävän tilan. Ymmärrys se sisällyttää itseensä oikeastaan kaiken tarpeellisen. Kulkee äärilaitojen kultaista keskitietä, valaisten silti latua aina reunojaan myöten. Ymmärtäväisellä olisi kaikki rahkeet olla itseriittoinen myhäilijä, mutta hänellä ei silti ole mitään tarvetta myhäillä.

Aitous. Yksinkertainen on kaunista. Jostain syystä vaan suomenkielessä yksinkertainen on laitettu tarkoittamaan tyhmää. En ole koskaan oikein ymmärtänyt miksi näin on päässyt käymään? Se menee mielestäni todella pahasti harhaan. Yksinkertainen on monimutkaisen vastakohta, ja mieluummin ainakin itse olisin kaikkea muuta kuin monimutkainen tyyppi. Siispä voin toivoa sitä myös muilta. Aidoilla tyypeillä on itsetunto kohdillaan, ja heihin voi luottaa. Aidot tyypit voivat olla tyhmiä tai älykkäitä, mutta mikä tärkeintä - heillä ei ole tarvetta esittää mitään muuta. Heidän ei tarvitse yrittää mukautua, mutta muuttuessaan ajan myötä he tekevät sen rohkeasti ja avoimesti. Aidot tyypit ovat yleensä rentoja. Heidän seurassaan on helppoa olla.

Omistautunut tuli itse asiassa mieleeni liki samaan aikaan ymmärtäväisen kanssa. Huomattavasti syvemmälle ampaiseva piirre, minkä avulla keskenään yhteen nivoutuu myös sankka ja määrittelemätön määrä muita hyviä piirteitä. Omistautuneella ihmisella on itsekuria. Hän tietää rajansa, ja myös sen etteivät hänen tämänhetkiset rajansa ole sama asia kuin hänen todelliset rajansa. Hän ei siis tyydy vähempään kuin mitä hän voisi täydellisimmillään olla. Omistautunut ihminen on vastuuntuntoinen. Ystävänä hän on rehti, sillä onhan hän jo valinnut omistautua ystäväksesi. Hän pystyy pidättäytymään kaikesta turhasta, ja sellaisesta mikä ei ole hyväksi. Hän pystyy uhrautumaan. Luopumaan jostain ehkä mieluisastakin, mikäli tilanne sen vaatii.

Sellaista tällä kertaa. Mielessäni pyöri myös paljon hömpöttelevämpiäkin sanoja, Napakympistä ja deittiympyröistä tuttuja. Huumorintajuinen, hauska, kaunis, musikaalinen, sanavalmis, verbaalinen, lämmin, avoin, isotissinen, sielukas... Plus tietty toistuvasti ne kielletyt kolme. Monenlaista, millä joko ei ole mitään väliä, tai mitä ei tarvitse erikseen mainita, mikäli olet ymmärtäväinen, aito ja omistautunut.