Rikkomuksesta vapahdukseen

Hei taas, lukijani.

Kuten valitettavan tavallista on, on edellisestä kirjoituksesta kulunut jälleen aikaa. Aika tosin huitelee tässä elämänvaiheessa sellaista vauhtia, että oma verkkainen hitaus ei tahdo pysyä perässä. En edes havaitse kuukausien, seisausten ja tasausten, tai ohivierivien vuodenaikojen kiitävätahtista kulkua. Tämä elämäksi kutsuttu harha, joka tahraa verkkokalvojani päivisin arikirealismin kuvilla ja kyllästää öisin tajuntani järjettömyyksillään, ei pysähdy silloinkaan kun näennäisesti mitään ei tapahdu.

Tänä keväänä tulee seitsemän vuotta siitä kun kävin astangajoogan alkeiskurssin. Seitsemään vuoteen mahtuu monenlaista, mutta tunnistan tavallaan myös että yksi - hyvin abstrakti sykli on päättynyt. Tunnistan sen siitä, että huomaan olevani jälleen lähtöruudussa. Olen palannut nihilistiseen mielentilaan, ja on tullut aika hajoittaa ja tuhota jälleen muutamia ajatteluani ja toimintaani määrittäneitä ehdollistumisia ja pystyynlahonneita, kukoistuksen päivänsä taakseen jättäneiden rakenteiden mätiä runkoja. Astangajooga on edelleen pysynyt kuvioissa, mutta suhteeni siihen on muuttunut aivan päinvastaiseksi kuin mitä uskoin sen alussa olevan. Usko asanaharjoittelun ja muun fyysisen joogan kaikkivoipaisuuteen on karissut pois ja tilalle tullut kriittinen tarkastelu ja koko asian haastaminen. Ja kriittisen tarkastelun myötä, siinä olevia selviä puutteita olen alkanut täyttämään aivan muunlaisilla liikkumisen muodoilla, ja se on ollut hyväksi. Edes nihilismi ei tarkoita nihkeilyä tai pessimismiä.

Kuluneita vuosia leimaa aktiivisuus, terveyden kohentaminen, ja positiivisen elämänasenteen opettelu ja sen janoinen tavoittelu. Tämä palo on johtanut ihmeellisiin asioihin ja tuottanut paljon hyviä ja kauniita asioita, ennen kaikkea kestävän muutoksen ja uuden suunnan löytymiseen elämässä. Olen matkustellut niin yhdessä kuin muidenkin kanssa. Olen oppinut säännöllisen harjoitusrutiinin kautta itsekuria ja elämänhallintaa, tullut sen kautta terveemmäksi, saanut uusia ja entistä parempia ystäviä ja sen myötä uutta itseluottamusta, kohentanut ruokavalioni ja elänyt hieman parempaa elämää. Terveyden perässä säntääminen kuitenkin johti nyt lopulta siihen, että elämästä tuli jälleen pakonomaista ja sisällötöntä soopaa. Oli tullut aika pistää jälleen kaikki paskaksi. Nyt on aika heittää itsekasvatuksellinen orientaatio romukoppaan.

Vitaalisuuteni alkoi valua pois, taiteellinen inspiraatio oli ollut kadoksissa jo liki vuosikymmenen, ja löydetystä uudesta sisällöstä elämään katosi merkitys. Tajusin, ettei tuo merkitys ollut luonteeltaan osaa kaiken pysyvintä ja oleellisinta ydintä, kvintessenssiä. Meditointiharjoitteet ja näennäisen hyvä elämä ravitsi salakavalasti myös narsistisia puoliani, itsekkyyttä ja kapeakatseisuutta. Tajusin, että myös varjoni ja todelllisempi, vakava ja vaikea sieluni osa tarvitsi ravintoa. Se osa, jota ravitsee rikkomus ja hajoitus.

Sain alkuvuodesta selkävaivan, joka pakotti minut katkaisemaan pakonomaisen päivittäisen harjoitusrutiinini. Tein samalla tietoisen päätöksen, päätöksen jonka siemenet tosin olivat tiedostamattani versoneet jo alitajunnassani. Päätin, että tänä vuonna lepään. Lepään siis fyysisesti, mutta sallin mieleni hulluudelle ja padotulle tajunnanvirralle enemmän tilaa. Tuo hulluuden virta oli ennen kaikkeni, alkulähde josta ammensin kaiken elinvoimani. Ja jonka vietäväksi heittäytyminen oli vähällä myös tuhota minut. Sinne palaaminen vaatii hieman pokkaa, mutta sinne on jälleen hetkeksi palattava. Myös tuo pimeä paikka on kotini.

Nyt kuitenkin olen kerännyt kuluneiden vuosien aikana kestävämmän fyysisen terveyden, joka kestää paremmin myös transgressiivisen antaumuksen. Olen alkanut jälleen luoda musiikkia, ja saanut kauan pöytälaatikossani pölyttuneinä odotelleet ideat valjastetuksi käytäntöön ja osaksi luovien prosessien ajanjaksoa. Olen nukkunut enemmän, nähnyt niin eläväisiä ja päräyttäviä unia, että tahdon päästä siihen tajunnantilaan takaisin aina uudelleen ja uudelleen. Olen päihtynyt, tuntenut padottuja tunteita täydemmin ja saanut käydä ystävieni kanssa hedelmällisiä ja syviä keskusteluja, jolloin olemme yhdessä rakentamassamme turvallisessa mutta synkässä tilassa rämpineet kollektiivisen piilotajuntamme vaarallisissa ja kauhistuttavissa rämeissä. Kaikki on räjähtänyt auki, nyt kun muurit saatiin vihdoin murretuiksi.

Elämmä mielenkiintoisia aikoja, nyt kun asiat ovat taas kääntyneet päälaelleen.

Palaamisiin.

Kuolemasta ja itsekkäistä jumalista

Istuimme eilen kahden ystäväni kanssa Helsingin Senaatintorin kirkonportailla keskellä yötä, hörppien viimeisia oluttörppöjämme tyhjiksi. Olimme viettäneet illan Suomenlinnassa, ja suuntautumassa jo satamasta kohti kotia. Kuitenkin pysähdyimme vielä.

Juttelimme kauan aikaa vakavina karuista aiheista. Vahnenemisesta ja siitä kuinka koko ajan aikuisempiin lukemiin tikittävästä ikämittaristamme huolimatta olemme edelleen kuin parikymppisiä koltiaisia. Ei lapsia tai perhettä, ei tietoa siitä miksit tulemme isoina. Takana jo paljon muistoja paremmista ja yksinkertaisemmista ajoista, mutta myös hukattuja mahdollisuuksia ja lunastamattomia lupauksia. Muistelimme jo taakse jääneitä kolmenkympin kriisejämme, ikään kuin niistäkin olisi jo iäisyys. Muistelimme parikymppisyyden ahdistusta, sen kärkästä ja jyrkkäreunaista idealismia. Muistelimme lapsuuden taikametsiä ja turvallisia kotikaupunkejamme menneinä hyvinä, yksinkertaisina aikoina. Taikametsiä, jotka ovat jo sittemmin lanattu maan tasalle ja muutettu dystooppisiksi betonilähiöiksi.

Viattomuuden ajat murenevat hiljalleen. Kun 14 vuotias koiramme aikoinaan siirtyi koirien taivaaseen, pysähdyin tiettävästi ensimmäistä kertaa sen tosiasian tajuamiseen, että asioiden ohikiitävyys ja pysymättömyys on hirvittävä asia. Olin 28-vuotias, ja puolet silloisesta elämästäni kuvioissa ollut karvanaama oli poissa. Karvanaama, joka oli nappisilmillään nähnyt minun kasvavan 14-vuotiaasta räkänokasta tapahtumarikkaiden ikävaiheiden läpi nuoreksi aikuiseksi. Koiramme saapui keskuuteemme suloisena ja ylienergisenä karvapallerona, ja lopulta lähti luotamme riutuneena luusäkkinä joka ei enää nähnyt mitään, kuullut mitään tai tunnistanut hajuani. Sen kuihtumisen katseleminen oli lohdutonta, murskaavaa.

Pari vuotta sen jälkeen rakas mummoni kuoli. Hänen kuolemaansa edelsi hidas hiipuminen, kun hänen kuntonsa hiljalleen heikkeni. Hän suri sitä häpeää, että joutui nöyrtymään sen tosiasian edessä, että olisi kotikorttelinsa ensimmäinen joka joutuu kulkemaan rollaattorilla. Rollaattoristakin hän lopulta siirtyi vuodelepoon, josta lopulta luojansa luokse Taivaan korkeuksiin. Mummoni kasvoilla säilyi kirkas hymy loppuun saakka. Lähisukulaiseni käyttivät paljon aikaa hössöttäen ja kysellen hänen voinnistaan, ikään kuin he hyvistä tarjoitusperistään huolimatta olisivat kuitenkin olleet enemmän huolissaan mummon olosta kuin kiinnostuneita hänestä. Muistan kuinka istuin hänen sängyn vierellään pitäen häntä kädestä. Juttelimme niitä näitä, vitsailimme, muistelimme menneitä mutta kuitenkin olimme paljon myös aivan hiljaa, vain toistemme seurassa. Tiesimme molemmat, että nämä olisivat lopulliset hyvästit. Haikeudesta huolimatta, lähtö oli luonnollinen eikä siinä mitään sen kummempaa. Hautajaisissa en enää edes itkenyt tai surrut, sillä ehdimme jättää oikeat ja lämpimät hyvästit jo hänen vielä eläessään viimeisiä viikkojaan.

Istuessamme eilen kolmistaan ystävieni kanssa Senaatintorin kirkonportailla, oli eräs tuttavapiirissämme vaikuttanut keskeinen merkkihenkilö ja suuresti pidetty ja hyvin tunnettu tekijämies Perttu Häkkinen kuollut yllättäen muutamaa päivää aiemmin. Meistä kolmesta ainoastaan yksi tunsi hänet henkilökohtaisesti, kun taas kaksi meistä ei häntä ehtinyt tapaamaan. Edeltävät arkipäivät olivat menneet hämmentyneissä ja surullisissa tunnelmissa. Omat ajatukseni olivat pyörineet koko viikon hyvin syvissä vesissä. Olin ajatellut paljon sitä, kuinka epäreiluna ennenaikainen kuolema pienelle ihmiselle näyttäytyy. Vihantäyteinen uskoni itsekkäisiin jumaliin palasi ja voimistui. Despoottisiin jumaliin,  jotka repivät parhaat ja hienoimmat ihmisyksilöt luokseen ennen aikojaan, pois luotamme maallisen elämän parista muuttaen maailman samalla hieman tyhjemmäksi, tyhmemmäksi ja huonommaksi.

Tänään sain kuulla uutisia, että yksi nuoruusvuosieni hyvistä ystävistä oli viikko sitten lauantain ja sunnuntain välisenä yönä - siis samana yönä Pertun onnettomuuden kanssa - päättänyt elämänsä oman käden kautta. Muistan ystäväni iloisena, hymyilevänä ja valovoimaisena ihmisenä jota kaikki rakastivat. Sittemmin elämät veivät uusiin suuntiin, emmekä lopulta enää pitäneet yhteyttä. Sain kuulla nyt jälkikäteen hänen sairastuneen aikuisiällä syvään masennukseen ja ahdistukseen, joka lopulta johti traagisimpaan mahdolliseen loppuun. Nuoruuteni ystävää jäivät kaipaamaan vaimo ja kaksi lasta. Minulle hän oli reilu kymmenen vuotta sitten muun muassa naapuri, ystävä, ja festarireissuilla kanssarymyäjä. Joimme monesti viinaa aamuun asti, katsoimme usein roskaleffoja tuntikausien mittaisina maratoneina, hehkuttelimme Loveraftin kirjallisuutta ja kuuntelimme paljon Bolt Throweria. Hänellä oli luja moraali, järki päässä ja jalat maassa, minulla ei vielä tuolloin niinkään. Hän jaksoi olla aina ystävällinen ja hyväsydäminen, minun vielä esittäessä koviksempaa kuin todellisuudessa olin. Lopulta minä vaihdoin työn perässä kaupunkia, ja tulevat menneet vuodet toivat tullessaan tarinoita joissa en enää ole mukana - ja murheellisen päätöksen, jota minun on nyt vaikea käsittää.

Harmoniaa kaaoksessa ja kommunukoinnin haaste

Tein pienen, mutta tärkeän havainnon aiemmin tällä viikolla pönöttäessäni sosiaalisessa mediassa (olen muuten viime aikoina vähentänyt tätä pahetta, ja havainut siitä seuraavan huomattavaa mielenterveyden kohenemista). Luin väittelyä, jonka osapuolet olivat minulle kumpikin entuudestaan tuttuja. He olivat keskenään näkemyksissään eri mieltä, ja jakoivat näkemyksiään toisilleen mielenkiintoisessa keskustelussa. Aihe sinällään ei tässä yhteydessä ole oleellinen mainittavaksi, mutta tämän keskustelun seuraaminen johti minut eräänlaiseen ahaa-elämykseen.

Ihminen kaipaa harmoniaa ja rauhaa sisimmässään. Hän toivoo että asiat rullaavat mukavasti ja ikävät asiat eivät vaivaa elämää, ei ajatuksen eikä käytännön tasolla. Elämisen taito sitten ilmentyykin sen mukaan, kuinka hyvin osaa omalla toiminnallaan vaikuttaa päätöksiinsä ja millaisiin edesottamuksiin nämä päätökset johtavat. Periaatteessa äärimmäisen yksinkertainen juttu, mutta samalla äärettömän vaikea. On erilaisia temperamentteja, luonteita ja persoonallisuuksia. On erilaisia ideaaleja ja arvomaailmoja. Koko olemassaolo on tarpeeksi monimutkainen ja -tasoinen tekemään sen pyörteissä tanssahtelusta vähintäänkin haastavaa. Ihmiset muuttuvat iän myötä. Samoin heidän temperamenttinsa, käytöksensä ja arvomaailmansa. Muutos tapahtuu usein eri tahdissa ymmärryksen kanssa, ja käytös ei päivity aina ihan samassa tahdissa kuin arvomaailma. Ja niin edelleen.

Itsestäni voin kertoa sen verran, että olen suhteellisen penseä idealisti. Kypsymiseni suunta on ollut melko samalla suunnalla jo jonkin aikaa, mutta omaan todellisuudentajuunsa ja sen todenperäisyyteen havahtuu aina silloin tällöin. Ja havahtuessaan tajuaa vain sen kuinka vähän oikeastaan mitään mistään tajuaa. Mitä enemmän opin uutta, sitä enemmän opin ennen kaikkea sitä miten vähän voin loppujen lopuksi mistään mitään tietää. Olen oppinut ymmärtämään, etten ymmärrä. Tätäkin tärkeämpänä, olen oppinut kestämään ajatuksen, etten ymmärrä ja sallinut antaa asioiden vain olla mitä ovat. Sallinut ymmärtämättömyyteni.

Minulle rauha ja sopu siis merkitsee sitä, että tajutessani olemassaolon monimuotoisuuden, hyväksyn oman ymmärtämättömyyteni. Ja vastaavasti, koska päättelen etten varmastikaan ole kokemukseni kanssa täysin yksin, on ymmärtämättömyyttä varmasti myös muissa ihmisissä. Toisen tiedostavat sen paremmin ja toisen huonommin, mutta joka tapauksessa asia ei ole minun säädeltävissäni joten sen täytyy vaan antaa olla. Tajuan, että on asioita jotka ovat ymmärrykseni piirissä, ja on asioita jotka ovat sen ulkopuolella. Tajuan, että todellisuuden monimuotoisuutta täytyy pystyä kunnioittamaan silloinkin kun se ei omaan ymmärrykseen mahdu, ja on suurta kunnioitusta jättää vieraille asioille tilaa olla ja hengittää. Ajattelen, ettei yhteisymmärrys ole aina mahdollinen, mutta sopu on. Ja silloin kun tilanne on tämä, ei tilannetta tarvitse korjata sen enempää. Näin on hyvä. Vastakkaisia näkemyksiä on ilman varsinaista vastakkainasetteluakin. 

Toinen käsitys sovusta ja rauhasta perustuu pyrkimykseen luoda harmonia yleisen yhteisymmärryksen kautta. Pyritään löytämään yhteinen sävel ja luoda kommunikaatiota. Kaikki, keskenään vastakkaisetkin temperamentit ajatellaan muotoutuviksi ja soveltuviksi löytämään yhteinen keskinäinen pelin henki, jos vaan osallistujilta itseltään löytyy tarpeeksi tahtoa joustaa ja pyrkiä ymmärtämään. Tässä harmonian ideaalissa on myös ajatus siitä, että kaikenlaatuiset arvomaailmat ja idealismit voivat olla sovitettavissa toisiinsa, vaikka jo peruslähtökohta olisi perustavalta laadultaan täysin yhteensopimaton toisen kanssa ja kaikenlainen vertailu ja rinnastus siksi mahdotonta. Mahdotonta ainakin siinä määrin, että samalla vältyttäisiin myös perustavanlaatuisilta erehdyksiltä.

Näen molemmanlaisissa rauhan ja sovun ideaaleissa paljon hyvää, mutta myös paljon pulmia. Kykenemättä edes pohtimaan asiaa tässä vaiheessa vielä tämän enempää, voinen jättää vain kysymysen ilmoille, onko sopua ja harmoniaa lopulta saavutettavissa? Vai onko dynaaminen, aina keskeneräinen ja siksi jatkuvassa liikkeessä ja muutoksen tilassa myrskyävä - samalla silti omassa kaoottisuudessaan rauhallisesti kelluva, tietoinen ja tajuinen todellisuus, vain koko universaalin luonnon käsittämätöntä, paradoksaalisen harmonian ilmennystä jo itsessään?

Entä kommunikaatio, voiko se tapahtua millään kielellä tai onko se älyllisen ymmärryksen tasolla edes tavoitettavissa? Sen sijaan, tajuisen ymmärryksen tasolla itsekin uskon kaiken olevan tavoitettavissa. En vaan tiedä vielä miten.

Elämän kynnyksellä

Syksy alkaa taittua etelä-Suomessa omaksi epämääräiseksi, sateen ja pääkallojäätikön täyttämäksi talvekseen. Syksy on ollut täyttä tohinaa, mutta nyt jälleen löydän itseni tutunkaltaisesta tilanteesta: flunssaisena ja kurkkukipuisena yksin kotona ryystämässä yrttitipoilla terästettyä vettä ja kirjoittelemassa, pitkästä aikaa, uutta blogitekstiä. En ole ehkä tätä aiemmin paljastanut, mutta suurin osa näistä kirjoituksista ovat olleet nimenomaan saikkupäivien ajanvietettä, pientä hidastuneen mielen tuottamien ajatusten seilailun seurailua ja "paperille" rustaamista.

Syksy toi mukanaan nytkähdyksen eteenpäin. Jossain vaiheessa lokakuuta reipas ja ihana tyttöystäväni ehdotti että josko hän keräisi kimpsunsa kotoaan ja muuttaisi minun luokseni. Ilmiselvästi näytin vihreää valoa, ja jo marraskuun aikana postilaatikkoni sai uuden kyltin jossa on nyt kaksi sukunimeä, ja huushollini ummehtuvat nurkat täyttyivät pian uudesta elämästä. Jääkaappiin alkoi ilmestyä ihan oikeaa sapuskaa, keittiöstä kuulua pannujen tirinää ja kahvinkeitin porista iloisesti joka aamu. Täyttäen huoneet tummapaahtoisen kahvin tuoksusta. Ikkunalaudalle ilmestyi viherkasveja ja saunakin lämpeää nyt ainakin kerran viikossa. Elämä alkoi tapahtua kolmeviitoselle aikamiespojalle, ja saan nyt sekä käydä iltaisin nukkumaan että herätä aamuisin onnellisena avoliittolaisena. Harjoitellessa mennyt tietenkin tämä alkuaika, mutta koen että olemme klaaranneet homman erittäin hienosti. Yllättävintä on ollut, miten vähän loppujen lopuksi edes ajattelen alkanutta muutosta haasteena, saati että miettisin tai muistelisin kaiholla yksin asumista. En minä siitä nyt niin paljoa pitänytkään loppujen lopuksi. Nukkuessakin tuli kylmä.

Nykyinen parisuhteeni on kestänyt pian parisen vuotta, ja tänä aikana olen sekä joutunut että halunnut karsia elämästäni ja etenkin irtaimistostani paljon tarpeetonta. Pois lähti sohva ja tilalle tuli matala olohuoneen pöytä jonka ääressä on sekä mukavampaa että ergonomisempaa istua lattialla. Kaappeihin kätketty rihkama kiikutettiin vihdoin kierrätyskeskuksiin ja lähetyskirppiksille, ja raaskinpa pistää vaatimattoman, mutta rakkaan kasettikokoelmanikin eteenpäin uusiin koteihin, joissa ne päässee jatkamaan tehtäväänsä aiempaa paremmin ja ilahduttamaan uusia omistajiaan. Ja sama savotta jatkuu, tällä hetkellä menossa hidas DVD-leffojen poismyynti, seuraavana sitten aikanaan inventoidaan jälleen vinyylihyllyä ja kirjoja. Ja mikä hauskinta, karsintaa tehdessään olen samalla kuunnellut musiikkia ehkä enemmän kuin aikoihin. Minulla on ollut sitä ikävä, ja on kummallista miten jokin niinkin ravitseva ja paljon antava asia on viime vuosina päässyt luikahtamaan vähemmälle.

Olen vuosikaudet ollut melkoinen intoilija ja heittäytyjä, milloin mihinkin. Roinan määrää katsellessani, suuri intohimoni on ilmiselvästi ollut levyjen, leffojen, kirjojen ja kauniiden esineiden keräily ja niiden parissa puuhastelu. Intressit ovat olleet kausiluonteisia, mutta totaalisia. Uuden vuosikymmeen taitteeseen tullessa oli musiikki- ja leffaintoilu vaihtunut kirjahulluuteen, ja nyt huomaan että asunnon kaksi kirjavitriiniä ovat lähes täynnä kauniita, mielenkiintoisia, arvokkaita ja kiehtovia opuksia - joista osan olen jopa lukenut, mutta suurinta osaa en vielä. Viimeisen reilu viisi vuotta kuitenkin olen käyttänyt rahaa, aikaa ja ajatuksia varmasti enemmän liikuntaan kuin mihinkään aineelliseen, mutta tässäkään asiassa ei puhuta mistään satunnaisesta hupiukkoilusta, vaan jokaiselle kurssille on ollut pakko päästä ja mennä mikä vähänkin on kiehtonut ja rahkeet riittäneet. En toki harmittele, sillä onhan tässä matkalla tarttunut mukaan hieman uutta lihasvoimaa ja notkeutta, parempi perusterveys ja reilun kakssatasen verran (ammattislangia) joogaopettajan koulutusta. Ja reilun viidentoista vuoden hidas työ okkultismin parissa on kypsynyt verkkaisesti yksityisestä hartaudenharjoituksesta aktiiviseksi seuratoiminnaksi, ja määrätietoisen oppilaan elämässä kaiken taustalla vaikuttavaksi, mutta kuitenkin sen myös kauttaaltaan läpäiseväksi työksi.

Nyt silti koen että voisi ihan vaan nostaa jalat kuistille ja antaa tavallisen, arkisen elämän vihdoin tapahtua. Aivan tavalliset pienet asiat, rakkaan ihmisen kanssa yhdessä elettynä tuottavat aivan uudenlaista ja suurenmoista onnea elämään ja tunnen suurta ylpeyttä ollessani näin onnekas. Avopuolisonani on maailman hauskin ja hyväsydämisin ihminen, ja yhdessä luomamme tavallinen arki on kuin taikaa. Sellaista taikaa, jollaisen esiinloihtimista haluan oppia niin hyvin kuin osaan, ja jonka opettelu vaatii harjoitusta. Ja jonka harjoittelu on inspiraation kyllästämää, ja jossa tahdon kehittyä tunnollisesti. Arki on ja tavallisuus on täyttynyt sellaisella Merkitysellä, jollaista en ollut vielä aiemmin päässyt kokemaan.

Merkityksellisten asioiden tapahtuessa alkaa muut asiat väistyä ja karsiintua pois. Mutta karsimisen kanssa täytyy olla myös aktiivinen. Se ei ole joka hetki mielekästä tai mukavaa, ei pelkkää riemua, mutta se palkitsee itsensä joka päivä.

Tämä blogi on ensi kesänä ollut olemassa viisi vuotta. Blogi syntyi itsetutkiskelun ja -ilmaisun tarpeesta. Kirjoittaminen kulki työkaluna suurempien muutosten työstössä, ja aloittaessani koko prosessia, minut täytti hämmennys. Kirjoittamisen aloittamista edeltävät vuodet oli ihottuman, masennuksen ja yksinäisyyden kanssa potemista. Kirjoittamisen aloittamisen aikoihin minua vaivasivat rajut selkävaivat, jotka ovat silloiselle kaltaiselleni innokkaalle mutta ymmärtämättömälle aloittelevalle astangajoogille tavallisia. Hiljalleen terveys koheni ja harjoitus löysi viisautta, ja kirjoittelu alkoi harventua hämmennyksen hiljalleen hälvetessä selkeyden tieltä. Seuratoiminta ja harrastukset ovat tuoneet mukanaan myös uusia ystäviä, sekä uudenlaista ajankäyttöä. Tarve yksinäiselle sielun syväluotaukselle alkoi olla entistä vähäisempi, ja uusien asioiden parista oppiminen tuoda uutta, raikkaampaa tuulahdusta mukanaan. Olen entistä enemmän alkanut harkita siirtymistä opiskelemaan. Samalla, hieman hassua kyllä, olen löytänyt uutta kipinää myös vanhaan tympeään työhöni, samalla tehden pienimuotoista sivuduunia toiminimiyrittäjänä.

Tapasin vuosi sitten Intiassa ollessani erään viisaan ayurveda-lääkärin. Kerroin hänelle masennuksestani, tai siitä jota silloin vielä kutsuin masennukseksi. Kuvailin perusoloni sellaiseksi, etten kuulu tähän maailmaan ja etten ole siitä kiinnostunut. Kuin katselisin päivien vierimistä lasin läpi, olematta kuitenkaan todella osa tätä elämän näytelmää joka silmieni edessä vilisee. Lääkäri totesi minulle hymyillen töksähtelevällä aksenttisella englannillaan: "No, that is not depression! You are not depressed. God speaks to you. Because when you feel like you are not interested, it means that God is interested in You!". Uskonnollinen retoriikka voi saada tuon ajatuksen tuntumaan kummalliselta, mutta luulen ymmärtäväni mitä hän tarkoitti ja tämä mitä hän sanoi, jäi vahvasti mieleeni. Samalla koin vapautuneeni masennuksen ikeestä.

Elämä toden totta, onnellisinakin aikoina, tuntuu vain ohimenevältä näytelmältä jossa en suinkaan ole pääosassa, vaan katselijana. En tästä maailmasta, mutta silti siellä asustellen. Opetellen ja yrittäen ymmärtää miten maailma toimii.

Olen alkanut pohtia tämän blogin hiljalleen alasajamista. Ajattelin vielä lueskella kirjoitukset hiljalleen läpi, viimeistellä mahdollisesti julkaisemattomana roikkuvia keskeneräisiä luonnoksia valmiiksi, deletoida osan niistä kokonaan. Nykyisessä elämässäni kuitenkin riittää tekemistä ja tutkimista, myös kirjoitellen, joten vaikka blogi jäisikin pois, ei kaikki kokonaan kerralla muuttuisi. Asiat ovat vain ohjautuneet uusiin uomiinsa, ja niin on hyvä.

Mutta katsellaan nyt vielä ainakin kesään asti.

Hyvää uutta vuotta 2018 siis!

Maallinen mammona ja ohjat elämästä

Olen juuri lomaillut neljä viikkoa. Itse asiassa lomani on loppumaisillaan, ja huomenna olisi tarkoitus jo palata sivutyön äärelle, maanantaina sitten alkaa jälleen uusi vuosisykli päätoimisen parissa. Ahdistaako? Oikeastaan ei. Tätä kirjoittaessani minua lähinnä ihan vaan väsyttää ja hieman tympäisee.

Toki loma voisi olla pidempikin ja varmasti keksisin jotain tekemistä vielä muutamaksi viikkoa. Myös mieleni valtaa tietty outo raskaus siitä ajatuksesta, että tietty päivien väljyys ja alituinen hönötys saa jälleen väistää aikataulutetumman olemisen tieltä. Mutta outoa kyllä, olen myös kaivannut rutiinia ja ihan vaan arkea. Tavallisuuden tilassa on jotain turvallisen tuntuista, koska ei tarvitse liikaa miettiä. Sillä sen olen nyt hieman joutilaampana aikana, siis lomaillessani, saanut huomata kuinka vilkas mieleni alkaa helposti potea vastenmielisyyttä ja inhoa joutilaisuutta kohtaan. Tämänkertainen lomani oli yhtä lyhyttä ulkomaanmatkaa lukuunottamatta osaltaan myös tietoinen testi, kokeilla millaista on olla sekä lomalla että ihan vaan tavallisesti tutussa ympäristössä ilman kummempaa glamouria ja jatkuvaa jännitystä tai viihteellisyyttä. Mutta on sille toinenkin syy.

Liikaa velkaa, selkä taittuu

Mietiskelin tuossa hetki sitten kattoon syljeskellessäni rahaa ja maallista mammonaa. Muodossa jos toisessa, mutta lähinnä materiana.

Kotosalla ympärilläni on sekaista, sillä kotini on eräänlainen alati keskeneräinen karsimissavotta. Olen nyt parin viimeisimmän vuoden aikana aina silloin tällöin käynyt krääsäkaappejani läpi ja hankkiutunut - tavalla tai toisella - tavarasta eroon. Viimeisimpänä nostin kaikki omistamani sadat DVD-leffat kaapista makkarin lattialle, eivätkä ne kaappiin ole enää palaamassa. DVD-soitinta minulla ei ole enää vuosiin ollut. Vieressä on erinäisiä pinoja kirjoja, lehtiä, vihkoja ja ties mitä js mistäkin syystä arkistoituja lärpäkkeitä. Keskimäärin kerran parissa viikossa kiikutan jonkinlaisen kassillisen jotain sälää pois, mutta savotta jatkuu silti. Olen teljennyt pois silmien edestä vielä ainakin muutaman rämän ja halvan kitarankarahkan joita en koskaan enää anna laulaa vaan, rikkinäisiä vahvistimenreuhkoja, hajonneita jalkalamppuja, rihkamaa, astioita joita en käytä, VHS-filmejä (nauhuria ei tietenkään ole ollut kotvaan sitäkään), C-kasetteja, metreittäin piuhoja ja muuta tilpehööriä mitä en enää edes muista olevankaan.

Välillä tuhahtelen itselleni sitä, että olen vuosien mittaan oikeasti rahalla hankkinut kaiken tämän roskan mitä nurkissa pyörii. Sillä laihalla liksalla, jota minulle on maksettu vapaaehtoisesti mutta vastahakoisesti pakerretusta duunista. Lisäksi olen kaventanut siitäkin jäävää osuutta entisestään lainaamalla sivoisen summan rahaa ensin autoon jota minulla ei enää ole kolmeen vuoteen ollut (mutta johon otettua luottoa maksan edelleen) ja ottamalla päälle vielä kaiken järjenkäytön kumoavan määrän asuntolainaa, jota maksan päivä päivällä ränsistyvästä rivarinpätkästäni, jossa en juuri asumismielessä pahemmin aikaani vietä ja jonka markkina-arvo kulkee vilkkaasti alamäkeen sekin.

Voin sen rehellisesti ja avoimesti tunnustaa että rahankäyttöni ja materiaalisen elämäni puitteet olisin voinut varmasti valita järkevämminkin.

Pitkänäköisyyden opettelua

Nyt kun on asiaan liittyvät homeiset höyryt suollettu pään sisästä ruudulle, voin katsahtaa hetkeksi tilanteen myönteisempiin puoliin. Ihan ensiksi, tilanne ei ole mahdoton. Laiha liksani edelleen riittää kattamaan menot ja velkapinot madaltuvat hitaasti mutta varmasti vuosi vuodelta. Maksoin juuri luottokorttilaskunikin vielä ennen loman loppua, mikä lievittänee henkistä lomakrapulaa huomattavasti ja varmasti vielä kiitän itseäni tästä maksutoimenpiteestä, vaikka nyt vähän nikotuttaakin se fakta että jokainen tilini kumisee tyhjyyttään.

Päättäväisyys velanlyhentelyyn sitoutumisessa, krääsän karsiminen ja poismyyminen tai -antaminen on myös ollut hyvää harjoitusta itsessään. Olen oppinut tulemaan toimeen lähes opiskelijan kuukausibudjetilla, minusta on tullut anteliaampi ja auttavaisempi muita kohtaan ja ennen kaikkea koen koko ajan lisääntyvää kepeyttä sitä mukaa kun asuntoni nurkat hiljalleen vapautuvat takaisin hapensäilytykseen ja velkataakkani numeraalinen lukuarvo hälvenee. On myös onni, ettei minulla ole jälkikasvua. Olisi noloa olla velkaantunut, suurella todennäköisellä epätoivoissaan suuriinkin kusetuksiin syyllistynyt tuhlaajafaija. Vielä ehtii siis ryhdistäytyä ennen kuin on liian myöhäistä.

Rakkaan mutsinikin, joka minut on niin monesti taloudellisesta pinteestä pelastanut, hänenkin elämänlaatunsa on varmasti kohentunut sen jälkeen, kun päätin että nyt perkele hävettää jo niin paljon liikaa että tästedes ratkaisen tilanteeni itse. On myös noloa olla eräälle kaverille ronski summa pystyssä. Olen parina vuotena yrittänyt aina veronpalautusten tultua tuputtaa tuota summaa hänelle, mutta hän on pitkämielisyydessään joka kerta sanonut minulle että mehän sovittiin että ei mitään kiirettä, kyllä sinä nuo ehdit maksaa myöhemminkin. Ja uutta yritystä pukkaa taas joulukuussa. Silloin tällöin taas kun oma rahatilanteeni on hetkellisesti myötätuulisemmassa tilassa, olen jeesannut kyllä kaveria tarpeen tullen, enkä jää muistelemaan eurolleen ja sentilleen että kuinka paljon hän jää pystyyn. Joustavaa asennetta on hyvä olla molempiin suuntiin, kunhan homma pysyy mielekkäänä.

Vielä jokunen vuosi sitten kun taloudellinen tilanteeni oli jatkuvassa umpisolmussa, en uskaltanut ajatella tulevaisuutta sillä pelkäsin jatkuvasti koska koittaa se päivä kun kaikki rysähtää niskaan. Nyt tilanteen tasaannuttua, tiedän että kahdesti kuussa kokonaisuus nytkähtää joka kerta huomaamattoman pienen pykälän verran kohti helpompaa tilannetta. Ja se on helvetisti enemmän kuin ei pykälääkään. Muuta ei tarvitse tehdä asian eteen kuin pysyä päätöksessään olla ottamatta lisää velkaa ja lainaa. En enää koskaan.

Ja kun tietää että edessä oleva tulevaisuus näillä näkymin helpottuu koko ajan, se saa oudolla tavalla tulevaisuuden näyttämään myös pidemmältä ja mukavammalta. Hieman se edellyttää pitkänäköisyyttä, itsekuria ja malttia tyytyä vehähempäänkin glamouriin, niin lomalla kuin arjessa. Sitäpaitsi, saman ajan voi kuitenkin edelleen käyttää vaikkapa lueskeluun ja treenaamiseen - eikä sen parempaa tekemistä kyllä juuri olekaan.

Tasaisella maalla

Nykyinen elämäni tuntuu tasaisen mukavalta. Siitä ei oikein löydy mitään sen räiskyvämpää kirjoitettavaa, sillä draama ei juuri nyt ravistele sielunmaisemaani eikä menneisyys kummittele enää entiseen malliin. Romanttisesta elämästäni ei tarvitse vuodattaa, sillä jo yli vuoden päivät olen ollut pitkästä aikaa avoimessa, toimivassa ja kaikinpuolin onnistuneessa parisuhteessa jossa kommunikaatio pelaa ja luonnollinen virta vie eteenpäin kauniisti soljuen.


Tasapainoa ja vakautta

Tänään olen pysähtynyt mietiskelemään, tai pikemminkin ihan vaan fiilistelemään... ei, vaan pikemminkin ihan vaan lepäämään harmonisen elämän ajatuksissa. Millaiset palikat vaakakupeissa oikein kulloinkin muodostavat tilan, jossa vaakakuppien keskinäinen vaappuminen olisi mahdollisimman tasaista ja pehmeää. Sillä vaappumista on aina, onhan elämä alituista liikettä. Liikkeen pehmeys ja suhteellinen loivuus lieneekin se, mikä saa tavallisenkin arkiailahtelun tuntumaan, jos nyt ei ihan tympeän stagnaattiselta, niin vähintään vakaalta ja ryhdikkäältä.

Puu seisoo sitä jykevämmin, mitä vahvemmat juuret sillä on, ja minustakin tuntuu juuri nyt siltä että keskeisimmiltä elämänalueilta osin jalat ovat vakaasti maan kamaralla eikä kintutkaan hoipertele holtittomasti. On melkeinpä ärsyttävää miten tällaisesta tilasta ei kykene kirjoittelemaan läheskään yhtä mielenkiintoisen eläväistä tekstiä kuin syvemmissä vesissä seilatessaan. Taiteilija tarvitsee tuskaa.


Kamppailua ja itsetutkiskelua

Reilun vuoden aikana olen hieman laventanut harrastusrintamaani liikunnan parissa, ja ottanut siellä myös iisimmin. Siinä missä vielä parisen vuotta sitten jooga-asana oli ainut harrastukseni ja lajini, tuli jossain vaiheessa riittävä ähky vastaan niin että homma alkoi työntää pois luotaan. Ei tietenkään täysin, sillä eihän elämäntavaksi muodostuneesta asiasta noin vain sanota sopimusta irti, mutta sen ydintä ja etenkin mielekkyyttä voi täydentää toisinaan sillä kuuluisalla "ihan jollain muulla". Ähkyn iskiessä olin tilanteessa, jossa joogaskene oli alkanut pahemman kerran nyppiä ja asanaharjoitus ei tuntunut riittävän sen hetkisiin tarpeisiin. Voimallinenkin vinyasa tuntui olevan liian pliisua ja harjoituksen hedelmän alkoivat mädäntyä.

Lähdin kokeilemaan thainyrkkeilyä, ja laji onkin tarjonnut puuskittaisia hetkellisiä villityksiä. Vielä en siis ole tullut tempaistuksi mukaan täysillä, mutta olen käynyt peruskursseja nyt kolmisen kertaa ja saanut hieman uutta kipinää arkeen ja ennen kaikkea mielelle piristystä uuden oppimisen parista. Kamppailusalien suoraviivainen ilmapiiri, vauhdikkaat treenisessiot ja mukava koostumus erilaista porukkaa ovat nostattaneet mielialaa ja tuonut jopa luonteeseeni hieman uudenlaista särmää. Temperamenttisempi, sähäkämpi puoli minussa pääsi terveellä tavalla esiin ja primaalisemmat patoutumat esiin ja ulos systeemistäni. Piirteet, jotka eivät rauhallisen verkkaiselle olemukselleni suinkaan ole niitä tunnuksenomaisimpia, mutta joiden työstämättömyys ja huomiottajättö voisi olla suureksi murheeksi ja haitaksi. Sähäkkyys on tuottanut hiljalleen uudenlaista napakkuutta muuallakin elämässä, auttanut hahmottamaan omia rajojaan ja myös selkeästi pitäytymään niissä.

Parasta tässä liikunnallisessa lavennuksessa on ollut se, kuinka joogaharjoitus alkoi nopeasti saada uutta tuulta purjeisiin. Silloin jos olin kahtena päivänä viikossa viuhtomassa potkuja ja lyöntejä, riitti virtaa muina päivinä asanaharjoitukseen ehkä kerran tai pari viikossa. Mutta siinä missä käytetty aika ehkä väheni, fokus oman asanaharjoituksen tarpeita ja tavoitteita kohtaan kirkastui. Fyysisen kehon ongelmiksi löytyi yksinkertaisesti takareisien, kylkien ja olkapäiden kireys sekä puolierot vasemman ja oikean välillä. Eikä mikään määrä analyysiä tai teoreettista oman anatomiansa ymmärrystä auta lainkaan, jos tilanteen vain toteaa ja jättää siihen. Sen sijaan ongelman korjaaminen hiljalleen muuttaa hiljalleen myös asennetta.


Venymistä ja yksinkertaistamista

Löysin pian kaikista pelkistetyimmän version harjoituksestani, joka on myös ilahduttavalla tavalla jääneet säännölliseksi arkiäheltämiseksi eli löytäneet tilansa osana arkirutiineja. Treenaan tällä hetkellä siis tunnollisesti eteentaivutustani, eli virutan ahkerasti takareisiä, pohkeita ja selkää. Hiljattain myös simppelit olkapäänavaukset ovat liittyneet mukaan. Näillä yksinkertaisilla eväillä on edistystä, ja ennenkaikkea suuntaa, alkanut tulla myös niin asanaharjoittelussa kokonaisuudessaan, myös helppoutta arkielämään, tilaa ajatuksiin ja sivutoiminen opettaminenkin on inspiroituneempaa kuin aikoihin. Reilu vuosi sitten yritin uudenvuodenlupauksena alkaa työstää kahdeksaa minulle kriittistä ja haastavaa asanaa päivittäin, mutta siitä pakertamisesta en saanut parissa-kolmessa kuukaudessa muuta kuin vitutuksen ja kipeän selän. Vasta kaikista koruttomimpaan minimiinsä karsittuna: eteentaivutus ja olkapäät, on vienyt samalla kauan junnanneen astangaharjoiutukseni uudelle syvyysasteelle (ei siis pituusasteelle, sillä en tee ykkössarjaa edelleenkään kuin hieman yli puolenvälin)

Pitkin vuotta olen harjoitellut uusina tuttavuuksina myös pahamaineista Bikram-joogaa ja suoritusvapaata Shakta-joogaa, joita astangan kanssa yhdistää vakiintuneet asanasarjat, joka on auttanut uusia juttuja iskoistumaan syvemmälle ymmärrykseeni ja fyysisen kehoni muistiin. Muuten tyyleillä on keskenään sen verran paljon eroa, että voi puhua todellakin ja sananmukaisesti toisiaan täydentävistä vastakohdista. Mutta samalla kaikkia kuitenkin yhdistää eräänlainen koruttomuus, mikä toimiikin oikein hyvin kaltaiselleni putkiaivolle jonka mieli lepää selkeiden tavoitteiden äärellä.

Kiireen tuntu joogaharjoituksesta on poistunut lähes täysin, niin oudolta "kiireen tuntu joogaharjoituksessa" itsessään jokuulostaakin. Mutta siinä missä ehkä vielä jokin aika sitten treenasin joka päivä vähän kaikkea tuskastuen siitä että kokonaisuudelta oli samalla suunta täysin hukassa, olen nyt ensisijaisiin tarpeisiini keskittymisestä löytänyt sekä sen fiiliksen, että etenemistä tapahtuu, kuin myös sen että kiire ei ole mihinkään. Täyteenahdettunakin päivänä jolloin almanakka näyttää lähinnä graffiteilla sotketulta seinältä, nostan vaan kinttuni ensin lantion, vyötärön, sitten olkapään korkuiselle korokkeelle mehevästi juilivaan takareisivenytykseen ja otan muutamaan kertaan kymmenen pitkää hengitystä per jalka, ja asanaharjoitukseni on sen päivän osalta siinä ja olen tyytyväinen. Väljempänä päivänä sitten menen tunnille tekemään täysmittaisen harjoituksen, sitä mukaa miten tilanne sattuu millloinkin olemaan suotuisa.

Bonuksena se, että myös tuloksia on alkanut näkyä. Toisena bonuksena asenteenmuutos takareiden kireyttä kohtaan. Siinä missä se ennen oli latistava rajoite ja selänkipeyttäjä, sen korjaamisprosessista on tullut arkeni mielenkiintoisin ja antoisin kokemus. Yhtään liioittelematta ja valehtelematta.


Rennompaa elämää

Oloni on siis muuttunut huomattaasti, mutta onko elämä itsessään loppujen lopuksi paljoakaan muuttunut? Toisaalta kyllä, toisaalta eipä oikeastaan. Sama työ, samat harrastukset. Stressiä ja pettymyksiä, mutta myös relausta ja tyytyväisyyden tunnetta. Muutos on tapahtunut lähinnä omassa suhteessa ja asenteessa. Vähentynyt itsensä piiskaaminen ja pakkomielteinen ankaruus itseä kohtaan on vähentynyt, ja samalla ennen haastavilta tuntuneet olotilat eivät enää muodosta dramaattisia tarinoita mielessäni. Esimerkiksi jos ennen väsymys sai minut tuskailemaan jotain tyyliin "Olen väsynyt, en jaksa tehdä mitään, vituttaa kun on pakko" jne., onkin nyttemmin mielen tarinankertoja typistänyt havainnon pelkkään "olen väsynyt"-muotoon. Tai jos olen vihainen, ei mieleni lähde enää yhtä räjähdysherkästi synnyttämään kuvia väkivallanteoista ja kostotoimista, vaan havainto jää lakoniseen muotoon "olen vihainen". Sillä väsymys menee ohi kun tekee minkä jaksaa ja sen jälkeen lepää, suuttumus taas on vain osa ainaista tunnetilojen keikahtelua, joka yhtä lailla tulee ja menee.

Sen sijaan on ihan hyvä että mielensisäinen narraattori osaa pitää turpansa kiinni. Se tekee yleisfiiliksestä rennomman ja huomattavasti helpommin kestettävän. Asioiden kohtaamista sellaisena kun ne tulevat, ja siinä kaikki. Täydellisen elämän tavoittelu on vaihtunut täydemmän elämän pyrinnöksi, ja itsekritiikki on muuttunut lyttäävästä kannustavaksi. Tämä lienee syynä myös siihen, että tämänkertainen kirjoitukseni oli näinkin tylsä ja räiskymätön. Tyytyväisen mielen tuotos.

Mies, joka tapasi Andyn

Tällä kertaa jaan ajatuksiani asioista, joista puheenvuorojen avaaminen saattaa tietyissä kahvipöytäkeskusteluissa alkaa osaltani hieman hermostuneella nielaisulla ja voi, seurasta riippuen, vaatia minulta tavallista huolellisemmin valikoituja sanavalintoja ja tarkempia perusteluja.. Ja kuitenkin useimmiten, vastakkaista sanaa tulee pian sellaisella sarjatulella että jään turhautuneena päällehuutelun ja yleisen illistelyn jalkoihin. Eikä siinä, ymmärrän kyllä miksi. Mutta en voi rehellisyyden nimissä myöskään taittua perumaan sanojani, koska sentään yritän nostaa kissaa pöydälle. Puhun nyt ns. uskonasioista ja henkisyydestä, mutta itse silkkaa vittumaisuuttani jätän asian mieluummin laimentamatta ja puhun yksinkertaisesti uskonnollisuudesta. En siis varsinaisesti uskonnosta tai uskonnoista enkä varsinkaan organisaatiomuotoisista sellaisista, vaan uskonnollisuudesta. Muutama tarina elämäni varrelta avannee asiaa paremmin kuin nuivasti nojatuolista joristu kuivakka teoreettinen selostus, jollaista lausuessaan puhujakin haukottelee ja kuunnellessa kuulijat nukahtavat yksi kerrallaan.

Arpaonnea, valinnanvapautta ja vastuunkantoa

Ensin voisi kerrata tietyt perusrealiteetit mistä lähdetään. Jokin kosmokraattori on viskannut minut syntymään mieheksi Suomessa vuonna 1982. Ja ihmisbiljoonien joukosta voisin heti todeta että paskempikin mäihä olisi voinut käydä mitä tulee elämän tarkoituksen etsiskelyn tehtävään suotuja puitteita. Keskimäärin täällä asunnot ovat kunnossa ja lämpimiä, ruokaa on riittävästi ja yöt saa nukkua vaaroilta turvassa. Tämä tarkoittaa että elämän peruspilarit ovat olleet rakennellut tässä kyseisessä kolkassa kuntoon niin, ettei niiden eteen tarvitse erityisemmin tsemppailla. Se ei ole itsestäänselvyys, mutta illusorisesti sellaiseksi sen kokemuspohjaltani pitkälti koen, koska muunlaisista lähtökohdista ponnistelusta en mitään tiedä. Jos vaihtoehtoisesti kuviteltaisiin että olisin syntynyt esimerkiksi keskelle siperiaa pakkasyönä, ojan pohjalla, rutiköyhän äidin raiskauksessa siitettynä ei-toivottuna lapsukaisena, olisi kokemukseni elämästä varmasti hyvin erilainen. Tuolloin ei nykyiset elämänpuitteeni vältämättä olisi lainkaan suotuisat tällaisen humpuukiblogin kirjoitteluun tai elämän ja olemassaolon tarkoituksen päivittäiseen ja perusteelliseen funtsailuun. Molemmassa tapauksessa olisin kuitenkin heitetty myös yhtäläisten samojen perustavanlaatuisten luonnonlakien alaisuuteen, samojen peruspelisääntöjen äärelle, kuten painovoima, auringonvalo, ja muut fysiikanlait yleisesti. Mutta todellakin, tämä ehkä sattumaksi tulkittava onni ja mäihä järjesti asiat niin, ettei minun tarvitse juuri huolehtia aamuisin siitä selviänkö tästä päivästä hengissä. Vapautta ja mahdollisuuksia on annettu enemmän kuin teelusikallinen. Sitä, minne voin kirjallisen tai sanallisen kiitokseni ja fist bumppini tästä armollisesta onnenpotkaisusta jättää, sitä en tiedä. Mutta jo näin siivun verran maailmaa, reissuillani hieman jopa kaltereita, piikkilankaa ja luodinreikiäkin nähneenä voin todeta etten todellakaan ole pahastunut siitä että satuin putkahtamaan perusturvattuun rauhalliseen ympäristöön ja elämään vieläpä lämpimästi rakastavan lähisuvun keskelle. Tämä kaikki ei ole itsestäänselvyys, eikä sitä sovi unohtaa.

Terveydessäni olen aina kokenut olevan hieman toivomisen varaa, sillä astma, ihottuma ja allergiat sun muut viimeistelyvirheet ovat aina tarkoittaneet sitä, että juuri minulle räätälöityihin perusrealiteettien pykäliin on sisältynyt myös muutamat pelin poikkeussäännöt, jotka eivät ehkä koske kaikkia mutta joita minun tulee silti noudattaa. Peli on siis samaan aikaan sekä reilua että epäreilua. Emme lähde samalta viivalta. Tämä vain osoituksena siitä, että koko touhu eittämättä sisältää myös jotkin rajat, ja noihin rajoihin voi suhtautua parhaaksi katsomallaan tavalla. Kosmokraattorin noppa oli monissa asioissa erittäin suosiollinen, muttei sentään niin säyseä etteikö mukana olisi jotain sellaistakin perustavanlaatuista ja välttämätöntäkin tekijää, mikä sitoisi minut vastuullisuuteen. Ja absurdia kyllä, juuri tämän vastuun kantaminen määrittää paljon myös sitä, miten vapaaksi lopulta itseni ja elämäni koen. Astman, ihottuman ja allergioiden tuomat rajat eivät todellakaan miellytä minua, mutta ne on hyväksyttävä. Nämä ovat ehdot, ja tässä niiden rajat. Ja näistä rajoista ei oteta valituslomakkeita tai mitään vähän voimallisempia kasvoonkohdistettuja fist bumppeja missään vastaan, enkä tiedä kenelle ne pitäisi toimittaa. "Paskoista geeneistään" voi toki yrittää syyttää vanhempiaan, mutta seli seli, ei mene läpi. Lomaketta ei toimiteta edelleenkään käsittelyyn virheeen korjaamiseksi. Kormokraattorien Kansaneläkelaitos on huomattavasti lahjomattomampi ja päätöksissään ehdottomampi kuin paperibykokratian tapoihinsa ja käytäntöihinsä jopa ihailtavan yhtäläisesti kangistunut valtionlaitoksemme. Joten, tapauksessani ja vallitsevissa olosuhteissa, kuten olen aiemmin moneen kertaan todennut: omasta terveydestään huolehtiminen sisältyy jokapäiväiseen elämääni yhtenä sen perustehtävistä, ja siitä tinkiminen näkyy hyvin nopeasti ja hyvin tuntuvina seurauksina. Joten siitä huolehtiminen on auttanut luomaan vastuuntuntoisuutta ja itsehillintää.

Elämä antaa, ja elämä ottaa. On syitä olla tyytyväinen, ja on syitä olla tyytymätön. Ja tämä luo elämään liikkeen.

Elämä on siis mekaanisesti ainaista ympärikiepsahtelua tyytyväisyydestä tyytymättömyyteen ja takaisin. Asenne lopulta ratkaisee. Mutta koska asennetta voi opetella myös muuttamaan, saattaa lopulta huomata että myös Kosmokraattorien Kansaneläkelaitoksella on sittenkin eräänlaiset porsaanreikänsä, eivätkä sen asettamat rajoitteet enää juuri häiritse elämää. Rajojensa hyväksyminen on rajojensa asettamista, ja omissa rajoissaan kaikki kehittävät mahdollisuudet hyödyntäen pääsee fiilikseen, että ohjat on omissa käsissä.

Usko

Käytännön elämässä joutuu toisinaan uskon varaan. Jolloin varmaa on ainoastaan että täytyy toimia, mutta lainkaan varmaa ei ole mitä toiminnasta seuraa. Jokainen kohtaamamme tilanne testaa kuinka hyvin homman klaaraa. Monesti kokemuspohjan eväillä selviää tilanteista ihan tyylikkäästi, mutta joskus eteen tulee jotain sellaista, joka tuntuu kuin minut olisi tempaistu suoraan lasten värityskirjaa hyräillen autuaasti suttaamasta suoraan räikeävaloiseen leikkaussaliin, jossa minulle puetaan kirurgin tamineet päälle, ojennetaan skalpelli kauniiseen kätöseen ja sanotaan että herra lääkäri on hyvä ja leikkaa nyt tuon edessäsi pötköttelevän uneen doupatun ihmisen kondikseen. Eikä kukaan edes huomaa että olen vain hädissään änkyttävä taapero, enkä tietenkään ole käynyt edes lääkistä. En minä ole mikään lääkäri! Vaan kukaan ei kuule, vaan tässä skalpelli ja nyt hoidat homman.

Ja joudun silti toimimaan jotenkin, joltain pohjalta, tietämättä yhtään mitä tulee tapahtumaan. Minulla oli suunnitelmissa sutata värityskirjaa, mutta matto vetäistiinkin alta ja suunnitelma pistettiin kerralla uusiksi. Joudun astumaan tuntemattomaan ilman perääntymisen mahdollisuutta, tiedän että jotain siellä on, ja samalla sisuskalut tutisee vain siksi kun en tiedä mitä. Samalla hartaasti toivoen, ettei tehty ratkaisu olisi katastrofaalinen, mutta samalla ymmärtäen että olipa seuraus mitä tahansa, niin voin hyväksyä seuraukset itseäni soimaamatta. Sillä hyväksyttävä ne on joka tapauksessa, hyvällä tai pahalla. Ja sen tuntemattoman suuruus on sietämätön, ja yhtä sietämätöntä on vihdoin tajuta kuinka kapea kaistale tätä suurta tuntematonta on se osuus, jonka jotenkuten pystyn ymmärtämään ja jonka harhaluuloisesti on koko todellisuudeksi mieltänyt. Vielä sietämättömämpää on tajuta, että oma suunnitelma on pelkkää harhaa. Pelottavaa, mutta samalla niin paljon on myös mahdollisuuksia!

Kun katson ympärilleni, havaitsen saman tuntemattomuussuhdanteen kaikkialla. Tuntematon ja ääretön avaruus on yksi valtava sysipimeä ja totaalisen kylmä tyhjiö jossa kelluu siellä täällä avaruuden valtavuuteen suhteutettuna säälittävän pikkiriikkisiä valonlähteitä tähtien muodossa ja sekä kokoluokaltaan että lukumäärältään ehkä vielä surkuhupaisampia telluksen kaltaisia elämällä asutettuja planeetanrääpäleitä. Huomaan samalla että silti on jotenkin inhimillisesti luontevampaa huomioida ensisijaisesti näitä vain tilapäisesti syttyviä ja sammuvia tähtiä, ja arvostaa vain väliaikaisesti olemassa olevaa tilapäisesti asutettua planeettaa sen sijaan, että edes hetken verran ihastelisikin koko sitä ympäröivän, ikuisen ja katoamattoman pimeyden, tyhjyyden ja kylmyyden mahtavuutta! Tai kuinka  hullaannumme enemmän timanteista kuin siitä valtavasta kalliosta joka on suunnattomalla paineellaan ne luonut. Tai ollessa ihmisten keskuudessa, kuinka nautimme tuttavapiirimme läheisyydestä mutta samalla biljoonissa ja tsiljoonissa vilisevä ympäröivä ihmismassa on täysin epäkiinnostava, suorastaan ällö ja vastenmielinen. Eikä vielä myös aikaulottuvuuden alkamatonta ja päättymätöntä janaa tutkaillesani saatan huomata, kuinka pidän tätä mitättömän lyhyttä elämääni, joka on vain kärpäsen yskäisyyn verrattava pätkä ikuisuutta, niin ensisijaisen tärkeänä, erityisenä ja ihmeellisenä. Tai kuinka myös tästä maapallon ketaleestakin enin osa on veden peittämissä syvyyksissä, ja siksi ihmiselle ainaisesti tavoittamattomissa ja perusteellisesti tutkimattomissa, ja kuinka pienen kaistaleen siitä voimme sanoa tuntevamme.

Mutta loppujen lopuksi voin vain todeta että molempi on yhtä totta. Tähti ja timantti ovat tärkeitä ainutlaatuisuutensa ja harvinaisuutensa vuoksi, ja samalla kivinen kallio ja pimeä kolkko avaruus ovat majesteettisuudessaan kiistämättömän mahtavia. Aikajanalla elämänpätkääni sekä edeltää että seuraa ikuisuuden verran sellaista ajanjaksoa, joka on kokonaan ulottumattomissani. Ja näillä on kaikilla merkitys. Ikuisuus on kaikki mitä on, ja oma elämäni on kaikki mitä minulla on. Ja kummalle, jos kummallekaan, antaa suuremman arvon, on yksinkertaisimmillaan vain valintakysymys. Sekä asennekysymys, taas kerran.

Huomaan myös katsoessani ympärilleni, että kulttuurimme nauttii enemmän siitä pienestä tutusta siivusta. Painotamme sitä minkä voi aukottomasti todistaa paikkansapitäväksi. Korostamme sitä mitä on muttemme kysy miksi. Pidämme mieluisaa hyvänä ja epämiellyttävää pahana. Korreloimme valon hyväksi ja tietoisuuden vertauskuvaksi, sysäten pimeän pois pahana ja lyömme sille halvan tiedostamattomuuden metaforan leiman. Pimeys nimetään täten tarpeettomaksi, turhaksi, haitalliseksi ja mielletään verrannolliseksi sellaiselle tietämättömuudelle tai kieltäymykselle, jossa ei kykene näkemään näkemään todellisuutta sellaisena kuin se on. Päättelen tästä, että jotain tärkeää jää näin käsittelemättä. Päättelen myös avaruus-, aika-, ja muine tuntemattomuussuhdannepäätelmineni, että tuo poissysätty aines ottaa meistä väkisinkin piilotajuisen ylivallan. Olemme unohtaneet ja kieltäneet syyn sille, miksi esi-isämme jostain syystä kuitenkin asettivat kalenterivuoden alkamaan pimeästä ja päättymään pimeään. Ja miksi myös vuorokausi sekä alkaa että loppuu keskellä yötä, useimpien meistä nukkuessa.

Mutta vastaavasti, on olemassa myös sanonnat oikeus on sokea ja rakkaus on sokea. Sokea elää näennäisessä pimeydessä, mutta pimeys onkin myös syvyyttä, ja näkyväisyyksien maailmassa sokea näkee itse asiassa kirkkaammin pintaa syvemmälle.

Olen muutaman kerran saanut hyvin syviä ja selittämättömiä henkisiä kokemuksia. Kerran mm. hiihtäessäni aurinkoisena arkisena aamupäivänä keskellä lumenpeittämää valkoista talvista metsää, iski sisimpääni kaikkiallinen kepeä ja selkeä harmonian tunne. Pysähdyin hetkeksi kuuntelemaan luonnon ääniä, katselemaan talvimetsän maisemia. Kokemuksessa ei ollut mitään erikoista tai yliaistillista, mutta kokemani tyytyväisyyden syvyys oli sellainen mikä minun on mahdoton pukea sanoiksi. Ja henkisimpiä ovatkin minulle ne pienet hetket jolloin kokee, ettei ole olemassakaan mitään epäselvää. Olin varjottomassa päivänvalossa. Tämä oli esimerkkini "valkoisen valon henkisestä kokemuksesta".

Toinen esimerkki vastaavanlaisesta, mutta myös vastakkaisenlaisesta syvällisestä harmonian hetkestä tapahtui muutama vuosi sitten ollessani keski-Italiassa. Aurinko oli jo laskenut ja olin kävelemässä vuoristotietä ylös kohti korkealla vuorenrinteessä sijaitsevaa yöpaikkaani. Ylemmäs edetessä tiellä ei enää ollut valaistusta, ja pimeä ehti laskeutua kävelymatkani aikana. Olin yht'äkkiä keskellä säkkipimeää jossain keskellä ei-mitään pöpelikköjen ja vuoriston ympäröimänä, enkä nähnyt ympärilläni yhtikäs mitään. Kauampana alhaalla siinsi pikkukylän katuvalot ja yllä loisti tähtitaivas, mutta välittömässä läheisyydessäni oli pelkkää mustaa. En nähnyt tiedä edessäni, enkä edes omaa kättäni kun heilutin sitä kasvojeni edessä. Koin pienen hetken lievää ja irrationaalista paniikkia etten löytäisikään perille koska en näe mitään, vieraassa maassa jossa vaanii vieraat pedot. Ja kuten pimeässä usein käy, mielikuvitus ryhtyy laukkaansa ja sen laukkaa voi olla työlästä hillitä. Katsahdin ylös taivaalle ja äimistyin valtavasti ylläni avautuneesta tähtitaivaasta. Oli niin pimeä, että tähdet näkyivät tavallista kirkkaampina ja runsaslukuisempana. Sisimpääni iski hyvin syvä ja lohdullinen turvallisuuden tunne. Vaikka edessäni oleva käteni olikin sysimustan yön näkymättömiin piilottama, pysyin kuitenkin samanaikaisesti näkemään taivaalle katsoessani vielä kauemmas kuin auringonvalon aikaan. Luonnon ihmeellinen paradoksi ällistytti minut jälleen. Pystyin luottamaan siihen, että tie kulkee edelläni silloinkin, kun en näe sitä, ja tiesin etten voi eksyä. Olin varjottoman pimeyden syleilyssä, jossa kukaan ei näkisi myöskään minua - olin siis turvassa. Ihailin tähtiä pitkän aikaa ja nautin sisimpäni läpivärjänneestä levollisesta seesteisyyden tilasta. Lopulta suunnistin hitaasti ja rauhallisesti tietä ylös takaisin majatalolle yöpaikkaani, ja tienreunan heinikko kertoi jaloissani milloin tie kääntyy ja sokeuden herkistämillä muilla aisteilla löysin hyvin tieni lopulta perille, matkanteon jo itsessään ollessa kokemuksena jotain uskomattoman kaunista. Tämä oli minulle "mustan valon henkinen kokemus"

Jumala

Tämä kuusikirjaiminen j-sana kantaa mukanaan raskasta taakkaa. Ja viimeistään ennen sen ääneenlausumista kahvipöytäkeskusteluissa huomaan toistuvasti, etenkin puolustuspuheenvuoron yhteydessä, hermostuneesti nielaisevani. Kuten tämän kirjoituksen alussa totean. Lisää närästystä aiheuttaa huomio siitä, jos sana on kirjoitettu isolla alkukirjaimella. Näppylöitä tulee välittömästi, jos Jumalasta puhutaan Hänenä, eli jos mukaan paiskataan myös persoonallisuuden sävy. Mutta kaikki tämä on vain huomio, jonka tähän yhteyteen totean osoittamaan sitä kuinka toisinaan herkkänahkaisille aihealueille ollaan astumassa. Olipa kahvipöytä sitten myötämielinen tai jyrkässä oppositiossa, yhtäläistä näissä keskusteluissa on se, että osapuolilla ei ole mitään diplomaattista kantaa siitä, miten koko j-sana määritellään. Sanan kaiku on niin raskas ja voimakas, että nämä kaiut tulevat helpommin kuulluiksi kuin äänen alkulähde, joka on jo kauan sitten jäänyt melun alle piiloon.

Objektiivisesti voinee todeta, että luonnonlait ovat jumalan asemassa mitä asioiden syy-seuraus-jatkumoihin tulee käytännön maailmassa. On olemassa ihmisen luomia lakeja, ja on olemassa myös ihmisen luomia jumalia, mutta luonnonlakeja ei ihmistekoiset lait ja jumalat kykene kumoamaan eikä mitätöimään, vaikka uhmata toki voi aina yrittää. Monet nykyhenkisyyden kirjavia polkuja tallaavat ovatkin napanneet sanan universumi jonkinlaiseksi hillityksi jumalan synonyymiksi. Kuten myös sanat uskonnollisuus tai hengellisyys on vaihtunut vähemmän raskasta sävyä mukanaan kantavaan simppelimmin sisäistettävään henkisyyteen. Se lienee samoissa piireissä hieman kiistanalaista ovatko myös vähäisempää suosiota nauttiva rukous ja helpommin lähestyttävä meditaatio sanoina keskenään synonyymejä? Jätän kysymyksen tältä erää avoimeksi, ehkä siihen vielä kuitenkin jonkinlaisen oman näkemykseni myöhemmin mainiten. Niin tai näin, voitanee todeta että fysiikan lait voi hyväksyä objektiivisessa maailmassa jumalan asemaan, kuten myös sen että luonnonlait ovat edelleen niin suurelta osin tutkimattomia, että jo toteamani tuntemattomuussuhdanne pätee tässäkin asiassa. Luontoon ja olemassaoloon sisältyy edelleen asioita ja kysymyksiä, joita verhoaa mysteerin huntu. Eikä tämän luonnonmysteerin edessä luulisi niin tavan tölliäisellä, tiedemiehellä kuin maallisesta maailmasta luopuneella munkillakaan olevan tarvetta esittää vastalauseita.

Jumalaa ei siis voi ihminen ymmärtää, ja tämä tuo mukanaan mehukkaan kompan. Aina kun luulet ymmärtäväsi Jumalan, hän/se luiskahtaa karkuun sillä ymmärryksen rajoihin taltutettuna hän lakkaa olemasta jumala. Jos oletetaan että Jumala on kaikkialla, kaikessa ja myös kaiken tuolla puolen, täytyy jo hyvissä ajoin ymmärtää edes se, ettei jumalaa voi käsittää ja ettei hän, tai se, voi mitenkään mahtua minkäänlaiseen määritelmään. Jumala ei mahdu edes jumala-sanaan. Jos jumalansa persoonallistaa, on hänellä silloin persoonan luonteen rajallisuus, siis vajavaisuus eikä hän näin ollen voi olla enää jumala. Jos jumalansa käsittää yksin hyväksi, jää pahuus jumalan ulkopuolelle ja hyvyyden jumala samalla lakkaa olemasta jumala. Jos mieltää jonkinlaisen toiminnan tai asian Jumalan tahdon vastaiseksi, ei tuon jumalan tahto tuolloin ole tapahtuva eli  näin ollen tämä tahdonvastaisuus olisi jotain jumalan ulkopuolista ja hänelle vierasta, ja mitään kun ei voi olla Jumalan tuolla puolen. Jumalaa ymmärtämään pyrkivä leikkii jumalaista kuurupiiloa.

Olen itse omaksunut erään tunnetun syvyyspsykologin mallin siitä, että ihmisen psykologisessa arkkitehtuurissa ja subjektiivisessa todellisuudessa on aina jokin jumalan tuoli, jonne ihminen asettaa valitsemansa olennon tai asian istuskelemaan, tiedostetusti tai tiedostamattaan. Ja joka lopulta ohjailee ihmisen toimintaa ja määrittää hänen tekemänsä valinnat ja ratkaisut. Jos tuolle tuolille asettaa valitsemansa pyhän tekstin, on sillä vaikutus siihen mitä puhut ja miten toimit. Jos tuolilla istuskelee  ateismi, ohjailee ateismi vuorostaan sitä mitä suustasi päästät ja millaisia ratkaisuja teet käytännön elämässä. Ja tuolla tuolilla istuskelee ihmisten mielissä varmasti äärettömän vaihteleva olento- ja arvomaailmarepertuaari. Siellä voi istuskella myös jokin yhteiskunnallinen tai poliittinen dogma, päihde, harrastus, tiede, taide, tunne, tai yhtenä suurimmista ja ohittamattomimmista lienee rahan, seksin ja vallan kolminaisuus. Ehdotonta on ainoastaan, että Jumalan paikalla istuu aina ihmisen mielen rakenteissa joku tai jokin. Ja juuri tämä mystinen kaiken toiminnan alullepanija tuo osaltaan selityksen sille, miksi ihmiskunta on mytologioissaa, tarustoissaan ja uskomusperinteissään niin monenkirjava ja äärettömän rikas. Haastetta peliin tarjoaa ihmiskunnan ja ihmisen ristiriitaisuus, josta tietenkin seuraa ainaista eriävien subjektiivisten jumalten yhteenkolistelua. Ja nurjana puolena voitanee pitää sitä, että jos yksilö tai kollektiivi luo mieliinsä ja piilotajuntaansa mulkvistin jumalan, käyttäytyy ihminen silloin itsekin kusipäisesti. Tai jos ajattelen kyynisen pessimistisesti ettei millään ole mitään merkitystä, saanen ihmetellä pöyristyneenä ja katkerana miksi elämä potkii jatkuvasti päähän, mikään ei suju, eikä mistään tule mitään.

Sen enempää jaarittelematta, tämä esitys on ajatuksia kihelmöivä. Ja kompa toteutuu edelleen; jumalaan uskova uskoo itse asiassa vain omaan tulkintaansa jumalan ideasta eli palvelee tosiasiassa jotain paljon pienempää, ja jumalaan ei-uskova vuorostaan on epäuskossaan silti sille korkeimmalle, tavoittamattomalle ja kuurupiiloilevalle jumalalle ainaisesti alisteinen, sillä myös ei-uskovan mieli on saman kosmokraattorin aikaanannosta.

Tekipä niin tai näin, kaikki kääntyy aina toisinpäin ja Jumala karkaa jälleen ulottumattomiin. Tämä johdattaakin kätevästi seuraavaan herkulliseen alaotsikkoon.

Saatana

Paradoksaalista olemassaolossa ja kaikessa toiminnassa on se, että asiat määrittyvät ja saavat arvonsa vastakohtansa kautta. On monia asioita, joita ei havaitse ennen kuin sen menettää tai se järkkyy. Arkista, lähes joka hetki vallitsevaa huomaamatonta hyvyyttä, jonka kadotessa matto vetäistään jalkojen alta ja heti on peli seis. Terveyttä ei sen läsnäollessa juuri noteeraa, mutta sairastuttuaan sitä heti kaipaa. Vapautta ei voi käsittää, ennen kun on kokenut vankeutta. Jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan. Totuus valkenee vasta kun valhe on paljastunut, ja niin edelleen. Ja vastakohdan sekä paradoksin arkkityypeistä tunnetuin lienee Saatana.

Tässä kirjoituksessa Saatanasta kirjoittaessani minun ei tarvinne kerrata ja pohdiskella erilaisia kansanmyyttien veijaritarinoita Tämän Maailman Ruhtinaasta, Perkeleestä ja paholaisesta vaikka paljon näistä tarinoista pidänkin. Näitä tarinoita löytää mittavasti kirjallisuuden parista, ja näitä tarinoita ovat kerranneet vieläpä lukuisat minua taitavammat ja tietävämmän kirjailijat. Paholaisen historia on myös pitkä ja kirjava, ja sen pariin kannustan jokaista itsenäisesti perehtymään.

Jatkaen aiemman käydyn pohjalta, myös Saatana-arkkityyppi löytää kotinsa ihmisen psykologiasta. Se kaikki salaperäinen mielen kitka, joka haraa vastaan aina kun kuromme onneamme kohti. Kun ponnistat, se lannistaa takaisin maata kohti. Joka aina jarruttaa vastaan, joskus jopa lamaannuttaa täysin ja hyydyttää läpeensä. Sillä on tuhansia valepukuja, ja se heijastelee itseään näennäisesti ulkoapäin, vaikka onkin sisällä. Se voi olla esimerkiksi trauma, pelko, häpeä, pinttynyt tottumus tai mitä tahansa vastaavaa, mutta se on mieltä hallitessaan ja toimintaa ohjaillessaan myös aina mielen tunnistamattomissa.

Joitain vuosia sitten luonani vieraili usein Jehovan Todistajat, nuo asialleen vannoutuneet kiertelevät jumalanmiellyttäjät. Huvitin itseäni parin vuoden ajan keskustelemalla heidän kanssaan silloin tällöin elämän ja olemassaolon kiperistä kysymyksistä, mutta samalla myös pienen vilpittömän uteliaisuuden nimissä, sillä olin oikeasti myös kiinnostunut millainen heidän maailmaakatsomuksensa on. Oli toki vaikuttavaa, että he ilmeisesti ovat opetelleet raamattunsa sisällön näinnäisen hyvin ja osasivat yhdistellä Raamatun kirjojen tarinoista lankoja yhteen, bongailivat sujuvasti vastaavuuksia Uuden ja Vanhan Testamentin välillä, ja kaikkea muuta mitä voisi tarjota vakuuttavana näyttönä heidän esittämänsä väitteen aukottomuudesta. Ja kylkeen sain aina tuoreelta painomusteelta vielä tuoksuvat Vartiotorni- ja Herätkää!-lehdet, joiden mehevimpiä numeroita säilytän edelleen tallessani.

Kuitenkin, oli riemastuttavan räikeää kuinka paljon juuri Jehovan Todistajat, nuo uskolliset jumalanmiellyttäjät, puhuivat ja kertoivat minulle Saatanasta, pahuudesta, kuolemasta ja maailmanlopusta. Ei ollut yhtäkään kertaa ettei keskustelun keskipisteessä olisi ollut maailman pahuus, kärsimys ja kaikki kuviteltavissa oleva vääryys, ja aina näiden aiheiden juurena ja keskipisteenä oli nimenomaan Saatana. Ja kuinka tälleen maailmanloppua odotellessa täytyisi olla joka kadunkulmassa alituiseen hyvin tarkkana siitä, missä hän taas mahdollisesti väijyy valmiina jallittamaan pientä kulkijaa.

No, on sanomattakin selvää etten itse näe ja koe asioita ihan näin yksinkertaistetusti, ja ettei oma Saatana-käsitykseni ollut yhtenevä heidän omalleen, mutta minusta oli suorastaan riemastuttavaa, kuinka heidän kertomansa perusteella saatoin vain havaita että he siis ajattelevat Saatanaa joka hetki. Ja keittiöpsykologisesti päättelen myös, että näin ollen Saatanahan ohjailee heidän jokapäiväistä toimintaansa taukoamatta, ja he ovat siis (omalla metkalla tavallaan) suorastaan esimerkillisen kuuliaisia Saatanan palvelijoita. Tämä oli minusta jotenkin hellyyttävää, ja se sai minut hykertelemään mielessäni.

Olen ehkä jäävi sanomaan, mutta en koe suurta tarvetta päteä tai olla koko ajan äänessä. En koe relevantiksi sitä, että mielipiteeni tulisi jatkuvasti esillei. Lähinnä sitä kysyttäessä. Kuuntelen paljon, katselen paljon absorboin. Luotan siihen, että säästeliäämpikin näkemystensä naamaanhierominen riittää, ja että asiat rullaa silti ihan mallikkaasti. Jehovan Todistajien kanssa keskustellessani putoilin usein kärryiltä tai enkä aina jaksanut keskittyä kuuntelemaan, syynä varmasti se ettei näiden tilanteiden asetelma ollut ns. luomu, eikä alustana ollut ihmisen ja ihmisen välinen kohtaaminen vaan parin ihmisen salkuissa kulkevan tarjolla olevan uskonnollisen maailmankatsomuksen hyvin epäfilosofisella tavalla myyminen. Hengellistä pölyimurikauppaa. Myös raamatuntulkinta ja oppi itsessään oli niin saataallisen (pun intended) ahdistavalla tavalla dogmaattista ja ahdasmielistä, ettei pölyimuri arvatenkaan tehnyt kauppaansa.

Saatanan jallituksiin ja ihmisen luontaiseen taipumukseen kohti pahuutta koskiessa, näkemyksiäni kysyttäessä vastasin joka kerta niin hyvin, ymmärrettävästi ja rehellisesti kuin pystyin. Etten voi mitenkään ajatella että mikään ulkopuolinen paha voima ainoana tehtävänään ihmistä jatkuvasti harhauttaisi, vaan että harhautumiset johtuvan vain siitä, ettei kasvava ja täten keskeneräinen ihminen vielä ole käsissään pitelemiään elämän työkaluja oppinut täysin käyttämään. Tai jokin työkalu on käyttökelvoton, hukassa, tai vaan aivan väärä. Kuten todettua, ulkoinen elämä ei kulje ihmisen omaa kuvitteellista suunnitelmaa noudattaen, joten tottakai törmäykset ja kolinatkin kuuluvat asiaan. Ja tilanteissa, joissa minulta napataan väritysliitu kädestä ja tilalle ojennetaan skalpelli, tapahtuu yrittämisiä, erehdyksiä ja niistä oppimisia. Ja seurauksista vastuu kuuluu yksin minulle. Erehdysten ja ymmärtämättömyyden sysäämistä yksin ulkopuolisen paholaisen harteille, ja tuon paholaisen neuroottista väistelemistä, sitä pidän suurena erehdyksenä ja virheenä. Vain ihminen itse voi itsensä kasvattaa ja kypsyttää, eli kun hän itse riittävästi huolehtii omasta fyysisestä, psyykkisestä, älyllisestä ja henkisestä terveydestään, saa kyllä elää perusonnellista elämää ja osaa myös löytää keinot vastoinkäymisten ylittämiseksi. Ja luonnon hyvyyden mysteeri tulee esiin siinä, että kun huolehtii pienistä perusasioista, myös suuret asiat ovat tasapainossa.

Inhimillinen erehdys ja siitä johtuva jatkumo on oma vyyhtinsä, joka on niin monimutkainen ja mielenkiintoinen, etten paneudu siihen enempää tässä kirjoituksessa. Mutta se idea mitä hengelliset pölyimurikauppiaat tarjosivat, sitä en voinut niellä pureksimatta ja jauhamatta, vaan jouduin pureksittuanikin sylkäisemään sen pois. En halua huonontaa itsetuntoani uskomuksella, että ihmisellä on luontainen taipumus pahaan, eikä sille mahda mitään. Maailmanloppua odotan kyllä, mutta en ihan niin kärsimättömästi ja toiveikkaasti kuin paratiisiinastumista odottelevat Jehovan Todistajat, se tulee kyllä kun on tullakseen. Jumalaa en koe erityistä tarvetta mielistellä, sillä uskon että rehellisyys on hänelle varmasti mielistelyäkin ja nöyristelyä mieluisampaa. Ja Saatanaa ei tarvitse vainoharhaisesti pelätä ja pakoilla, sillä sellainen johtaa psykologisiin vaurioihin. Saatana on siis, sekä psykologiassamme että ulkomaailmassa, kuin villi petoeläin. Sitä ei voi mennä silittämään sillä muuten se syö, jos sitä juoksee karkuun se lähtee perään ja iskee lopulta hampaansa niskaani, ja jos sen kohtaa kunnioittavalla tyyneydellä ja sallii sille luonnollisen elintilansa, se ei silloin tahdo aiheuttaa ylimääräistä vahinkoa. Ja jos ja kun vahinkoa tulee sen mitä tulee, se on vain luonnonllista.

Sanotaan että negatiivisella ajatuksella on yhdeksänkertainen voima suhteessa positiiviseen. Tämä tarkoittaa että ihmismieli takertuu kielteiseen huomattavasti helpommin ja voimakkaammin. No, en tiedä tämän sanonnan alkuperää tai todenperäisyyttä, mutta varmasti olen omakohtaisesti useammin oman nihkeilyn takia hylännyt asioita tietämättä mitään, kuin ottanut ensin selvää ja sanonut vasta sitten. Ja negatiivisilla ajatuksilla on tapana ruokkia itseään ahnaasti. Mutta kun tämän luontaisen taipumuksen kielteiseen (tätäkö pölyimurikauppiaat juurikin tarkoittivat? Nyt olen hämmentynyt!) tiedostaa, voi seuraavaksi alkaakin treenaamaan mieltään valitsemaan paremmin.

Keskustelin vajaa vuosi sitten erään ystäväni, eronneen rouvan, kanssa aiheesta jälkikasvun hankkiminen, Kummallakaan meistä ei ollut eikä tiettäästi ole edelleenkään jälkikasvua, joten kahvin äärellä pähkäilimme vanhemmuuden mahdollisuutta omista näkökulmistamme. Olin jo aiemmin havainnut ajattelussamme tiettyä eroa. Mennessämme yhtä matkaa kerran auringonpaisteeseen, hän ajatteli että auringosta saa syövän, minä että D-vitamiinia. Lapsen hankkimiseen hänellä oli samankaltaista nihkeää asennetta; hän ajatteli että jos sellaisen hankkisi, niin sen kanssa jäisi kuitenkin yksinhuoltajaksi, koska isäosapuolen kanssa kuitenkin tulisi ennen pitkää ero. Ennen kuin minä ehdin ujuttaa mukaan edes hitusen optimismia, hän perusteli puhettaan vielä tilastoilla: että tilastollisestikin puolet avioliitoista päätyy eroon, joten hänen asenteensa oli vain realistinen, ei lainkaan pessimistinen. No, silloinen sosiaalinen pelisilmäni sai minut pidättäytymään huomauttamasta, että hänhän puhuu ihan puutaheinää! Sama perusteluna käytetty tilasto osoittaa myös että puolet avioliitoista ei päädy avioeroon, jolloin lastakaan ei tarvitsisi kasvattaa yyhoona, ja että tämä edelleen osoittaa että puhujan asenne oli nimenomaan negatiiviseen vaihtoehtoon takertuva, eli pessimistinen.

Totta tosin se, että jos pariutuu eroon varautuvalla ja valmistautuvalla asenteella, on varmaan melko todennäköistä että eroon myös päätyy. Asenne ohjaa toimintaa, ja pessimismi on itseäänruokkiva asenne, pettämättömyytensä vuoksi toki siksi myös hyvin helppo valinta.

Liian helppo.


Oikeaoppisuutta ja harhaoppia

Kohtaamiseni niin Jehovan Todistajienkin kuin muidenkin "oikeaoppisina" itseään julistavien koulukuntien edustajien kanssa ovat saaneet minut myös puntaroimaan koko oikeaoppisuus-kysymystä yleisesti. Miten oikeaoppinen aines erotellaan vääräoppisesta, ja millä perustein? Kuka tai ketkä muodostavat raadin, joka lopulta päättää mikä oppi on oikeaa ja mikä väärää? Määrääkö sen jokin enemmistö, jokin vähemmistö ja onko tämä edes äänestyksellä ratkaistava asia? Heitän kysymyksen nyt ikään kuin vain ilmoille, jokainen mietiskelköön sitä tahollaan.

Oikeaoppisuudesta ei minulla ole hölkäsen pöläystä, joten kohdistan huomioni sen sijaan harhaoppisuuteen. Harhaopissa on jo sanana minusta sellaista positiivista realismia, että voin ilolla korottaa sen arvoon arvaamattomaan. Elämä on jatkuvaa harhailua ja eksyilyä, liikettä. Siinä missä oikeaoppisuus on stagnaattista, pystyynlahoavaa runkoa joka on tuomittu kaatuvaksi, on liikkuva ja alati muuntuva oppiminen elävää, todellista ja luonnollista. Oikeaoppisuuden idea siis voi olla käyttökelpoinen ideaali ja teoria, mutta oppi itsessään tapahtuu aina matkan, prosessin ja inhimillisyyden puutteista johtuen, aina vain harhautumisen kautta. Ja kuinka moni profeetta jonka oikeaoppiset julistavat messiaakseen, oli oman aikansa kerettiläinen.

Puhutaan myös usein uskonsa menettäneistä, uskoon tulleista, uskonsa löytäneistä sun muista. Jo tämä ilmentää sitä kuinka muuntuva, elävä ja hengittävä kokonaisuus koko usko-kysymyskin luonteeltaan on. Yhtä mystinen kuin olemassaolo itse, mutta siitä ei tarvitse välipakolla tehdä sen suurempaa numeroa. Harhaa seuraa aina oppi.

Tieteessä on uskoa silloin kun luodaan uusia teorioita tai uudistetaan vanhoja. Tiede elää, muuntuu, ehostuu ja päivittyy alituisesti, ja usko on siellä yhtenä eteenpäin ajavana voimana, sen polttoaineena. Ja ponnistellessa uskoa välillä koetellaan, se loppuu, sitä saa kerättyä taas lisää ja työ jatkuu edelleen. Sama usko vie eteenpäin myös fyysisissä kamppailuissa kuten myös hengellisessä elämässä, ja kaikki nämä erilliset komponentit muodostavat oikein toimiessaan suuremman, eheän kokonaisuuden.


Kun tapasin Andyn

Olin vajaa pari vuotta sitten Nicaraguassa suorittamassa 200-tuntista joogaopettajakoulutusta. Koulutus oli rankkaa ja tahti oli intensiivinen. Olin kuitenkin tunnollisesti valmistautunut ja orientoitunut niin, ettei kyseessä suinkaan ollut lomamatka vaan siellä keskityttiin vain ja ainoastaan itse asiaan, muista mahdollisista houkuttimista ja viihdykkeistä tinkien. Kävin aikaisin illalla nukkumaan, heräsin anivarhain aamulla mantraamaan ja meditoimaan, ja osallistuin tunnollisesti päivän harjoituksiin ja opiskeluohjelmistoon. Minulla oli selkeä suunnitelma.

No, pakonomaisesti puristaen homma jatkui aikansa ihan hyvin, mutta lopulta kuppi täyttyi yli äyräiden ja kaikki kiepsahti. Olin puristanut fyysisesti itsestäni kaikki mehut, vetänyt aamuiset asanaharjoittelut täysillä ja puristaen itsestäni irti kaiken mikä lähtee. Väsymys ja uupumus rupesi horjuttamaan keskittymistäni, ja kaiken kukkuraksi tämä itse luotu stressi vei pian yöunetkin. Ja viisiviikkoisen koulutuksemme jossain puolenvälin tietämillä moottori lopulta leikkasi kiinni, kun sain niin valtavan niskajumin että se tarvitsi sairaalahoitoa. Oma suunnitelmani matkan sisällöstä romahti, ja olinkin nyt matkustajan penkillä mukana jossain aivan uudessa suunnitelmassa, joka ei todellakaan ollut omani. Ja tässä kohtaa tapasin Andyn.

Nicaraguassa surffaus on turistien pääasillisia vetonauloja, ja koulutuksemmekin järjestettiin surffimestassa, jossa oli myös käyttöömme joogailuun soveltuvat tarvittavat tilat. Andy oli eräs jenkkidudeista, joka hengaili samassa paikkaa. Tehden vähän töitä, surffaillen ja chillaillen. Kun minun oli määrä mennä sairaalareissulle niskaani parantelemaan, lähti Andy sekä oppaakseni että tulkiksi. Minä en ollut espanjankielentaitoinen ja sairaalan henkilökunta ei puhunut juurikaan englantia, joten Andy piti meidät puolin ja toisin kärryillä. Andy auttoi täyteltävien lippulappusten kanssa, ja oli mukana tulkkaamassa lääkärille kun selitin tälle vaivani.

Andy oli noin kolmevitonen, hieman sekavan ja kamoissa olevan oloinen dude, mutta äärimmäisen ystävällinen, avulias ja hyväsydäminen. Hänen olemuksessaan oli jotain sellaista, jollaista minulla on taipumusta hieman karttaa ja tunnustella. Pidän tietynlaista käytöstä arvaamattomana, jollainen saa minut hieman varailleni, ja toimin hyvin pidättäytyen ja tunnustellen. Lisäksi tietysti vielä helvetillinen niskakipu ja joutuminen outoon tilanteeseen keskelle vieraita ihmisiä joiden kanssa ei ole yhteistä kieltä, tuo oman jännitysmomenttinsa. Ainoa johon saatoin käytännössä tukeutua, oli Andy. Joten päätin luottaa häneen, ja yrittää olla mahdollisimman välittämättä omista aristelun tunteistani. Andy rauhotteli minua selittäen, että tämä olisi ihan läpihuutojuttu. Menemme sinne, lääkäri tsekkaisi minut, kirjoittaisi reseptin jolla saisimme lääkkeet viereisestä apteekista ja viimeistään tunnin päästä olisimme takaisin surffileirillä. Tämä oli lohdullista. Andy tiesi maan tavat, ja myöskin joogaporukassamme minua aiemmin sairastelleet eivät olleet viipyneet sairaalaseissuillaan kuin pienen tovin. Andy oli kova höpöttämään kaikenlaista, ja myös kyselemään kaikenmoista. Oman alkujäykistelyn lauettua sain huomata että meillä synkkasikin oikein hyvin, vaikka olimmekin luonteeltamme hyvin erilaiset. Hän puheliaan vilkasta ADHD-tyyppiä ja vielä (oletettavasti) hieman viihteellä koko ajan, minä taas hiljaisempi ja hillitympi taka-alalle vetäytyvä tarkkailija. Taksimatkan ja sairaalan aulassa odottelun aikana meillä oli hyvin aikaa tutustua toisiimme. Huomasin pian pitäväni hänestä todella paljon. Myös tämä oli lohdullista, ja teki hieman kuumottavasta yleistilanteesta helpomman.

Pian osottautuikin, ettei reissu olisi suikaan mikään pikainen läpihuutojuttu, vaan niskani oli sen verran pahasti ärtynyt että minut täytyi hilata tiputusletkun päähän lääkittäväksi ja joutuisin viettämään siellä ainakin seuraavat neljä tuntia. Jälleen kerran suunnitelma meni uusiksi ja jouduin entistä tiukemmin vyötetyksi pelkääjän penkille. Ärryin vähäksi aikaa ja sadattelin epäreilulta tuntuvaa tilannetta mielessäni, mutta lopulta pakotin itseni suhtautumaan kokemukseen avoimemmin. En tiennyt mitä olisi luvassa, mutta valitsin vain heittäytyä ottamaan tämän kokemuksen vastaan sellaisena kuin se tarjoillaan.

Makasin hoitopöydällä tippaletkun päässä tuijotellen kattoa. Huoneessa ei ollut mitään virikkeitä, ja noiden tuntien ajan verhoilla eristetty nurkkaus oli minulle koko maailma. Minua paitsi huvitti, myös hieman kiusaannutti kuinka kiinnostuneita hoitohenkilökunta oli tatuoiduista käsivarsistani. Minut letkuihin asentanut hoitaja ensin syynäsi kuvitukset tarkkaan läpi, poistui paikalta ja kohta palasi kolleegaansa kädestä taluttaen joka vuorostaan pääsi syynäämään käsivarsiani. Tämä toistui vielä parin-kolmen muun hoitajan kanssa, ja he keskenään supisivat hämmästyneenä jotain espanjaksi ennen kuin poistuivat paikalta. Kohta vuorostaan tuli huoneeseen Andy katsomaan mitä minulle kuului. Myös hän näki tatuointini ja niiden aihepiirit, hän kommentoi ja kysyi:

"Hey, you got some wild tattoos. Are you like a devil-worshipper or what?"

Mietin sekunnin murto-osan verran mitä vastaisin, mutta huomasin kesken analyysini jo vastanneeni myöntävästi. Lukijan ei tarvinne enää tähän asti luettuaan arvailla miksi. Vastasin vieläpä hyvin lakonisesti. Vaan oikeassa elämässä tämä vastaus varmasti yllättää monet. Joten arvatenki, myös Andyn ilme muuttui yllättyneeksi.

"Whoah, I've never met any who'd admit that. I mean, I'm a christian you know. But hey, as long as you believe in SOMETHING."

Olin iloinen Andyn avointa mieltä osoittavasta reaktiosta, ja sanoin vain että sinä kysyit kysymyksen ja minä annoin vastauksen. Ja Andy jatkoi totutun sympaattiseen vouhottavaan tapaansa:

"Yeah, that's exactly what I mean! You gave me an honest and straight answer, and that's RESPECT, man. And I really appreciate that, you know."

Kohtaamisemme hengellisten asioiden äärellä oli hyvin erikoinen, ja jäi tältä erää myös hyvin lyhyeksi. En ollut tällaiseen keskusteluun tietenkin osannut varautua, mutta lyhyesti kerroin oman viehtymykseni "paholaiskuvastoon" ja osviittaa maailmankatsomuksestani ja mitä se tarkoittaa käytännössä, pyrkiä kohtaamaan asiat niin kuin ne on, takertumatta mihinkään ja asettumatta kenenkään puolelle mikäli se edellyttäisi jotain vastaan asettumista.Hetken turistuamme hän sanoi siirtyvänsä naapurirakennuksen puolelle, jossa oli jo ehtinyt tavata joitain ystäviään ja lupasi odotella kunnes vapaudun letkuistani. Hän kuitenkin piipahteli tulevien tuntien aikana vielä pariin otteeseen tarkistamassa että minulla on kaikki hyvin.

Koko kokemus alkoi tuntua surrealistiselta, enkä itsekään enää tiennyt mitä ajatella. Olin hyvin hämilläni ja huvittunut kaikesta mitä äskeisten hetkien aikana tapahtui. Nyt olin kuitenkin yksin omassa rauhassani, ja sain jostain päähäni että voisin ikään kuin olla edelleen joogakouluttautumassa myös täältä sairaalanpenkiltä käsin. Kiinnitin katseeni yhteen pisteeseen katossa ja aloin hiljaa toistamaan mantraa mielessäni ja käytin sormiani apuna toistojen määrän laskemisessa. Seuraavat tunnit makasin liikkumatta paikallani ja laskin 108 kierrosta mantraa, uudelleen ja uudelleen, koko ajan katsetta yhteen pisteeseen kohdistaen. Tyytyväisenä siihen, että olen oppinut suhtautumaan monenlaiseen hörhöilyyn hyvin myönteisesti, sain nyt myös kokemuksen että opettelemista hörhöilijäntaidoista oli hyötyä ja että niiden treenaaminen oli kannattanut, sillä makuulla viettämäni tunnit vierivät huomaamatta eikä odottelu tuntunut lainkaan pitkästyttävältä. Uuvutettu kroppa ja pinnistelyllä rasitettu mieli pääsivät rentoutumaan ja saivat tarvitsemaansa lepoa. Ja eipä aikaakaan kun säpsähdin siihen että lääkäri tuli vapauttamaan minut tippaletkusta ja ilmoittamaan että olin vapaa lähtemään.

Olin aloittanut meditoinnin harjoittelun joitain vuosia aiemmin, ja mukaan tarttui pian myös mantrat, rukoukset ja loitsut. Tämä kaikki tuntui mielipuoliselta kun aloitin, sillä pelkkä hiljaa paikallaan istuminen tuntui tottumattomalle mielelle järjenvastaiselta. Kuitenkin jatkoin, ja huomasin pian että juuri tämän kysymyksen säännölliseen kohtaamiseen olikin erittäin tarpeellista, ja siihen oli löytynyt mainio työkalu. Tehdessään jotain näennäisen järjetöntä, huomaa kysyvänsä itseltään "onko toiminnassani järkeä, onko toimintani mielekästä?" ja tottumuksen myötä pian tätä kysymystä huomaa kysyvänsä itseltään refleksinomaisesti myös arkitilanteissa: kiukustuessaan punaisissa valoissa, räplätessään olevinaan kännykkää työpaikalla kun ei oikeasti vaan halua sosialisoida, tai vastaavissa. Huomattuani kuinka tietty arkirealismista irtipäästäminen ja heittäytyminen rutiineissaan myös järjen tuolle puolen, on erilaiset pienet rituaalit ja seremoniat olleet tärkeä osa elämääni. Ja sairaalavuoteella pääsin ensimmäistä kertaa todella hyödyllisesti soveltamaan näitä tekniikoita ja harjoitteita.

Paluumatkalla, sekä seuraavien päivien aikana juttelimme Andyn kanssa pitkiä toveja niin uskonnollisuudesta kuin kaikesta muustakin. Hän sanoi uskontoaiheen olevan hänelle arkaluontoinen, ja kertoi ettei tavallisesti halua puhua näistä asioista kenellekään koska arvelee ettei häntä otettaisi vakavasti, ja sanoi minun olevan ensimmäinen jonka kanssa uskonnollisuudesta pystyi puhumaan luontevasti. Keskustelumme tekivät luotausta niin raamatuntarinoissa, filosofiassa, psykologiassa, buddhalaisuudessa, hindulaisuudessa, teosofiassa, satanismissa, kulttuureissa, matkustelussa ja kansanperinteissä, kuin huumeissa, rikollisuudessa ja alamaailman laeissakin. Juttelimme paljon elämästä yleisesti ja millaisiin kokemuksiin ja kommelluksiin olimme tahoillamme joutuneet, sekä ihanuuksiin että kauheuksiin. Jaoimme paljon puolin ja toisin, välillä hänen tarinoidessaan pitkät tovit, ja välillä minun. Mutta aina toinen osapuoli todella kuunteli. Ja minäkin koin saavani kaipaamaani tuuletusta ja olin kovasti iloinen, että Andyn kanssa saatoin jutustella sellaisia asioita, joita en ehkä kenen kanssa tahansa tohtisi - etenkään silloisissa joogaleiriolosuhteissa. Ja mikä vielä hienompaa, sain kuulla uskomattomia ja upeita tarinoita ja mietteitä tämän sekavahkon surffariduden elämästä. Saatana-suhteessamme oli sikäli yhteistä, että erilaisista näkemyksistämme huolimatta pidimme asiaa tärkeänä ottaa huomioon. Siinä missä oma arkkityyppinen käsitykseni on omiaan toimimaan jonkinlaisena eettisenä ohjenuorana ja perspektiivinä, Andy kertoi aiemmin elämässään "painiskelleen paholaisen kanssa" toden teolla, jonka myötä hän lopulta oppi riivauksensa kautta tiettyjä olemassaolon hienojakoisia lakeja, ja ettei hän enää koskaan haluaisi kokea mitään vastaavaa, ja tämän välttämisen varmistamiseksi hän lukee ramaattuaan nykyään tunnollisesti ja lausuu hiljaiset rukouksensa Jumalalle säännöllisesti. Itse olen toistaiseksi välttynyt rajummilta riivauksilta, tai pikemminkin ajattelen että pahimmat riivaukseni ovat olleet oman ymmärtämärrömän ajattelun ja toiminnan seurausta, ja että niistä poisopettelun kautta olen samalla kerännyt eväitä elämisen taitoihin vähän kerrallaan, ja että matka jatkuu edelleen ja vielä. Ja yhtälailla minäkin suon hetkeni myös hiljaisuudelle ja sen kuuntelemiselle.

Vaikka samalla ajattelin myös, että hänhän todella on ihan vaan random-tyyppi jonka olen matkani varrella kohdannut. Ja tällaisiin kohtaamisiin päätyy ainoastaan silloin, kun uskaltaa luottaa elämään ja jakaa avoimesti omaa tarinaansa. Pelkäämättä sitä mitä elämä tuo eteen, ja arvostaen eteentulevaa silloinkin - erityisesti silloin, kun se koettelee.

En keksi tällä kertaa kirjoitukselleni mitään nasevaa loppukaneettia. Ehkä tarina jatkuu vielä?